torstai 23. elokuuta 2018

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla


Heikki muisti vieläkin hetken jotenkin onnellisena, kirkkaana kuin iltapäivän valo kadun vastakkaisella puolella talojen reunustoilla. Äidin ja Iida-Marian kasvoilla oli väreillyt ilo, raskaat ajatukset olivat lipuneet aamupäivän yltä kuin pilvet Helsingin taivaalla kohti merta.

Heikki muisti hymyn Iida-Marian ohuilla huulilla, uurteiden liikkeet huojentuneilla kasvoilla, vilkutuksen vaunun rappusilta, miten vanha nainen katosi nyytteineen ja palasi Ruuhiniemeen yhtä äkkinäisesti kuin oli tullutkin.

Mutta sanallakaan ei vierailun aikana paljastettu, miksi Iida-Marian äiti Selma oli aikoinaan lähtenyt Längelmäeltä. Miksi nainen oli paennut kotipitäjästään teille tietymättömille, hylännyt oman tyttärensä sisällissodan pyörteissä ventovieraiden huostaan vieraaseen kaupunkiin ja kadonnut sen jälkeen joksikin aikaa?

Tapani Heinosen uusin teos Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla (Minerva 2018) kertoo vahvasti, väkevästi ja samalla kuin valon pilkahduksina, myös ripauksen lyyrisesti, Suomen sisällissodan historiasta Tampereella ja etenkin Längelmäellä. Vaikka historia on minulle suuri intohimo, haluan aina kumittaa siitä pois sodan, jossa veli veljeä vastaan...On rankkaa, kun itse tulee suvusta, jossa on ollut punikkeja ja valkoisia. Kaikki on yhtä rankkaa, se että kaukainen ulkomaan sukulainen halusi tulla katsomaan isoisänsä teloittajan, lahtarin, taloa kuin se, että sai kuulla, missä komentokorkeudella valkoisissa veremme olikaan virrannut. Toisaalta haluaisin kuten varmaan moni muukin antaa jo haavojen sulkeutua ja kaiken unohtua, mutta olemmeko kuitenkin jotain velkaa tuleville sukupolville, että eivät ikinä tätä verenvuodatusta päästäisi tapahtumaan. Ei ikinä enää veli veljeä vastaan, rakastettu vastaan rakastaan!

Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla on niin vahva, tiivis ja eheä, että saa vertaistaan tälle aiheelle hakea. Hämmästyttävää, miten Heinonen osaa kuvata ihmissielua. Nyt hän yltää jo naissielujenkin yläsfääreihin pelottavalla itsevarmuudella. Miten nykyajan ihminen osaa noin asettua kaikkeen tuonaikaiseen ja olen tässä vahvalla maalla, sillä jos on syntyään oikealta maaseudulta, tietää paljon vanhojen talojen ja sukujen tavoista. Kirjan aloitus on entisajan normi: Talon isäntä panee piian paksuksi ja piika saa lähteä mieron teille. No onneksi Kaarlo Kordelinissa asuu sentään ihan rakkautta Selmaa kohtaan, mutta ei ikinä uskallusta sitä tunnustaa ennen kuin valkoisten pikatuomioistuimen edessä paljon myöhemmin. Siellä Kaarlo vihdoin tunnustaa ainoan lapsensa ja tämän äidin, sillä hänen avioliittonsa oli lapseton. Mutta paljon sitä ennen Selma 1897 matkustaa Kaarlon järjestämään piikapaikkaan Helsinkiin Kaarlon lapsi kohdussaan.

Miksi Kaarlo ei tullut saattamaan? Oliko Helsingin asemalla kukaan vastassa? Löytyisikö kaupungista kuitenkaan kortteeria? Selma nousi tarkistamaan pussista, olivatko Kaarlon antamat rahat yhä tallella. Hän laski seteleitä vaivihkaa...

Samaan aikaan öinen maisema lasin takana lipui äänettömästi ohi, kaupungin tuhannet valopisteet liimautuivat hetkeksi ikkunaan ja haihtuivat pois. Menneisyydelle kirjotettiin jo tulevaisuuden historiaa.

Selma Törölä ei vielä tiennyt, että Fjodor Ivanovitsh nojaisi joskus puistonpenkkiin Pitkänsillan kupeessa ja hän sitoisi pamppaillen tämän haavoja. Ei aavistanut, että hänen poikansa matkustaisi joskus samoja raiteita vastakkaiseen suuntaan, kohti hänelle määrättyä kohtaloa.

Nykytyyliin tarina kulkee kahdessa ajassa. Nykyajassa kirjailija Heikki Puharila haluaa kirjoittaa kirjan sukunsa historiasta, mutta hän törmää kaiken aikaa kuin mustaan aukkoon, sillä kaikki pysähtyy mumoon, Iida-Mariaan: Miksi hänen äitinsä Selma oli hänet aikanaan vieraalle hylännyt ja kuka oli Iida-Marian isä?

Saamme kokea suvista Helsinkiä 1906, joka soi valssin, romanssien ja silkin läpi tuntuvien kosketusten tahtiin.  Elettiin jo aikoja, kun Kaarlon kanssa saatu Ilmari nukkui omassa huoneessaan, mutta valvoikin salaa kuunnellen kiihkeästi huohottavaa hengitystä joka kiertyi...

Längelmäellä 1912 Kaarlo Kordelin avaa Selmalle tilin, jonne talletetaan joka kuukausi viisisataa markkaa. Omatunto halusi tasoittaa pojan tietä vaikka lyseoon.

Ajassa luodaan suhteita. Monenlaisia. Ilmari Törölä pääsee ylioppilaaksi ja tutustuu painimatolla Henry Sandbergiin, joka lukee kirjallisuutta ja filosofiaa. Henry saa Ilmarin tuntemaan jotain, mitä ei ikinä ennen. Eikä se tunne sammunut edes Henryn lähtiessä Saksaan jääkärikouluun...

Verisen sodan alettua ei armoa tunnettu puolin eikä toisin. Hyvin Heinonen pitää kauhun tasapainoa niin kuin se oli, sillä puolin ja toisin tehtiin armottomia tekoja. Tarina myös paljastaa, miten usein etenkään punaiset päälliköt eivät saaneet joukkojaan hillittyä ja tapahtui anteeksiantamattomia ja vääriin tietoihin perustuvia teloituksia. Voiton jälkeen taas valkoiset pääsivät kostamaan, joten syytön ei ollut kumpikaan puoli. Ja Pohjanmaan pojat vain heittivät löylyä lissää!

Heinosen tarinan tuoksu on virtsa, uloste, viha, kloroformi, ruumismätä, pelko, kylmä, himo, sorto, epätoivo...Sitten tulee se hetki kun Fellmanin pellolle on sullottu tuhansia punavankeja vuorokausiksi kauhuun ja epätietoisuuteen kohtalostaan. On toukokuun alku 1918.

Jääkäri Dieter Hohneman käveli pientä kehää edestakaisin ja olisi tahtonut kotiinsa Saksanmaalle. Vartioiminen ulkosalla seisten alkoi pitkästyttää ja uuvuuttaa aisteja.

Yhtä hyvin hän olisi voinut taistella Reinin rannalla omiensa rinnalla sortoa ja väkivaltaa vastaan.
Silloin satakieli lauloi selän takana metsikössä. Jääkäri Dieter Hohneman kääntyi, käveli hyvän matkaa metsää kohden ja pysähtyi ojanpenkalle kuuntelemaan.

”Hörst du...eine Nachtingall singt?" (Kuuletko…satakieli laulaa?)

Ja satakieli lauloi!

******


6 kommenttia:

  1. Olihan väkevän upeasti kirjoitettu arvostelu. Sekä Lumi että Heinonen ovat kirjoittaneet parastastaan! -timo-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Timo, kiitos paljon. Aihe oli minulle rankka eli aikuisten oikeasti nousi kuume kun tätä kirjoitin ulos. Lumista joskus tuntuu, että Heinonen kirjoittaa just Lumille:) Ihana kommentti sinulla♥

      Poista
  2. Tällaista se on ollut. Alkoi kiinnostaa lukea tämä kirja.

    Tuo otsikko alkoi vaivata, mistä se on tutunoloinen. Eikö joku toinen soi jotenkin samantyylisesti? Sitten äkkiä muistin: Roy Anderssonin elokuva "Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien".

    Tämän kirjan miljöissä ovat ihmisparat myös joutuneet pohtimaan monenlaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, niinpä. Ja kun kerroin tästä äidille puhelimessa, hän tunsi Längelmäen, koska oli asunut siellä lyhyen aikaa ja jopa eksynyt pimeässä samalla jäällä kuin missä tässä eräs episodi.

      Minulle tuli heti mieleen Astrid Lindgrenin Soittaako lehmus, laulaako satakieli? Surullinen kertomus vaivaistalon tytöstä.

      Tässä on paljon henkilöhahmoja, mutta tarina pysyy kasassa. He ovat joutuneet sekä pohtimaan, että tekemään äkkiratkaisuja, joista yksi liittyy lopetukseeni kuin mutkan kautta. Saksalainen sotilas sai loppusanat, koska...

      <3

      Poista
  3. Rankka aihe, mutta hienosti kirjoitit siitä, ja kiinnostuin kirjasta.Kaunista viikonloppua Leena:)

    VastaaPoista