keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni


Talvinen kevätaurinko paistoi vaaleanpunaisen talomme olohuoneeseen sälekaihtimien välistä päivänä, jolloin pääsimme kaksosten kanssa sairaalasta kotiin. Rintani turposivat täyteen maitoa ja kylkiini muodostuivat kahdelle vauvalle sopivat kolot. Olin susiäiti, nisäkäs. Kaksi samaan aikaan irronnutta munasoluani olivat tehneet minusta Lumin ja Aamun äidin.

Meille satoi kukkalähetyksiä ja pehmeitä lahjapaketteja. Koko kevään ja kesän ajan leijailin unenomaisessa harsossa, rakkauden yltäkylläisyydessä, arjen yläpuolella.

Tiina Katriina Tikkasen esikoisteos Toinen silmä kiinni (Atena Kustannus 2020) on omistettu tytöille ja hyvästä syystä. Jos jatkat tästä lukemista, teet sen omalla vastuullasi, sillä vien kirjaa sillä hengellä, minkä siinä kohtasin ja muuta en voi.

Kirjan takakansitekstissä on isolla painettu ’Milloin muistot lakkaavat vyörymästä päälle?’ Ja sitten palaammekin vaaleanpunaisen puutalon idylliiin, siihen pesään, jonka vauva-aika suo perheelle.  Alun huuman jälkeen tosin Minttu alkoi olla kaksosten kanssa tosi väsynyt ja iltaisin kun lasten isä Urho tuli kotiin, hän ei jaksanut keskustella enää mistään, vaan vetäytyi somemaailman pyörteisiin. Urho ei ollut huono mies, ei ollenkaan, hän ei vain voinut ymmärtää sellaista, mitä ei ole kerrottu. Ja Minttu taas ei osannut kuvailla huonoa oloaan, koska hän ei tietänyt, mistä se johtui. Joskus hän on muistanut jotain, mutta vetänyt äkkiä painavia kerroksia muistojensa päälle, sillä nehän eivät voi olla totta. Eiväthän?

Mintun muistoissa oli perhe, jossa ovat hän, veli ja vanhemmat. Hänellä oli ystävä, jonka isäkin oli kelpuuttanut. Perhe asui varsin hienossa kodissa, mutta joku ihmetteli, miten kylpyhuoneosasto oli rakennettu talon äärimmäiseen päähän, jotenkin kuin salapaikka. Minttu muisti matkoja. Hän muisti miten hän oli isälle aina Minttu Magdalena, isän ainoa prinsessa. Tullessaan kotiin, isä huomioi aina ensin Mintun. Hän nosteli Minttua ilmaan pelkästä riemusta ja halusi tyttärelleen vain parasta. Hän huomasi Mintussa aina kaiken: Miten oli hiukset laitettu, ei kai vaan ollut yritetty meikkiä, nyt isä vie Minttua ostamaan ensimmäisiä rintaliivejä, joihin ostetaan niihin sopivat pikkuhousut. Minttu muisti jossain vaiheessa veljen halunneen muuttaa autotalliin ja olla omassa rauhassaan. Kaiken kaikkiaan Mintun muistot lapsuudesta olivat suorastaan kadehdittavia, mutta hän ihmetteli, miksi nuo muistot aina kuin keskittyvät vatsaan, saivat sen tuntumaan oudolta ja sattumaan. Hänhän oli hyvin terve, sillä niin kouluterveydenhoitaja aina kirjoitti Mintun terveyskorttiin. Silti Minttu oli flirttaillut kuoleman kanssa milloin veljen linkkuveitsellä, milloin liftaten kahden aivan vieraan miehen matkaan:

Heti matkaan lähdettyämme pelkääjän paikalla istuva mies ehdotti, että ajaisimme päin vastaantulevaa rekkaa. Aloite oli kevyt, kuin ilmoitus pysähtymisestä P-paikalla.

Vaihteiden pieni nykäisy tuntui vatsassa, kun kuski alkoi kiihdyttää autoa. Ikkunan takana näkyvä metsä muuttui maastokuvioiseksi kankaaksi. Laitoin silmät kiinni ja hymyilin. Pelkääjän paikalla istuva mies lisäsi ääniä Tehosekoittimen Valonkantajaan, lauloimme mukana, aistin  jalkojeni kohta irtoavan, käsieni lentävän ilmassa, pääni löytyvän pahvilaatikkoon pakattuna. Sitten kuski alkoi nauraa.

Palaamme vaaleanpunaiseen puutaloon ja aistimme pahoinvointia. Yllättäen Mintun päätä alkoi särkea aivan hirveästi ja häneltä meni näkö toisesta silmästä. Nyt ei ole enää vauvaväsymystä: Tämän täytyi olla jotain muuta.

Ambulanssikyyti oli epätasaista, heiluvaa ja yksinäistä. Ei yhtään sellaista kuin elokuvissa. Koetin ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.

Yhtäkkiä ilmassa alkoi lentää kuvia. Osa kuvista repeytyi keskeltä kahtia, toiset olivat ehjiä ja kauniita. Ambulanssin kattoon nousi välähdyksiä lapsuudesta: intiaanien leirinuotio, reikiä täyteen paineltu kirjoitusalusta, kolme kukkurallista kaakaolusikallista, paljaat varpaat tartaanilla.

Luin tämän kirjan jo viikko sitten. En yleensä muhita näin kauaa, mutta nyt kannatti. Sudenhetkellä viime yönä  heräsin täysin kirkkaaseen ajatukseen: Mieti missä olet tavannut yhtä 'valovoimaisen' miehen kuin oli Mintun isä! Miehen, joka oli vauras, ns. naisten mies, mutta myös perheen arvostaja, mielellään esillä ja kaikkien ainakin näkyvästi ihailema. Miehen, joka oli sähäkkä, komea ja joka erityisesti piti tyttärestään Lucilesta. Lucile sen sijaan:

Kun piti toivoa jotakin ensimmäisen kerran kunniaksi: ensimmäiset mansikat, ensilumi, ensimmäiset perhoset

aina vain samaa:

Hän toivoi voivansa muuttua näkymättömäksi, jotta voisi nähdä, kuulla ja oppia kaiken ilman että mikään paljastaisi hänen läsnäolonsa. Hän olisi pelkkä aalto, henkäys, ehkä tuoksu, ei mitään mihin voisi tarttua tai koskea.

Mieleni alkoi profiloida Lucillen isää Georgesia ja Mintun isää. Mikä samankaltaisuus, vaikka toinen ranskalainen ja toinen Suomesta. Kirjoitin yöllä vihkooni: Muista Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa! Oli pakko saada unta, sillä lopetan lukemisen yleensä noin aamuyhdeltä...

Tiina Katriina Tikkasen teos on vahva esikoinen. Helsingin Sanomien esikoiskisan ehdokas eittämättä. Kirja jakaantuu kahteen osaan: Ensimmäisessä osassa muistot lapsuudesta nousevat pintaan, mutta ne ovat pudotus pimeään. Toisessa osassa muistojen kuviin suorastaan sukelletaan, mutta yhdessä terapeutin kanssa. Alkaa lähestyä raja, jossa yötä ei voi vastustaa, mutta perhe ja terapeutti ottivat hallinnan. Äiti nappasi lopullisen kopin. Luojalle kiitos tavallisesta äidistä, joka ei halunnut kahtatoista lasta, joka teki spagaatin 70-vuotispäivillään ja joka sulki silmänsä. Kiitoskiitoskiitos!

En tohdi sanoa, että tarina on omakoetunoloista. Tosin Tikkanen osaa ja uskaltaa kirjoittaa kuin se olisi. Tämä on hirveän tärkeä kirja! Näissä jutuissa on yksi kaava ylitse muiden ja sehän käy selväksi jo kuuluisan filmitähden järkyttävästä lapsuudesta: Minttu, Lucile ja Marilyn halusivat miellyttää ja miellyttää, he eivät osanneet laittaa rajoja ja suojella itseään. Se voidaan katsoa luonteenpiirteeksi, joka vain on ihmisen persoonaa, mutta tarkkavaistoinen tajuaa...hän ei vain tohdi puuttua ellei ole psykiatri tai terapeutti. Sitten taas jos näitä tulee mieleen Mintun ikäisenä ja niitä alkaa kertoilla toisille, ne yliviivataan lapsuuden muistiharhoina, joissa ei ole mitään todenperää. Parhaalle kaverille voi yrittää kertoa ja hän voikin yllättäen sanoa ’minä aina ihmettelinkin sitä, miten isäsi koko ajan pyöri ympärilläsi oudon riehakkaana ja jotenkin hillittömänä’. Minttu sen sijaan muisti vain isän karheat, paljaat jalkapohjat, jotka raapivat lattiaa oven takana...

Istuuduin hengästyneenä penkille. Suljin silmät. Päässä pyöri. Pieniä pýörremyrskyjä lähti maasta, ja silloin, varoittamatta, isän valtavat sukupuolielimet heiluivat silmieni edessä. Edestakaisin, saunan lauteilla, suihkun alla. Kylpyhuoneen oranssit kaakelit. Dinosaurustarra. Makkara kuorittuna saunan jälkeen. Ketsuppia päällä. Tuliko isän pippelistä verta?

*****


Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjasähkökäyrä   Kirjaluotsi  ja Kirjakaapin kummitus

6 kommenttia:

  1. Tämä kirja järkytti minua. Hirveä lapsuus, jos siinä on vähääkään omakohtaisuutta. Ei tuollaisesta selviä ilman psykoterapiaa.

    Kirja on hienosti rakennettu ja taitavasti kirjoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minäkin olin jumissa kunnes tajusin tuon profiloinnin eli leikin McNamaraa. Ihan yöllä heräsin tuohon ajatuksenen.

      Tällaista tapahtuu. Miljoonia istuu tälläkin hetkellä koneen ääressä tiiraamassa pedofiilien hommia ja kun sitä ovat aikansa tehneet, on heidän vuoronsa tuottaa materiaalia. Tämä asia vielä tappaa minut.

      Erittäin hyvin rakennettu, kuin kokeneen konkarin tekstiä.


      Poista
  2. Silmäilin vain postauksesi, eli en halunut lukea tarkasti, koska kirja odottaa hyllyssä. Ajattelin lukea sen tässä viikonloppuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli A, just niin minäkin tein Main tekstin kanssa:) Laitan muistiin!

      Poista
  3. Vou, ei ihme että sinulla kesti tämän rankan kirjan kanssa. Rankka aihe tosiaankin,mutta tosi mielenkiintoiselta kuulostava kirja. Kiitos hyvästä esittelystä Leena:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, siis lukeminen ei kestänyt, vaan sisäistää, miten tuoda se ulos. Ranskalaisen de Viganin isoisän ilmestyttyä sudenhetkellä tajusin jotain ja siinä se sitten oli. Heitä on varmaan moneen junaan, mutta yksi prototyyppi on nyt profiloitu.

      Poista