perjantai 8. toukokuuta 2020

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu


Jo koittaa toukokuu
on luonto vihreä taas
kun kukan nuppu avautuu
ei lunta enää näy maas’...

He olivat olleet viiden tai kuuden tai seitsemän, kun olivat oppineet tämän laulun. Nyt he istuvat täällä ja laulavat sitä ikääntyneillä äänillään, vanhuuteen vangittuina kuin kaltereiden takana, he ovat yhä edelleen samoja, joita olivat viiden tai kuuden tai seitsemän vanhoina, ja samalla peruuttamattoman etäällä, ehkä he eivät näe edes sen kuukauden loppua, josta laulavat, ja ehkä he ovat jo maan povessa silloin kun puutarhuri haravoi syksyllä kasaan lehdet, jotka ovat vasta nyt puhkeamassa...

Jenny Erpenbeckin Päivien loppu (Aller Tage Abend, Tammi 2020, suomennos Jukka-Pekka Pajunen) voisi juuri tässä hetkessä olla hengitystäni, sillä olihan saksalainen kirjallisuus kotimaani niin kauan ja Saksan kirjallisuuspaavi Marcel Reich-Ranicki kuin Jumalasta seuraava. Kerran Saksan kaupungissa x saavuimme pitkältä kävelyltä ja tietysti teeltä ja Apfelstrudelilta lepäilemään kohti illallista. Olin ostanut Der Spiegelin ja miten siinä sattuikin olemaan pitkä juttu juuri Marcelista...Lyhyt saksani muuttui heti kaikenhallitsevaksi ja iltapäivä meni muissa maailmoissa. Itävaltalainen ystävämme väittää saksani olevan 'kriisiherkkää' eli se täydellistyy välittömästi, kun syntyy ongelmia tai on todella kiinnostavaa. Ongelma ei ollut se, kun salzburgilaisen kotihotellimme Frau kuiskasi minulle nähtyään R:n kuvan Krakovassa kipa päässä ja pää alaspäin juutalaisten vanhalla hautausmaalla: ”Bist dein Mann ein Juden?” Ei, se oli vain huvittavaa, vaikka joku muu voisi siinä muitakin väreitä löytää. Miksi kerron tätä? Haluan, että ymmärrätte, miten paljon Saksan kirjailijat ovat vaikuttaneet minuun ja/tai, miten paljon kadun lyhyttä saksaani. Elin sitä nuoruutta, jossa englanti oli kaikki kaikessa, edellinen sukupolvi luki pitkää saksaa, minun aikanani lähinnä lääkikseen menijät. Etenkin painotan Jenny Erpenbeckin kirjan olevan minulle hengästyttävä lukukokemus vaikka monen viikon flunssa oli syönyt voimiani. Oma oikeutukseni on kertoa, miten tämän koin ja mihin tuli ihan pieni miinus. Niin pieni, että sitä ei ihan selvästi edes erota. Ehkä se on vain edellisvuotinen tammenlehti tuulessa...

Koska en ole lukenut Erpenbeckin uudempaa romaania Mennä, meni, mennyt, olinkin otettu, että minut tavoitti juuri Päivien loppu, joka ilmestyi kolme vuotta aikaisemmin. Joskus varhempi voi olla parempi eli siihen on puserrettu kaikki. Erpenbeckin kohdalla ennustan, että hän vain paranee kuin kellarin perän pölyisin viinipullo, sen verran lahjakasta on kerronta. Se on täyttä timanttia, mutta tarinan rakennetta olisin Jennyn sijassa hieman selventänyt. On kohtia, joissa kokematon tai uupunut lukija tai hyvin iäkäs ei osaakaan solmia tarinan kudelmaa seuraavaan ja syntyy musta aukko. Minäkin palasin pari kertaa takaisin tarttumaan jonkun narun päähän uudelleen, mutta nautin kirjasta suunnattomasti! Tämä on minun kieltäni, nämä viileät lauseet, joissa hellyys ja lempeys pitää imeä rivien väleistä. Ei mitään siirappia, vaan faktaa, jossa historian kipupisteitä tuodaan esille yksilön kautta. Näin historia läväistyy heilläkin, joita ei muuten kinnostaisi. Minusta lukija voi valita, sillä voihan hän antaa virran viedä, kokeeko hän kirjassa olevan yhden naisen, joka aina syntyy uudelleen eri kohtaloon vai peräti viisi eri henkilöä, sillä se ei ole tärkeintä. Painotus on sillä, että olemme heittopusseja historian virrassa. Mitä tahansa voi tapahtua ihan kenelle tahansa. Näin tässä kirjassa on juutalainen kauppiasperhe, jonka tytär palvelee tiskin takana. On Itävalta-Unkarin suurvallan aika. Olemme jossain rajoilla...Galitsiassa. Tyttärellä ei tavallaan ole mitään menetettävää, sillä hän on mennyt avioon goijn kanssa, isoisä on pitänyt hänelle kuolinvalvojaiset, lapsi on syntynyt ja kuollut. Mies on häipynyt Yhdysvaltoihin, joten lukija pääsee kokemaan myös Ellis Islandin ’puhdistukset’ maahannmuuttajille...Kauppaan saapuu upseeri ostamaan tulitikkuja. Hän riisuu valkoisen nahkakäsineensä, koskettaa ja sanoo: ”Minä palan.” Viikon päästä upseeri maksaessaan sujauttaa lappusen, jossa on talon numero, päivämäärä ja kellonaika. Tyttären pitää kokea, miten erilaista voi olla maata tämän upseerin kuin hänen kadonneen aviomiehensä kanssa. Kaikki ruumiin onkalot herätetään henkiin, vain jotta ne ymmärtäisivät sitten myöhemmin, tätä hetkeä myöhemmin, olla valmiina kenelle vain. Tytär lähtee mukaan siihen, mutta ei voi jatkaa näin pienellä paikkakunnalla. Hän matkustaa Wieniin. Wien oli siihen aikaan sekasortoinen ja haiseva suurkaupunki, jossa saattoi tapahtua ihan mitä vain. Voi tavata vaikka runoilijan, josta jää jotain tarinan loppuunkin, sinne vanhainkotiin. Samoin kuin voimme lopussa kohdata juuri Wienissä tietyn kokoelman Goethen teoksia. Sen saman, jota perhe oli vaalinut kaikkein ylimmällä hyllyllä silloin toisessa maailmassa. Tytär ei ole huolissaan, vaikka äiti kirjoittaa muutama vuosi myöhemmin kovien aikojen lähestyvän:

He olivat pelastautuneet takamailta Wieniin kuin suurelle laivalle, eivätkä olleet voineet aavistaa, että tuo laiva alkoi jo silloin upota. Tuli, heinäsirkat, iilimadot, rutto tai karhu, kettu, käärme, loinen tai täi olivat nimityksiä , joilla juutalaisia toistuvasti solvattiin Wienissä, mutta sitä hän ei ollut tiennyt.

Kirjan historialliset näyttämöt ovat Wien, Moskova, Berliini ja Ellis Island. Tumma kudelma valmistuu ja paisuu jokaisen tapauksen välissä vilahtaessa vaihtoehtoisen mahdollisuuden. Silloin kaikki olisi mennyt toisin. Kerran kaikki olisi pyörähtänyt toiseksi kourallisesta lunta. Niin pienestä kaikki voi olla kiinni. Itä-Saksassa varttunut Erpenbeck tietää, että joskus riittää vain joki ja korsi, niin henkikulta säilyy.

 Meidät vei Wieniin rakkaus kirjaan, jossa kuten tässä, valotetaan historiaa yksilöiden kautta. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät kertoo juutalaissuvusta, jonka askelmerkkejä haimme vaeltaessamme keskiyön Wienin kaduilla itävaltalaisen ystävämme kanssa. Se oli eri Wien kuin Päivien lopun Wien, mutta jotain menneestä kulkee aina mukanamme. Meidän nykyisyytemme on huomisen historiaa. Meillekin voi tapahtui ihan mitä vain ihan missä vain. Tämän tarinan kautta kulkeva vahva loimi paljastuu kipeimmin Moskovassa, jossa Isä Aurinkoisen aikana ihmishengen vei tai pelasti, missä olit halannut ja ketä, olitko vain tavannut väärässä kahvilassa vai oliko virkailijalla huono päivä ja hän laittoi paperisi vasempaan pinoon, jolloin kohtalosi oli sinetöity. Jenny Erbenbeck on huikea kertoja, joten huis, huis miinuksen varjotkin, kirja on napakymppi! Antakaa tälle tarinalle aikaa, lukekaa hitaasti nauttien...ja ennen kuin huomaattekaan hengitätte tarinan tempossa, maailman historian ja yksilön historian viemänä.

Nyt kukat näkee jokainen
ja värit kauniit täyttää maanantai
saa toukokuu ihanainen
tuo kevään lämmön mukanaan.

11 kommenttia:

  1. Jenny Erpenbeckin kirjat vaikuttavat kyllä todella kiinnostavilta. Vielä en ole lukenut, mutta pidän hänet mielessä.

    Minun lyhyt saksani lyheni entisestään, kun aloitin sen vasta lukiossa ja jätin sen pois viimeisenä vuonna. Se ei ollut minulle pakollinen, koska luin ranskaakin, jota tällainen ilmeisen epälooginen henkilö ymmärsi paljon paremmin kuin loogista saksaa... Olin jotenkin ihan pulassa saksan kieliopin kanssa, vaikka muuten olenkin kieli-ihminen. Toki olisi kiva osata saksaakin kunnolla, mutta panostan ranskaan ja espanjaan ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjarakkautta, suosittelin!

      Me matkustamme melkein aina vain alppimaissa...ja saksa on siitä helppo, että kun sen vaan opettelee, se on siinä. Kun taas olen joutunut lopettamaan kolme italian kurssia, sillä heti kun vaikeutuu, on liian vaikeeta. Sisareni kirjoitti lyhyen ranskan mutta hän ei muista siitä mitään. Sen sijaan olemme molemmat käyneet kertaamassa saksaa sekä Itävallassa että kursseilla. Italianopettajani sanoi, että olen germaanisten kielten lahjakkuus, joten se kai tarkoitti, että hah-hah. Silti olen pitänyt yhden puheen italiaksi yhdelle kirjailijalle, mutta sain apuja suomalaiselta tutultani, joka asuu Italiassa. Minä panostan sakaan ekana ja yritän pitää enkun hengissä, sillä Irlanti...En matkusta koskaan Espanjaan ellei niiden kansallishuvi eli härkätaistelut lopu. Katalonia olisi halunnut itsenäisyyden eikä siellä olisi ollut härkätaisteluja. Eläinhullu tyttäreni kylläkin aina vain sinne Espanjaan...Lue Äidinmaa, siinä on mm. baskinkielinen sanasto. Aika kiinnostavaa!!!

      ♥♥

      Poista
  2. Ei ollut minulle tuttu kirjailija. Nyt on aikaa lukea, kun käsi operoitiin tänään. Olen opiskellut saksaa peruskoulun yläluokilla. Ihana kieli, jota pitäisi treena enemmän. Telkkarista olisi hyvä katsoa myös saksankielisiä sarjoja.
    Hyvää viikonloppua❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarja K., nyt on aikaa tutustua ja kirja on noin 300 sivua, joten käsikään ei rasitu. Jokin saksassa vain vetää...Minä olen katsonut niitä ja paljon. Kuopuskin oli koulussa vahva saksassa kun reissuilla ihan oli tarttunut kuulolla. Kiitos samoin sinulle ja toipumisiin♥

      Poista
  3. Kiitos Leena kirjan esittelystä. Vaikuttaa todella kiinnostavalta. Kiinnostuin jo hänen teoksestaan Mennä, meni, mennyt, mutta sitäkään en ole lukenut. Laitetaan nämä molemmat lukujonoon. Ihanaa äitienpäivää sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli A., ole hyvä. Minultakin se meni ohi. Tämä on ilmestynyt ennen sitä, joten aloita tästä. Vähän veikkaan, että olisi sinun kirjasi. Kiitos samoin sinulle♥

      Poista
  4. Olen tätä hitaasti, upea romaani. ♥

    Tämä ei muuten ole Erpenbeckin esikoinen, vaan hän on kirjoittanut paljon. Erpenbeckin esikoinen on sekin suomennettu: sen nimi on Vanhan lapsen tarina. Tämän ja aiemmin lukemani (Mennä, meni, mennyt, joka on huikea) perusteella aion lukea muutkin suomennetut Erpenbeckin. Ne julkaisi Avain silloin, kun kustansi kaunokirjallisuutta.

    Kyllä laadukas kirjallisuus tekee hyvää. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tämä kirja ansaitsee aikaa♥

      No oivoi, kiitos taas kun kustantaja ei anna just yhtä tärkeää lyhyttä lausetta liepeessäkään. En ehitnyt ja jaksanut googlata,. Korjasin tähän, mutta en osaa korjata instaan, joten olkoon. Tämä on nyt sitten varhempi siihen edelliseen suomennokseen verrattuna. Ihan tosi, Avain julkaisi ne! Luin muuten aikanaan kaikki Herta Müllerit, mutta olen lukenut muitakin itäsaksalaisia eli sen ajan...Haluan kuitenkin ajatella saksalaista kirjallisuutta juuri saksalaisena kirjallisuutena. Kiitos vinkistä suven kirjahiljaisiin kuukausiin, jolloin usein luen ne tietyt samat uudestaan♥

      Laatu on laatua ja sillä on selvästi erottuva makunsa♥

      Poista
    2. PS. Kävin tätä sinulta jo eilen etsimässä, mutta ota ihan rauhassa vain. Huomasin heti, että nyt mennään hitaasti ja blogi vaietkoon!

      Poista
    3. Juu, ei ole ollut nyt motivaatiota blogata, mutta Instaan olen vienyt seitsemän uutta kirjajuttuja. Koetan tuoda niitä blogiinkin, mutta liki kuukauden tauon jälkeen se on yllättävän vaikeaa.

      Poista
    4. Katja, hyvänen aika sentään! Jos löydän sinut sieltä hetkeksi, kaikki yhtäkkiä katoaa ja siellä ei ehdi pohdiskella, ei keskustella...Olen yrittänyt. Mitä pidemmäksi sen tauon jättää, sen vaikeampaa se on. Tiedän siitä, kun olen lukenyt enemmän kuin postannut ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen vaikeammaksi kaikki käy. Mikset voi kopsata, osaat varmaan sen, sitä tekstiä blogiisi, samaa tekstiä?

      Poista