keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Leena-Kaisa Laakso: Puutalotarinoita


Tiedättehän sen tunteen, kun menee johonkin taloon sisälle, ei jatka seurustelua kenenkään kanssa vaan alkaa kuunnella talon tarinoita. Vanhat talot kertovat sukupolvien iloista ja suruista, lattialankuilla on tepastellut pienokainen ensimmäisiä askeliaan, verandalla on juotu suvi-iltapäivisin kahvit, pelargonit kukkivat, perhoset lentävät ruusunmakeassa suvipäivässä ja tuntuu kodilta. Pakkaspuhurien paukkuessa laitetaan tulet uuneihin ja ruoka valmistetaan hellalla: Saadaan nopeasti mukavaa lämpöä. Talvella kinokset nousevat miltei ikkunoihin ja mereltä puhaltaa lujaa...Näen samaa unta erään toisen kanssa. Vartokaa vähän, troolipaatit saapuvat juuri. Ei, se olin minä laiturilla pienenä tyttönä ja isä sanoi: Leena, troolipaatti tulossa, onkohan nyt niitä kampeloita? Näin elämäni ensimmäisen kampelan eräänä päivänä Luvian Laitakarissa ja minusta oli hurjan jännittävää pidellä sitä kädessä. Olimme juuri muuttaneet merenrantakylään, jossa minulla tuli olemaan ystäviä vanhoissa hirsitaloissa täynnä tarinoita sukupolvelta toiselle.

Leena-Kaisa Laakson teos Puutalotarinoita (Avain 2019) meni minulla heti suoraan sydämeen, sillä olen hulluna vanhoihin taloihin ja niiden tarinoihin. Luin kirjan tuosta vain kahteenkin kertaan ja tuli mielettömän nostalginen olo: Leena-Kaisa kirjoittaa tunteella ja pieteetillä, kuten vanhoista rakennuksista pitääkin. Olen vieraillut kahdessatoista koskettavassa kohteessa eri puolilla Suomea ja olen niin innoissani, kun huomaan talovanhusten saavan jatkaa elämäänsä uusien tai entisten asukkaiden hellässä huomassa. Kirja tulvii paitsi tarinoita myös kuvia, joihin voi astua sisään aistimaan atmosfääriä. Onhan selvä, että en kirjoita kirjaa blogiini, mutta tarjoilen makupaloja. Ihan ei voi olla tottakaan, että Leena-Kaisan talokirja alkaa Reposaaresta: Tiedättehän minut ja Reposaaren ja muistatte ne kaikki kuvat sieltä: viimeksi kuvasin vanhoja taloja. Näin Leena-Kaisa:

Reposaari

Olen tullut uneen.

Lopputalven aurinko on kylmä ja maisema vaaleansininen. Vanhat pitsihuvilat nukkuvat vielä, terassit tyhjillään, verhot vedettyinä. Sisällä on hämähäkin seittejä, vaaleita lakanoita ja pientä pölyä, mieleen tulee Tšehovin Kolme sisarta ja Lokki, myöhäiset kesäillat, joissa juodaan teetä...ja kaukana ulapalla suuntaa iso laiva kohti Kiinaa.


Menemme vanhaan rintamamiestaloon, josta on tullut omistajilleen elämän paras löytö.
Leena-Kaisa menee tapaamaan Sami ja Sanna Suomalaista sekä heidän kaksivuotiasta poikaansa Sisua. Suomalaiset kutsuvat itseään talonhalaajiksi.


Ennen Reposaareen muuttoa he asuttivat isoa koulua, oli hevosia ja vähän liikaa remontointia. Uupuminen lähestyi. Sitten he kerran tuosta vain lähtivät  ensimmäistä kertaa juhannusajelulle Reposaareen vuonna 2012. Saareen päätyminen oli vahinko, mutta tällä hetkellä hekin varmaan myöntävät, että se oli ihan taikaa.

Olin ihan että mikä ihme tämä on, miksei kukaan ole puhunut mulle tästä mitään. Tämä on ihan uniikki miljöö, tämä jättää fiiliksen, Sanna sanoo.

Molemmille tuli heti vahva fiilis, että täällä me vielä asutaan...

Minulle tuli Reposaaresta samanlainen olo, mutta Perheen Järki ei suostu. Asumme nytkin saarella, mutta matka cityyn on vähän eri ja minä en ole mikään autoilun kuningatar...,mutta me käymme Reposaaren Merimestassa syömässä aika usein ja myös siinä kalakaupassa asioimme. Ei sitä koskaan tiedä, mistä itsensä vielä löytää.

Suomalaiset asuttavat entisten reposaarelaisten, Ilmari ja Margit Meriläisen rakentamaa taloa. Ilmari tuli Reposaareen evakkona Karjalasta ja Margit oli kaupungin tyttöjä, pankkineiti. Meriläisten henki asuu talossa. Kahvitkin juodaan Margitin keittimellä ja keittiön yläkaapit ovat Ilmarin tekemät.
Olohuone on samanaikaisesti valoisa, värikäs ja rauhallinen. Sisään kuuluu meren pauhu. Saaren kasvisto on aivan erityislaatuista, sillä laivalastien mukana on kulkenut ns. painolastikasvillisuutta. Joku voisi luulla Reposaarta sisäänlämpiäväksi, mutta se on kaikkea muuta. Se on avoin syli, jossa minäkin höpötän kenen kanssa vain ja niin tahtoisi olla räpsööläinen. Vaik kui kaukan ja iha outoi ihmisii.

Kun Margit oli töissä saarella, pankkeja oli vielä kolme ja käytössä oli Reposaaren erikoisuus, keskipäivän tunnin siesta. Siitä luovuttiin vasta 80 –luvulla.


Suomalaisten ensimmäisenä jouluna Sannaa odotti kuusen alla pelastusrengas!

Jatkamme matkaa piipahtaen Kesämäen unelmatalossa Lappeenrannassa, jossa on kolme kerrosta. Kellariin saattaa syntyä korupaja ja vintillä puhuvat kaksi miestä, entisiä asukkaita, ehkä hippejä, kuplavolkkari ja koira heillä ainakin on ja sade rapisee kodikkaasti peltikattoon. Saavumme Porvooseen tapaamaan Vanhassa Porvoossa asuvia Arja ja Timi Rajakalliota, jotka jo odottavat kotinsa edessä. (kuva Johanna Tulikoura)


Heidän talonsa on rakennettu 1815 ja jo ajatuskin talosta luopumisesta saa heidät kauhistumaan. Vähän yläkertaan menevät raput pelottavat, miten niitä jaksaa vanhempana, mutta päätös on, että talosta ei luovuta. Kahvia juodessamme Arja näyttää vanhaa juorupeiliä ikkunan edessä ja kertoo niitä käytetyn Porvoossakin 1700 –luvulla, kun kahvi oli kielletty ja kahvinnuuskijat kiersivät kieltoa vahtimassa. Nyt sain sitten tietää syyn Porin vanhojen talojen juorupeileihin! Arja ja Timi Rajakallio pitävät tilasta ja avaruuden tunnusta. Rajakalliot ovat remontoineet taloaan huone kerrallaan. He ovat alkujaan Tampereelta, mutta kuin sattuman kautta talo löysi heidät samoihin aikoihin, kun lapset olivat muuttaneet opiskelemaan Helsinkiin. Kertomus miten talo löysi heidät on ihan maagista realismia!

Rajakalliot ovat tietoisia talon kiehtovasta historiasta ja sen entisistä asukkaista. Talossa on ollut myös 1842 avattu säästöpankki ja Runeberg oli neljäs tallettaja pankissa. Jotain vanhan porvariskodin henkeä talossa on, sen aistii tästäkin kuvasta.


Tyhjän päiten tämä ei ole säilynyt, vaan mukana Rajakallioilla on ollut niin museovirasto kuin restauroijiakin. Historia on Vanhassa Porvoossa kaikkialla, jopa puutarhassa puun isuttamisessa:

Kun kaivoimme istutuspaikan, kolossa näkyi Porvoon palon jälki, pala mustaa hiiltä, Timi sanoo.

Kiitämme kauniisti ja jatkamme matkaa läpi Aholan kylän ja Harvialan. Kohtaamme aitoa maaseutua, sitä jossa lampaat ja lehmät saavat viettää kesät ulkona. Olemme menossa tapaamaan Anne ja Marko Malista, jotka asuttavat teini-ikäisten tyttäriensä kanssa lasitehtaan johtajan 1911 rakennettua puutaloa Riihimäen Lasikylässä. Talon historia on pitkä ja värikäs, mutta hyvin tärkeä on Annen tuntemus, että talo on antanut hänelle juuret. Olen itse juuri-ihminen ja tiedän, miten vahva sellainen tunne voi olla. Maliset rakastavat kodistaan henkivää vanhaa charmia ja Annella onkin pitopalvelu, joten muutkin pääsevät nauttimaan kauniista miljööstä.


Talo rakennettiin 1911 ja sitä alkoi asuttaa tehtaanjohtaja, vuorineuvos A.P.Kolehmainen. Vanha talo on nähnyt herrasväen juhlia. Maistellut parhaita viinejä, kuullut kuiskeita, hipaissut pitkää, valkoista juhlakäsinettä, tuntenut tuoksua talkin ja puuterin, kuullut aamulinnun laulun, kun juhlat vielä jatkuivat...


Kuva Malisten kotialbumista kertoo enemmän kuin tuhat sanaa...

Kirjan kuvista sen verran, että niitä on tosi paljon ja tärkeitä yksityiskohtiakin on arvostettu. Kuvat on ottanut Kaisa-Leena ellei toisin mainita. Teoksessa on tarinan jälkeen ’tietoruutu’ ko. talon ja paikan historiasta yleensäkin. Sen jälkeen on kauniilla vihreällä pohjalla joku kiva tarina taloon liittyen. Lasitehtailijan talon tarinan nimi on Kaukaisten sukulaisten talo, Kesämäen unelmatalon tarina on Vintti ja Reposaaren talon tarina on Kummitus. Erittäin selkeä asemointi ja kiva kun on osattu vaihtaa kirjasinfontteja, mikä lisää kiehtovuutta kuin menneen maailman henkeen.


Saavumme Vaasaan ja tapaamme Milla Virran, Tero Voldin ja sekä kaksivuotiaan Vihtorin. He ovat asuneet vasta reilun kuukauden keskellä Vanhaa Vaasaa. Koti linnan katveessa on rakennettu 1936 ja talon yläkerran ikkunasta näkyy Mustasaaren kirkko. Millan mielestä talo on vanharouva, joka näyttää heille talon tavat.

Talo on tuonut pintaan myös Millan ja Teron juuret: Kihniön ja Karjalat, lapsuuden pihat, mummolan puutarhat. Alun perin Milla on Porista, mutta päätyi opiskelemaan Vaasaan. (Mahtaako Milla tietää, että nainen voi lähteä Porista ja jääkiekosta, mutta Pori ja jääkiekko eivät lähde naisesta, todistaa nimimerkki Kokenut) 


Pariskunnasta kummallakaan ei ollut aikaisempaa remonttikokemusta, mutta niin he vain kohta purkivat lattiaa ja korjasivat sitä sun tätä hengityssuojaimet päällä.

Ja kun Tero eräänä yönä imuroi vanhaa eristettä pois, kaiken keskeltä löytyi luu.. Kello oli yksi, kuu ehkä valaisi pihamaata.

Lopulta luita löytyi kolme...

Milla on hieman kipuillut etäisyyttä eli ihan tuosta vain ei torilla piipahdeta. Ja kuraeteistä ei ole, mutta on galleria, metsä, kävelypolut ja vanhat puistot.

Oi, on tehty pitkä matka ja monta kaunista kotia on kirjasta näkemättä. Tästä teoksesta kirjoittaminen on minulle nyt erityisen jännittävää, sillä tällä viikolla meille hyvin läheinen perheenjäsen kumppaninsa ja koiriensa kera päättää, alkavatko asettua kodiksi vuonna 1929 rakennettuun kolmikerroksiseen puutaloon...Tämä kirja menee sitten kuusen alle eli erinomainen lahja nuorille, jotka osaavat meidän sukupolveamme paremmin arvostaa vanhaa. Leena-Kaisa Laakson kirjalla on selvä missio: Säilytetään vanhaa ja kunnostetaan sitä pieteetillä.

”Tämä paikka oli odottanut häntä koko hänen elämänsä ajan, ehkä monta sataa vuotta! Se oli hänen siksi, että hän piti siitä enemmän kuin kukaan muu.” (Tove Jansson: Muumipappa ja meri, suom. Laila Järvinen)

10 kommenttia:

  1. Voi tuo kirja on kuin suoraan minulle tehty. Ei muuta kuin vaan kirjastosta tilaukseen.Kiitos vinkistä. Mukavaa torstai aamua.

    VastaaPoista
  2. Näin lapsena ja nuorena unta, joka jatkui melkein aina samanlaisena. Unessa oli vanha talo, jonka raoista tuuli ja näkyi läpi. Nyt olen viettänyt 15 v. vapaa-ajat kyseisessä talossa, joka on rakennettu 1936. Puutalo. Miehen kotitalo saaressa. Olemme tehneet siihen aika paljon remppaa ja loppua ei näy. Raha, aika ja jaksaminen ovat esteinä valmistumiselle. Aika monesti vanhojen talojen remontin jälkeen talot menevät myyntiin, koska vanhat talot vaativat tosi paljon voimia, että niitä jaksaa rempata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, se on kuitenkin vapaa-ajan koti,varmaan ihana sellainen, mutta toiset asuvat vain yhtä taloa monistakin syistä, joista vähin ei liene jatkuvan remontoinnin uupumus ja kalleus. Säästää paljon jos on kätevä tekemään, mutta tarvikkeet maksavat. Toiset ihan tekevät niitä myyntiin. Tärkeintä olisi kuitenkin, että kovin vanhoja taloja ei saisi rempata ilman henkilöä, joka tietää paljon restauroinnista yms. Meitä jännittää...Kuulimme just, että menee ensi viikolle.

      ♥♥

      Poista
  3. Oi, vaikuttaa tosi ihanalta kirjalta!

    VastaaPoista
  4. Rakastan vanhoja puutaloja, varsinkin hirsitaloja! Melkein itke pääsee, kun näkee vanhoista kuvista, millaisia ihanuuksia kotikaupungissammekin on aikanaan purettu, ja pykätty tilalle elementtilaatikoita, jotka tällä hetkellä näyttävät hirveiltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joululainen, sama juttu eli kummatkin! No, minäpä kauniisti kyynelehdin tuossa Reposaari -kohdassa ja vähän muutenkin, kun katsoin talojen rakennusvuosia ja aloin kuvitella tapahtumia niissä, menneitä asukkaita. Ja eikös oma tytär samaan aikaan taida asettua kolmikerroksiseen puutaloon vuodelta 1929: Ensi viikolla ratkeaa. Nuoret eivät tuohon purkamiseen enää ryhdy, eivät suostu. En minäkään, sillä historia on juttuni.Jos jotain kauhistelen, niin just noita elementtilaatikoita. Kun ne edes jotenkin maisemoitaisiin...

      ♥♥

      Poista
  5. Muutimme lapsuusperheeni kanssa usein. Jo aika varhain kiinnitin huomiota taloihin, niiden yksityiskohtiin, ja kuvittelin niille asukkaat. Ehdin kirjoittaa pari kirjaa, kun toimittajani jo ihmetteli:"Minkä vuoksi kirjoitat aina niin yksityiskohtaisesti taloista?" Miksi en, kun niitä niin rakastan. Missä olisimme ilman taloja?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raili, sama täällä aina siihen hetkeen kun olin täyttänyt 11 vee ja saavuimme Luvialle.Muista miten sanoin isälle, että 'eihän ikinä lähdetä täältä merenrannalta mihinkään?' Ja isä lupasi. Ikkunasta näkyivät pellot eri vuodenaikoina, pellot, joiden paikalla oli lainehtinut meri ei niin kovinkaan kauaa sitten. Talojen tarinoiden pitää saada kuulua. Sama rakkaus täälläkin.

      ♥♥

      Poista