Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Minusta tuntui jo silloin kuusivuotiaana, että äiti yritti kaikin keinoin osoittaa minulle, etten merkinnyt hänelle mitään. Hän ei pitänyt minusta enkä minä hänestä. Hänen ruumiinsa inhotti minua, minkä hän luultavasti vaistosi. Äiti oli tummanvaalea, sinisilmäinen, rehevä. Mutta hänen oikeasta silmästään ei ikinä tiennyt, mihin suuntaan se katsoi. Myöskään oikea jalka ei totellut häntä...Äidin ontuva käynti teki minut levottomaksi, etenkin öisin, kun hän ei saanut unta ja kulki eteisen ja keittiön väliä. Joskus kuulin hänen murskaavan kiukkuisesti kengänkorollaan torakoita, joita tuli...

Jostakin syystä olin varma, että jos pysyisin Lilan perässä, hänen askeltensa tahdissa, niin äitini laahustus, joka oli syöpynyt minuun lähtemättömästi, lakkaisi vainoamasta minua. Tulin siihen tulokseen, että minun täytyi seurata tuota tyttöä, olla päästämättä häntä näkyvistäni, vaikka hän suuttuisi ja yrittäisi hätistää minut pois.

Elena Ferranten Loistava ystäväni (L’amica geniale, WSOY 2016, suomennos Helinä Kangas) on takuulla jotain sellaista, johon meillä lukijoilla, on ollut suunnaton nälkä: Löytää loistava tarina, jolle voi antautua vain rentoutumalla ja antamalla tarinan viedä. Näin minulle kävi Ferranten kanssa. Jo kirjan aloitus tempaa vahvaan otteeseensa kuin itsevarma rakastaja: Tarina alkaa siitä kun kirjan kertoja, Elena eli Lenù, saa soiton Rinolta, jonka äidin nimi on Raffaella Cerullo, mutta jota kaikki muut paitsi Elena kutsuvat Linaksi ja Elena Lilaksi. Elenan kuusikymmentäkuusivuotias ystävä on kadonnut ja nelikymppinen poika soittaa itkeskellen Elenalle, joka ei halua ottaa aikuista miestä hoteisiiinsa vaan alkaa miettiä, miten hänen paras ystävänsä on voinut toteuttaa suuren haaveensa ja kadota  kuin tuhka tuuleen. Pelon sijasta Elena raivostuu ja päättää kirjata heidän tähänastisen tarinansa ylös ja siitä syntyy napolilaissarjan ensimmäinen osa: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus. Alkaa köyhän napolilaiskorttelin tarina, jonka keskiössä on ehdottomasti kahden tytön monimutkainen ystävyys, jossa toista ei kuitenkaan olisi ilman toista. He ovat aurinko ja kuu, toinen saa valonsa toiselta, mutta kuka loistaa milloinkin, se vaihtelee ja loistava ystävä on milloin Elena, milloin Lila, ainakin kunnes...

Tyttöjen elämä on Napolin köyhien elämää, jossa kuumat kadut haisevat, pöly tunkeutu sieraimiin, kärpäset ja torakat juhlivat, mädäntyvän kalan löyhkä yhtyy katutyömiesten alastomien ihojen hikeen. Kaiken joukossa myös konditorioiden tuoksua, tuoretta leipää ja avoimista ravintoloista hönkivien ruokien tuoksua. Lopultakaan Elenan, Linan ja heidän perheidensä ja ystäviensä elämä ei ollut hääviä Napolin pahanhajuisessa läähätyksessä jatkuvien torailujen, läimäysten ja suoranaisten pahoinpitelyjen alistamina. Uhka makasi kaiken aikaa jokaisen päivän yllä, meri ei tuoksunut ja ainoat tähdet, jotka oikeasti tyttöjen korttelista nousivat olivat he itse. Tytöt pärjäsivät koulussa todella hyvin ja Lila, suutarin tytär, oli suorastaan nero, jonka vauhdissa Elena päätti pysyä. Kun tuli aika pyrkiä oppikouluun, maestra Oliviera yritti puhua molempien vanhemmat ympäri päästämään tytöt kouluun, mutta vain Elenan vanhemmat antoivat periksi painostuksen alla ja näin alkoi se muodonmuutos, jossa yhdestä yritti tulla kaksi, mutta toisistaan eroon he eivät päässeet, vaikka Elenan tie jatkui lukioon ja hän pääsi kesälomalla opettajansa avulla jopa Ischian saarelle ja mereen uimaan, kun taas Lila raatoi perheensä suutarinverstaassa kuuman kesän koskaan merta edes näkemättä.. .Tässä työläiskorttelin väkivaltaisessa maailmassa tyttöjen piti kasvaa nopeasti aikuisiksi ja jo neljätoistavuotiana he alkavat saada vakavia ehdotuksia, mutta joutuvat pysymään tiukasti veljiensä ja isiensä vartioinnin alaisina: Neitsyys on vaadittu huomenlahja!  Toki etenkin Lila joutui kantamaan koko ajan veistä mukanaan, sillä varakkaan perheen camorristipoika piti häntä kohtalonaan...

Loistavasta ystävästäni tuli mieleeni montakin asiaa. Ensinnäkin se, miten vetävä ja tasokas lukuromaani on elämän pitkospuut, sillä Ferranten kirjaa lukiessani nautin suorastaan säädyttömän kiihkeästi! Toisekseen tätä herkkua on luvassa lisää, sillä sarjan muut teokset ovat jo ilmestyneet italiaksi. Italiassa on myös tekeillä romaanikvartologiaan perustuva televisiosarja. Kolmanneksi luen niin mieluusti siitä toisesta Italiasta, siitä joka on kaukana matkajuttujen kiillotetuista kohteista. Tässä kirja muistuttaa Silvia Avallonen Terästä, jossa myös kaksi nuorta tyttöä ja saari, Elba, joka kuului muille, ei heille. Saaren kangastus on molemmissa kirjoissa, toisessa Elba, toisessa Ischia. Saari edustaa toista maailmaa. Sitä missä ihmiset hymyilevät toisilleen, kulkevat kuin liitelisivät ilmassa, maailmaa, jossa he ovat näkymättömiä, maailmaa, jossa ei herätä aamuvarhain töihin ja jossa lapset saavat olla lapsia joutumatta väkivaltaisesti hyppäämään suoraan lapsuudesta aikuisikään. Teräs on näistä kahdesta ehdottomasti traagisempi – tähän mennessä, mutta Loistava ystäväni tekee sen, mistä amerikkalaiskirjailija Elizabeth Strout niin koskettavasti sanoo: "Kirja altistaa sydämen niin paljolle." Tässä se tuli: Ferranten tarinan vaikutus lukijaan tulee iholle, mutta ennen kaikkea se altistaa sydämen niin ilolle, toivolle, pelolle kuin kyynelille, mutta se altistaa!

Lila: ”Mitä minulle oikein tapahtuu, Lenù?”

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi  Katja/Lumiomena  Omppu  Kirjakaapin kummitus  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Katri/Pieni kirjasto  Kirjapolkuni  Kirja hyllyssä  Kirja vieköön!  Kaisa Reetta T. Elina/Luettua elämää  Arja/Kulttuuri kukoistaa  Aletheia/Kirjoihin kadonnut  Kirjan pauloissa