torstai 29. marraskuuta 2018

Luvialainen unelmakoti hengittää kauniin kyläraitin tahtiin!


Olen aina ollut sitä mieltä, että Luvian kyläraitti on kaunein kaikista. Raitti on tässä se tietty kohta, johon tulin muuttomme jälkeen kansakoulun toiselle luokalle vuonna koivu ja tähti. Oli koulurakennukset, kirkko, kunnantalo, seurakuntakoti, hautuumaa, siunauskappeli ja ahkerasti käyttämäni kirjasto. Ja sitten melkein tiessä kiinni pitkä, punainen hirsitalo, Hollmenin talo, jonka kauppalaivuri August Hollmenin vanhemmat rakennuttivat 1881. Uudessa Unelmien Talo&Koti -lehdessä Tanja Hakala kertoo talon menneistä omistajista kuin myös sitä nyt vaalivasta perheestä. Tämä on se jännittävä asia, joka oli ensimmäinen ihmeeni Luvialla, kun sen kuulin:

Tila sijaitsi alunperin merenrannalla. Lahti kuivatettiin 1920, ja nyt vesiraja on kauempana. August osti tilan 1930-luvulla Josefiina-äitinsä kuoltua. Hän asui taloa yksin, kunnes sodan jälkeen otti avukseen Martta-piian Pohjanmaalta. Kun August kuoli 1990-luvulla, talo jäi Martalle. Hän ehti asua...

Siis että ei kauaakan sitten salainen lukukiveni oli ollut meren kätköissä...Pikkulikalle, minulle, tuli pihapiiriksi tavallaan juuri tuo entinen merenpohja eli Luvia lahre pellot, joilla oli omat erityisyytensä, omat tarinansa. Asuin siis noin puolikilometriä tästä kauniista talosta just samalla puolen kuin Hollmenin talo. Usein kuljin koirani kanssa talon sivuitte ja ihmettelin, mitä tarinoita hirret voisivatkaan kertoa. Nyt tarinaa kerrotaan eilen kauppoihin ilmestyneessä Unelmien Talo&Koti -lehdessä luvialaislähtöisen valokuvaaja Johanna Lehtisen upein kuvin kera toimittaja Tanja Hakalan kiinnostavan tekstin.

Minulla oli usein asiaa moniin taloihin ja kyläkauppiaan tyttärenä tunsin käytännössä kylän ihmiset, tietty Hollmeninkin  ja Martan, mutta en muista visiteeranneeni sisällä koskaan. Silti, kun näin tuon ensimmäisen kuvan, arvasin heti, mistä talosta on kysymys. Ellette usko, kysykää vaikka Johannalta!


Jutussa "Haluamme vaalia suvun perinteitä" nykyiset omistajat kertovat, mikä sai kaupunkilaiset muuttamaan maalle, miten he viettävät joulua, miten koti koristellaan jouluun ja paljon aaton traditioista. Lisäksi tarjotaan Jouluinen juustokakku.


Joulukuun Unelmien Talo&Koti -lehdessä on tietysti monta muutakin houkuttavaa tarinaa ja myös lisää hirsitaloakin, mutta, mutta....: Nainen voi lähteä Luvialta ja merituulista, mutta Luvia ja meri eivät ikinä lähde naisesta. Siksi juuri Luvialta taas palanneena halusin jakaa tämän jutun ja tietty torstain toivon teidän kanssanne. Torstai on toivoa täynnä:  tänään sisustuslehti&vähän hyvää suklaata♥

Ajaessamme Ikean kautta tänne Päijänteen saaren kotiimme, sanoin Lumimiehelle, että 'en oikein tiedä, kumpaan muuttaisin asumaan, hirsitaloon vai Ikeaan!' Saan R:n nauramaan aina! Nyt aletaan purkaa pakaaseja, Lumimies kiinnittää just makkarin uusia verhoja ja kohta heittäydyn sisustuslehteni kanssa vatupassiin nauttimaan kaikesta kauniista jouluisesta. Jossain on sitä suklaatakin...

torstaiterveisin
Leena Lumi

lauantai 24. marraskuuta 2018

Marraskuun kuuraa ja pakkasta lumen odotuksessa


Kylmä viima puhaltaa. Kallion lammikot ovat jäässä ja osin järven rannatkin. Katselin aamulla herkkää herraa Leonard Messeliä, tarhamagnoliaa ja päätin laittaa sille jänisverkon ympärille tuulensuojaverhouksen, jota voin keväällä sitten nostaa ja laskea säiden mukaan. Magnoliamme kasvoi tänä vuonna hyvin, mutta ei kukkinut, joten jotain on tehtävä ja ainakaan en anna sen paleltua. Mutta on hän kukkinutkin.


Jääurut rakentuvat...


Puut saavat kuurapuvut runkoihinsa...


On paljon kaunista, kun vain malttaa pysähtyä.


Saatan lyödä hanskat marrasmaahan toviksi, sillä

nyt on aika

lukea isosti odotettua h i t a a s t i

piipahtaa Ikeassa

kaivaa esiin joulukorttien saajalista

katsoa uusia tv-sarjoja, sillä tällaisia herkkuja ei usein  tarjolla, mitä nyt on

käydä nuuhkimassa merituulia

tavata äiti

käydä viemässä muutama tarkoin harkittu lahjakassi

muistaa jokaikinen päivä lintujen ruokinnat sekä mustarastaille halottuja omenoita ja sulia viipaleita lintujen rasvapötköstä, koska ne eivät pysty syömään jäätynyttä

tehdä lista kaikista kuivatuotteista, jotka voi nyt jo hankkia kotiin jouluherkkujen valmistusta odottamaan

siivota tietokonepöytä, sillä nyt jotenkin oudosti kurkotan kaikkien katalogien ja muistiinmerkintöjen välistä  näytön ruutua

neuloa/kutoa viimeinen suloisen pehmeä Teddy-kaulaliina, oranssi!

hankkia sekä sisä- että ulkokynttilät

lähettää ulkomaan joulumuistamiset

soittaa puhelu hänelle, jolle et ole soittanut pitkään aikaan

siivota komeroita, vaikka en vietäkään joulua komerossa

muistaa joka ilta levittää edes käsien selkämykselle laadukasta käsivoidetta against age spots, kuten tuotetta on joskus mainostettu

kutsua ystäviä joulukahville/teelle ja luumutortut tekee Lumimies

nauttia elämän kauniista turhuudesta

heittäytyä sohvalle nauttimaan joulun ajan lehdistä

raivata kellariin aputila joulun ruokien lisäsäilytyspaikaksi

tehdä kauniita muistilistoja, joista voi itsekin iloita: liimata niihin vaikka joitain hassuja tarroja muumilaakson joulusta tms.

muistaa jumpata niskoja

sopia nuorten kanssa joulumenusta

elää kuitenkin hetkessä, joka on kaunis

lumenodotuksessakin on jo sen valkeutta, toivoa


Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpöiselle kuonolleen ja suli. Hän tavoitti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katsoi ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat.

"Näinkö se käykin", mietti Muumipeikko. "Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin."

Ilma oli muuttunut leudommaksi. Lumihiutaleiden takia ei voinut nähdä ympärilleen, ja Muumipeikon valtasi sama hurmio, jota hän tunsi aina kesällä kahlatessaan mereen. Hän heitti kylpyviitan yltään ja heittäytyi pitkin pituuttaan kinokseen.

"Talvi!" hän ajatteli. "Siitähän voi pitää!" 

- Tove Jansson -
Taikatalvi (WSOY 1987, suomennos Laila Järvinen)

Love
Leena Lumi

Winter Song

torstai 22. marraskuuta 2018

Jeannette Walls: Lasilinna


Silloin kun isä ei kertonut meille niistä hämmästyttävistä asioista jotka oli jo tehnyt, hän kertoi niistä ihmeellisistä asioista joita aikoi tehdä. Kuten rakentaa Lasilinnan. Kaikki isän insinööritaidot ja matemaattinen nerous yhdistyivät tässä erityisprojektissa: suuren suuressa talossa, jonka hän rakentaisi meille aavikolle. Siihen tulisi lasikatto ja paksut lasiseinät ja jopa lasinen portaikko. Lasilinnan katossa olisi aurinkokennot, jotka keräisivät ja muuntaisivat auringonsäteet sähköksi lämmitystä, jäähdytystä  ja kodinkoneiden  käyttöä varten. Linnassa olisi jopa oma vedenpuhdistusjärjestelmä. Isä oli suunnitellut rakenteet ja kerrosten pohjakerrokset ja tehnyt suurimman osan matemattisista laskelmista. Minne menimmekin, hänellä oli Lasilinnan piirustukset aina mukana, ja joskus hän otti ne esiin ja antoi meidän suunnitella omia huoneitamme.

Meidän täytyi vain löytää kultaa, isä sanoi, ja se oli jo aivan hilkulla. Heti kun hän saisi Kullankaivurin valmiiksi ja rikastuisimme, hän ryhtyisi rakentamaan meille Lasilinnaa.

Jeannette Wallsin Lasilinna (The Glass Castle, Bazar 2014, suomennos Raija Rintamäki) on kirjailijan omaelämäkerrallinen tarina siitä, millaista oli kasvaa virvatulta ajavien vanhempien lapsena. Onneksi kaikkea eriskummallista olivat sekä todistamassa että jakamassa sisarukset Lori, Brian ja Maureen. Vanhemmat Rose Mary ja Rex Walls olivat kuin kaksi yksinäistä avaruuden kulkijaa, jotka toisiinsa törmättyään muodostivat uuden, ikioman planeetan, sellaisen, jossa oli hauskaa, erityistä ja periksiantamatonta. He halusivat elää vailla viranomaisia, vailla määräyksiä, kulkea vapaana kuin kulkurit, mutta kaikesta kauniista nauttien. Tähän utopiaan kasvatettiin myös lapset, mikä olikin helppoa, sillä kiertelevän elämän takia lapset kävivät vain harvoin pidempää jaksoa koulua. Äiti opetti kaikki lukemaan jo varhain ja isä huolehti matematiikasta, tähtitieteestä, planeetoista, tekniikoista...Luonnosta opittiin kaikki ja autiomaassa, jota etenkin äiti rakasti, voitiin nukkua paljaan tähtitaivaan alla. Opittiin tulemaan vähällä toimeen ja se oli pakkokin, sillä kumpikaan vanhemmista ei perustanut palkkatyöstä. Äiti oli aika ajoin, jos he viipyivät jossain pidemmän aikaa, opettajana, mutta lopulta hän kieltäytyi siitäkin kokonaan. Hän katsoi olevansa oikeutettu seuraamaan kutsumustaan suurena kuvataitelijana tai kirjailijana. Mitenkään tärkeää ei ollut se, olivatko lapset saaneet ruokaa päiviin tai peseytyneet. Isäkin teki satunnaisia hanttihommia, mutta hänen ansionsa menivät useimmiten alkoholiin. Muiden lasten viettäessä joulua lahjoineen, Wallsin perheen lapset saivat silloinkin jotain erityistä eli jokainen sai valita lahjakseen tähden taivaalta. Kerran Jeannette keitteli nakkeja leikki-ikäisenä nälkäänsä jakkaralla seisten, että ylettyisi. Tuli tarttui hänen vaatteisiinsa ja ne paloivat ihoon kiinni. Tarvittiin ihonsiirtoja. Perheelle tuli kuumat oltavat, sillä sairaala halusi tietää tarkkaan mitä oli tapahtunut ja miksi. Maa alkoi polttaa ja silloin lähdettiin jälleen liikkeelle. Kerran kuitenkin asuttiin oikein kartanossa, sillä Jeannetten isoäidillä oli kaksi taloa ja he asuivat hetken toista. Se oli isoäidin kuoleman jälkeen. Talossa oli neljätoista huonetta, keittiöitä ja kylpyhuoneita. Nyt lapset pääsivät kouluun ja rahaakin oli. Vanhemmat tuhlasivat sitä kuin tulessa eikä kumpikaan tehnyt mitään hyödyllistä, ei työtä, ei ruokaa, ei siivousta. Phoenixin talo täyttyi torakoista ja termiiteistä. Lattiat alkoivat pettää alta...

Jeannette Wallsin kirja on tarina selviytymisestä elämässä, jossa aikuisista ei ole turvaa. Mitä enemmän äiti hoki seikkailullisuuden ihanuutta ja isä painotti vapautta, sitä enemmän lapset alkoivat tajuta olevansa todellakin omillaan. He kulkivat rääsyissä, he haisivat lialta ja olivat usein hirvittävän nälkäisiä, mutta he kävivät kirjastossa, he lukivat sängyllä vaikka sadevesi tuli katosta läpi ja kaikki alkoi haista homeelta. Heistä tuli joillakin mittareilla erityislahjakkaita ja myös selviytyjiä. Ainoa joka putosi, joka lopulta särkyi oli Maureen, kuopus. Isommat lapset halusivat jättää isän synnyinsijan Welchin heti kun pystyivät. Welchissä perhe asui ylhäällä vuoren rinteellä vaarallisen rapistuneessa hökkelissä, joka osin oli jo kallellaan kuin putoamista vailla. Isä kertoi, että Lasilinna rakennettaisiinkin tänne ja lapset alkoivat kaivaa perustuksia. Kuukauden kaivamisen jälkeen, kaivanto kuitenkin alkoi muuttua kaatopaikaksi, koska vanhemmilla ei ollut varaa maksaa jätteenkeräysmaksuja.

Miten erikoista, että olen nyt lyhyen ajan sisällä lukenut kolme kirjaa, joissa lapset jäävät paitsi vanhempien suojaa ja varjelusta, kasvun tukemista ja huolehtimista. Ensin Tara Westoverin loistava Opintiellä, jossa oli paljon samaa lapsia kohtaan kuin Lasilinnassa, mutta motiivit eri: toisessa uskonto, toisessa silkka välinpitämättömyys ja viitsimättömyys. Lisäksi vielä Noora Vallinkosken Perno Mega City, jossa vanhempien ongelmat, alkoholi ja mielenterveysongelmat, estivät lapsia saamasta heille kuuluvaa turvaa ja huolenpitoa. Lasilinnaa voisi joku jopa romantisoida, sillä vanhemmat hokevat paljon perheensä erityisyydestä kuin ylemmyydestä muihin verrattuna. Ei kannata, sillä vaikka Lori, Jeannette ja Brian selvisivätkin ja passiivinen unohtaminen auttaa, tulikaan ei polta pois, mitä oikeasti tapahtui. Iloitsen kuitenkin, että Jeannette ja sisarensa New Yorkissa vihdoin kaiken jälkeen ja ennen kuin Maureen...

Viikonloppuisin kokoonnuimme kaikki Lorin luokse. Paistoimme porsaankyljyksiä tai laitoimme kukkuraisia lautasellisia spaghettia ja lihapullia, muistelimme niiden äärellä Welchiä ja nauroimme sen kaiken älyttömyydelle niin että vedet vain valuivat silmistä.

*****

maanantai 19. marraskuuta 2018

Babylon Berlin ja My Brilliant Friend: Nautiskellen sarjojen koukussa


Kerrankin televisiosta tulee sarja, joka imaisi heti kiinni ja lujaa. Toki on katsottu monet hyvät dekkarisarjat ja olen niistä kirjoittanutkin, mutta Babylon Berlin menee nyt ohi aikakaudellaan eli sarja vie 1930 -luvun paheelliseen/iloiseen/vaaralliseen Berliiniin. Plussaa on myös saksan kieli, jota kuuntelen mieluusti ihan kertauksenkin takia. Tästä draamasta kirjoitti ansiokkaasti Petri Immonen jo 10.11. Helsingin Sanomissa jutussaan Komea rikossarja vie 1930-luvun vaihteen dekadenttiin Berliiniin. Sarja on kuulemma Saksan kallein televisiotuotanto, jonka budjetti oli 40 miljoonaa euroa. Hyvin on rahat käytetty!

"Syvä korruptio, syntinen yöelämä, poliittinen liikehdintä ja moraaliton alamaailma.

Ne kaikki kiedotaan rikosmysteriin laadukkaassa saksalaisessa draamasarjassa Babylon Berlin (2017). Sen tapahtumat alkavat vuodesta 1929." (Immonen)

Olen aivan ihastunut toiseen naispääosan esittäjään Charlotte Ritteriin (Liv Lisa Fries), kuva yllä sekä myös Kölnistä tullutta komisariota esittävään komisario Gereon Rathiin, jota esittää Volker Bruch. Kyseessä on myös historian havinaa sekä venäläisin että saksalaisin maustein. Arvaan, että meno muuttuu melkoisesti natsien noustessa valtaan 1933.


Sarjan upean musiikkitunnarin Zu Asche zu Staub esittää Severija  Janusauskaite, sarjassa Svetlana Sorokina. Villiä yöelämää kohdataan hypnoottisessa diskobordellissa, jossa Severijan laulun sanat ja melodia vievät kuin jonnekin toiseuteen.

Sarja perustuu Volker Kutscherin rikosromaaniin Der nasse Fisch, joka on juuri suomennettu nimellä Babylon Berlin. Olen varma, että olen saanut kirjan lähiaikoina, mutta en just tähän lähtöön sitä löytänyt... 

Berlin Babylonia esitetään TV1:llä ja Yle Areenalla. Sarjasta esitetään kaksi kautta eli 16 osaa. Kolmas kausi on jo suunnitteilla: Yes!



Tänään oli kaikkien Elena Ferranten Napoli -tetralogian lukeneiden odotuksen täyttymys: Saimme Ferranten ensimmäisen kirjan filmatisoinnin ensimmäisen jakson nähtäväksi. Nyt meillekin sitten tuli, kiitos Ferranten romaanien, HBO Nordic, vaikka olinkin joskus luullut, että ei meillä maksukanavia tarvita. Mureneminen alkoi jo The Affairista, jolloin käytimme ilmaiskuukaudet ja nyt se on sitten menoa. Kahdeksanosainen draama perustuu Ferranten ensimmäiseen kirjaan Loistava ystäväni, joka kertoo tyttöjen Lina ja Lenù lapsuudesta Napolin köyhälistökorttelissa. Kaikki tuntevat kaikki, yksityisyyttä ei ole, nuoret varttuvat varhain kuin pikakelaten lapsuuden, tytöt eivät ole ikinä nähneet edes merta ja kovaääninen riitely sekä läimimiset ovat arkipäivää. Toisaalta kaikki kirjat lukeneena ja niistä pitäneenä, tiedän, että paljon, paljon muuta on tulossa. Tänään en heti muistanut pois muuttavan perheen pojan nimeä, mutta pitihän se arvata eli Nino Sarratore! Siksi Lenùn kyyneleet...

Lapsinäyttelijävalinnat ovat kuin olin unessa nähnytkin. Tosin Elena eli Lenù ei ollut ihan noin sievä, mutta odottakaamme, sillä Lina on varttumassa.

Sarja alkaa 1950-luvun Napolista ja voit lukea lisää Kaisu Tervosen jutusta Napolilainen kasvutarina Helsingin Sanomat 19.11. eli tänään. Missään ei sanota, mutta toivon todellakin, että saamme nähdä koko Ferranten tetralogian tv-sarjana. Pidin kaikista kirjoista, mutta taisin vaikuttua eniten kolmannesta eli Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (2018). Kadonneen lapsen tarinassa koin hyvästijättöistä ahdistusta ja naisten ystävyyttä ajatellen myös monenlaista raastavaa tunnetta. Lukekaa kirjat, katsokaa sarja: Elena Ferrante sen teki♥

hulluna huippusarjoista
Leena Lumi

PS. Huomasin juuri, että Loistava ystäväni oli päässyt lukuvuoteni 2016 parhaiden kirjojen listalle.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Hjorth&Rosenfeldt: Korkeampi oikeus


...Vanjalla ei ollut tuntunut olevan mitään mahdollisuutta vältellä Sebastian Bergmania. Tämä oli onnistunut kerran toisensa jälkeen ujuttautumaan heidän tutkimuksiinsa, tullut ryhmään ja lähemmäs Vanjaa. Ei väliä, kuinka monta kertaa he hankkiutuivat hänestä eroon, hän palasi aina. Kuin jokin helvetin ihmisbumerangi. Jos Vanja olisi uskonut korkeampiin voimiin, karmaan tai kohtaloon, hän olisi luullut, että sen sietämättömän paskakasan oli tarkoituskin olla hänen rinnallaan.

Kuin rangaistuksena.

Koettelemuksena.

Ennalta määrättynä.

Hjorth&Rosenfeldtin Korkeampi oikeus (En högre rättvisa, Otava 2018, suomennos Taina Rönkkö) on jälleen koukuttava Sebastian Bergman –trilleri, jossa pääsemme sukeltamaan loistavan älykkään rikosprofiloijan elämään kaikessa sen onnistumisessaan kuin myös pimeimmissä pohjaimuissa. Sarjaa seuranneet tietävät rikospoliisi Vanja Lithnerin ahdistuksen hänen saatuaan kuulla olevansa adoptoitu sekä että oikea isä onkin Sebastian, jota hän inhoaa monestakin syystä, eikä vähimmin Sebastianin röyhkeän, mitään kaihtamattoman egon takia. Aloitamme tilanteesta, jossa Vanja on katkaissut välinsä adoptiovanhempiinsa ja osin syystä: Luin Hylätyt tätä ennen uudelleen, että sain tuntuman tilanteeseen. Nyt Vanjan ainoa päämäärä enää olisi päästä täysin eroon Sebastianista, mutta kohtalo on järjestänyt toisin:  Uppsalassa alkaa rikossarja, jonka takia tarvitaan lisäapua. Komisario Anne-Lie Ulander vaatii ehdottomasti Sebastiania murharyhmän avuksi. Hän ei jousta tippaakaan vaikka Vanja kertoo Sebastianin olevan 'seksuaalinen hyväksikäyttäjä, joka on maannut useita kertoja tutkinnassa mukana olevien ihmisten kanssa. Todistajien, syyttäjien, omaisten, kaikkien.’

”Hän on toivoton. Ylimielinen, itsekäs, häpeilemätön, seksistinen, en tiedä, kuinka paljon tietoa sinä tarvitset. Hän on kävelevä hyvinvointiongelma.”

”Minä olen johtaja, joten työhyvinvointiongelma päätyy minun pöydälleni.”

Vaikka Vanja tavallaan  ihaileekin uutta pomoaan, tämän asenteen takia, hän joutuu kestämään Sebastiania ja sen lisäksi hänen entinen henkirikosryhmänsä Tukholmasta tulee mukaan avuksi. Poliisipäällikkö Torkel Höglund, Vanjan entinen pomo, taas ei niinkään pidä Anne-Lien asenteesta, mutta päättää hiljaa mielessään pitää ohjat käsissään. Anne-Lie taas pistää vahvan pisteen Sebastianin läsnäololle kääntyessään katsomaan tätä ja todetessaan, että

”On kuitenkin myös selvää, että sinä pidät munasi pöksyissä ja olet ihmisiksi, tai muuten saat kenkää.”

Sebastian on onnessaan, sillä nyt hän saa taas tavata Vanjaa. Ja haastaa rikollisen. Mitä älykkäämpi rikollinen, sen enemmän Sebastian nautti kyvystään paljastaa hänet. Itse asiassa hän oli kirjoittamassa juuri kirjaa Oppipoika Edward Hinden perintö, jossa kertoo kovimmasta haasteestaan tähän mennessä....ellei Vanjaa lasketa mukaan.

Liikkeellä oleva raiskaaja haastaa ryhmän, sillä hän toistaa tekonsa kerta kerran jälkeen eikä jää kiinni edes sen jälkeen kun alkaa tulla ruumiita. Mutta mikä ihme vaivaa naisia, jotka selvisivät hengissä raiskauksesta? Miksi he vaikenevat? Miksi murharyhmän Ursula silmänsäkin Sebastianin takia menettäneenä ei löydä toista, jonka kanssa olisi enemmän, tuntisi enemmän? Mitkään treffisivustot eivät tuo hänen luokseen ketään yhtä kiehtovaa...

Kuka ei ole ennen lukenut Sebastian Bergman –dekkareita, hänelle kerron, että Sebastianin menestys profiloijana perustuu paitsi älyyn, myös siihen miten likellä hän itse liikkuu kuilun partaalla. Bergman on pahasti traumatisoitunut, mutta sitä parempi haistamaan rikollisen. Niinpä Korkeampi oikeus lähestyy sarjaraiskaajaa samalla kun Sebastian jo haistaa palaneen käryä, vieläkin järkyttävämpää, eräästä, joka on juuri avioitunut ja työskentelee samassa ryhmässä. Hänestä, josta kirjoitin Oppipojassa ’herkkä ja lahjakas’. Sebastian tapansa mukaan ei voi olla herättämättä petoa. Hän tökkii ja ärsyttää. Yksi katse paljastaa Bergmanille, miten vaarallisesta ihmisestä on kysymys. Toisaalta kaikki ihmettelevät minne on kadonnut Jennifer?

Olen totaalisen viehättynyt Hjorthin ja Rosenfeldtin tyyliin. He saavat minut pelkäämään, pinnistelemään ja nauramaan. Minut, joka en voi sietää huumoria dekkarissa! On huumoria ja huumoria. Sebastian on niin egoistinen kaaos ja hänen taistelunsa yksityiselämän tuulimyllyjä vastaan on käänteinen hänen menestykseensä profiloijana: Itken ja nauran. Tähän asti hän on koittanut saada Vanjaan isä-tytär –suhteen juonitellen mitä hirveimmillä seurauksilla. Nyt hän aikoo yrittää hyvällä ja voitte vain arvata...

Tietysti minut voidaan jäävätä, sillä olen ihastunut yhteen fiktiiviseen renttuun! Ei onnistu, ei onnistu. Ymmärrätte, kun kerron, että katson Wallanderia jo kolmatta kierrosta. Ja olen katsonut Sillan kaikki jaksot ja aikanaan myös Varustamon. Kaikkeen ovat syypäitä vain Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt, joiden jäljiltä kaikki edellä mainitut sarjat ovat. Heissä on taikaa! Ja miten vahva nainen saakaan olla heidän tarinoissaan, kunhan muuten vain Ursula lihan heikkouttaan menettää oikean silmänsä. Enimmäkseen miehet kyllä ovat näiden mestarien teksteissä polvillaan tai muuten vain putoamassa kuiluun. Myös rikolliset tietysti, kiitos Bergmanin vihikoiramaisen vainun. Niin älykäs kuin raiskaajamme onkin, onnettomimmillaan oleva Bergman on kovin vastustaja, sillä hänellä ei ole taaskaan mitään menetettävää. Ennen kuin kyyneleet ovat kuivuneet, hän saa jo uuden jäljen. Ellei saisi, hän voisi muistaa, mitä on menettänyt. Aalto voisi tulla ja saada muistamaan. Ahdistus on kovaa bensaa sekä murhaajajahdissa että naisen kaatamisessa.

*****

perjantai 16. marraskuuta 2018

Joulun kirjalahjat....ja viikonloppua!


Pitkä, lauha marraskuu on unelmainen, harhauttaa jopa kasvit tunkemaan uusia silmuja. Totuus on kuitenkin, että talvi on lähestymässä ja sen mukana alkavat tontut liikkua. Kerron nyt mitä kirjoja Välikaton Feetu on jo käärinyt meillä joulupaketteihin, sillä joulukuussa on paljon muuta kuin lahjojen laittamista: Ystäviä tavataan kodeissa ja lounailla, länsirannikolla käydään Ikean kautta, vanhoista joululehdistä plarataan jotain uutta joulupöytään, jättikaulaliina saa luvan valmistua, joulukortit ja yöpyviä vieraita, joten Välikaton Feetun paja saa kadota olohuoneen pöydältä. Kirjoissa on tietysti ajateltu saajan makua eli lista sen mukainen.


Krista Launosen Ofelian suru

Hänelle, joka ymmärtää tätä arvostaa ja myös tarvitsee.


Heinrich Thiesin Marlene Dietrich ja salattu sisar Fasismin varjo tähtikultin yllä

Hänelle, joka on tästä puhunut...ja joka lukee melkein vain elämäkertoja.


Tara Westoverin Opintiellä

Hänelle, jolle tämä teos on juuri kuin nappi takkiin.


Agnès Martin-Legand Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Ystävälle, jonka tiedän pitävän juuri tällaisesta tarinasta.


Harlan Cobenin Älä päästä irti

Dekkarimaanikolle sukulaiselle


Peter Jamesin Kuolema sanelee ehdot

Hänelle, joka on lukenut kaikki Jamesin Roy Grace -dekkarit ja myös omistaa jokaisen


Aura Koiviston ja Sirkku Linnean Lapsen oma pandakirja Pyry ja Lumi saavat uuden kodin

Lapselle, jonka mielestä pandat ovat tosi jännittäviä!


Pierre Lemaitren Tulen varjot

Hänelle, joka ei tiedä parempaa kuin Lemaitren Näkemiin taivaassa...


Ilona Pietiläisen Tervetuloa jouluun!

Ystävälle, joka keräilee vain ruoka- ja joulukirjoja

Fiona Bartonin Leski

Ystävälle, jonka ammatti on vaativa ihmissuhdetyö ja joka rentoutuu hyvän trillerin kanssa.


Noora Vallinkosken Perno Mega City

Ystävälle, jolle tästä kirjasta voi olla sekä iloa että hyötyä.


Leena Kellosalo Hevosenpääsumussa

Ystävälle joka harrastaa sekä kuvataiteita että runoja. Tätä kantta hän on arvostanut! Nyt lähtee sisältökin sitten...


Gerald Posnerin Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat

Miehelle, jonka historiallinen harrastus on kaikki toiseen maailmansotaan sekä kolmanteen valtakuntaan liittyvä.



Peter Amis Carlinin Paul Simon Elämäkerta

Hänelle, joka soittaa kitaraa sekä arvostaa duoa Simon&Garfunkel.


Michelle Obaman Minun tarinani kirjaa odottaa kuusen alle eräs...


Hjorth&Rosenfeldtin Korkeampi oikeus

Ystävälle, joka ei jätä yhtään Sebastian Bergman -trilleriä lukematta.


Viimeinen on vielä luvun alla: Yes! Fazerin sininen hasselpähkinärouheella sopii niin hyvin yhteen Sebastianin hätkähdyttävän profiloijapersoonan kanssa...

Mukavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Lehtikuusi - notkea, huojuva, hitailija taitaakin olla...


Tuulten tai lintujen tuomana se tuli lehtoomme. Pidimme sitä siperianlehtikuusena tähän vuoteen, mutta emme enää. Puu, jota olemme vaalineet ja tukeneet noin viisitoista vuotta on kuin balettitanssija, kun taas samankokoinen ostolehtikuusemme, siperialainen, on tanakka eikä näin värikäs kuin tämä outolainen.


Suunnilleen tästä kohdin jouduimme kaadattamaan jättimäisen haavan lahovian takia, joten ehkä muukalaisemme siitä terhakoitui, sillä ensimmäistä kertaa alamme nähdä, että tästä voikin tulla puu. Ehkä saamme tukikepinkin pois jo ensi vuonna.


Kuvassaa näkyy tukikeppi sekä takana osa Lumiehen kovasti vaalimaa varsin pitkää kuusiaitaa.


Pidämme hänestä kovasti ja hän saattaa olla kanadanlehtikuusi, 'Larix laricina', johon päädyin netissä olevien kuvien sekä kasvukuvailun perusteella.


Myönnän, että siperianlehtikuusemme ei näytä enää kovinkaan houkuttavalta tähän verrattuna...


Tällainen värimuutos kun ilma oli vähän hämärtynyt ja kamera käännetty ylhäältä alaspäin. Aika hienoa!

Tässä vinkkiä heille, jotka ehkä ovat kuten me, ovat haaveilleet puutarhaansa kanadanhemlokkia, joka ei taitaisi selvitä ainakaan Keski-Suomen talvissa....Ja antaa kaikkien puiden vain kasvaa, siperianlehtikuusikin saa näyttää parhaansa ja niiden välissä kasvaa lännenhemlokki!

lehtikuusiterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

maanantai 12. marraskuuta 2018

Lumenevalopisarat ovat kasvoille taikaa! Meikkivoidesalaisuuteni....


Harmaa marrasmaanantai on täynnä hyvää happea, mutta toiset saattavat kaivata hohtoa ja kimallusta, johon eivät marraskuussa luontaisesti yllä. Siksi nyt kirjablogissani kaksi 'juttua', jotka olen löytänyt lähiaikoina. Otan Rosy Dawnista omat kuvat heti kun olen saanut entiset pullot loppuun eli vain kaksi-kolme pisaraa ja edullinen meikkivoiteesi nousee ihan uusiin sfääreihin!



Nythän collageeni on ihan muotijuttu. Sitä on jauheena, jota liotetaan veteen etc. Olen itse jo ennen suurta buumia alkanut käyttää tohtori Tolosen Collagenia, joka sisältää karnosiinia, sinkkiä ja biotiinia. Luvataan hyvinvointia iholle, hiuksille ja kynsille. Yrittänyttä ei laiteta. Tabletti on iso, mutta sen saa ihan taittamalla kahtia ja on sitten helppo niellä. Collageenin väitetään muuten auttavan myös nivelkipuihin...

Valopisaroita! Näin Sokoksen mainoslehtisessä pienen pullon, jossa luki valopisaroita ja kun aloin tarkemmin lukea, tajusin, mitä voi tehdä Lumenen tuotteella Instant Illuminazer, sävy Rosy Dawn. Menossa on erittäin kevyt ja edullinen meikkivoide. Kun puristan kaksi kertaa kämmenelle tuota edullista meikkivoidetta ja tipautan mukaan 2-3 pisaraa pipetillä tätä tuotetta riippuen mitä on ohjelmassa, edullinen meikkivoide nousee uusiin sfääreihin ja iho alkaa hohtaa. Kasvot ovat kuin reippaan kävelylenkin jäljiltä ja harmaa, väsynyt matta on kadonnut. Katse on kuin reippaan kävelyn jäljiltä, mutta voihan sitä suoda itselleen pari pisaraa hohtoa purkista jo ennen mihinkään lähtöä. Sokoksen kuvastossa loka-marraskuu tämä tuote näkyy olevan vielä tarjouksessakin.


Hohtoa viikkoosi!

Leena Lumi

PS. Elämäni ensimmäisen kerran todella kerroin firmalle tuotteesta, johon olen ihastunut ja se menee näin:
5/5 tähteä.

Hohtoa iholle on kuin taikaa!

Olen nyt noin puoli vuotta käyttänyt Lumene Illumination Nordic niin, että ensin otan kämmenelle Lumenen meikkividetta Skin Feels Good ja sitten tipautan mukaan muutamia valopisaroita ja sekoitan. Levitän taikaa kasvoilleni ja tulos on parempi kuin minkään tyyriimmän meikkivoiteen ja vakuutan kokeilleeni ja käyttäneeni. Seuraavaksi vaihdan vain sävyyn Rosy Dawn sillä olen siinä vähän ruotsalainen, että pidän hehkusta, joka on kuin reippaan lenkin jälkeen. Täydellinen tuote♥ Blogini sivupalkissa oikealla on kuvakin, ja siitä voi nähdä ja jutusta lukea miten intona olen tähän tuotteeseen. Edellinen meikkivoiteeni oli ns. glow -tuote, mutta sairaan tyyris: Nyt säästyy rahaa vaikka reissuun ja tulos on jopa parempi kuin ennen.