Marja-Leena Virtanen: Verho

Laskin sekunteja, yhdeksänsataa sekuntia te siellä viivyitte, pitkiä raatelevia sekunteja. Sen ikuisuuden aikana ei voinut välttyä näkemästä mitä siellä ehkä tapahtui. Mitä tapahtui keltaiselle pyydykselle? Vetikö naikkonen sen päänsä yli hitaasti vietellen, oikoiko huolellisesti pinnasängyn kaiteella odottamaan vai heittikö kiihkoissaan nurinpäin lattialle? Vai turhia aikailematta häikäilemättä nostiko helman? Missä paikassa sen teitte? Höyläpenkkiä vasten seisaaltaan vai sen päälle pitkäkseen kiivettyänne? Ja mihin asentoon? Minun on tiedettävä. Ilman tietoa olen hampaaton ja heikko, olkoon tieto mikä on, sen avulla keksin puolustautua.

Marja-Leena Virtasen Verho (Karisto 2016) on kuin tarina, jonka olisin siirtänyt unessa Marja-Leenalle kerrottavaksi. Minulla oli tarina, mutta siinä verstashuone oli navetta. Ja Olan nimi ei ollut Ola, vaan muu. Ainikaan ei ollut mummi, vaan äiti, mutta isoisä oli yhtä kauhistava ja kaikki ne tapahtumat isoisän varjon katveessa. Tapasin kirjailija Virtasen viimeksi vuonna 2011 kirjamessuilla ja silloin juhlimme hänen loistavaa teostaan Kirjeitä kiven alle, joka oli sinä vuonna lukemistani 120:stä kirjasta kolmanneksi paras japaras kotimainen! Olin aivan myyty! Aloitimme seurustelun messuilla ja illalla kokoonnuimme ravintolaan syömään ja nauttimaan hyvästä viinistä sekä seurasta. Se ei ollut sopiva tilanne jantelaiselle tarinalleni. Sitten tapasin edellisillä kirjamessuilla tutun kirjailijan, jolle annoin vähän toisenlaisen tarinan ja hän sujauttikin sen mukaan seuraavaan kirjaansa, mutta samalla totesin hänelle, että ’voi kunpa näkisin Marja-Leenan, sillä sinä olet liian kiltti kirjoittamaan erästä toista tarinaa...’

Verhossa kertojana on pieni Ola-poika, joka asuu isovanhempiensa kanssa. Isovanhemmilla on tytär Kristiina, rankasti kapinoiva teini, mutta heillä on ollut toinenkin lapsi, Olan isä...Ola on luotettava kertoja, kun hän vähän kasvaa, mutta isoisän, johtajaopettajan pelko ja ’harjoitukset’ sumentavat välillä pienen pojan mieltä. Mummi tuntuu voimattomalta, vaan onko hän sitä todella? Mitään he eivät voi Kristiinalle, mutta muuten he tuntuvat määrävän monesta. Mummin syli on onneksi avoin Olalle, mikä voi selittää, että hän yleensä kesti. Että hän selvisi. Aini-mummihan olisi astellut Olan tähden vaikka kiirastuleen ja sen Ola sanomattakin tunsi.

Kirjan alku on verkkainen. Virta vasta etsii uomaansa. Perheen tunneilmastossa ahdistus nostaa päätään, ja liian moni suomalainen olisi voinut kertoa samanlaisen tarinan vuosikymmenien takaa. Kukaan ei puuttunut, sillä kotiasiat olivat yksityisasioita ja olihan johtajaopettaja kunnioitettava herra. Aini-mummi on alakoulun opettaja ja hänen paras ystävänsä on unen suoma unohdus. Hän nukkuu aina kun voi. Uni on helpompaa kuin elämä. Pikkukaupunki vaikenee, kuten niillä on tapana.

Yllättäen tarinan tiheys kasvaa samaa vauhtia Olan kanssa. Ja kun Kristiina viimein lähtee pois kotoa vieden musiikkinsa mennessään, kodista tulee toinen, sillä Kristiina oli sentään kapina ja raivo, musiikki ja leikki, joku joka hemmotteli kun Ola oli kipeä. Nyt on Olan aika kasvaa nopeasti ja alkaa tajuta, minkä salaisuuksien varjossa perhe on vuosikymmenet istunut syömään ilottomia ateritoitaan,  mitä häneltä on salattu ja mitä mummi on saanut kestää. Virtasen joenrantamaiseman hiljainen virta alkaa pyörteillä yli ja penkat murtuvat salaisuuksien paljastuessa. Lopulta lukijasta tulee tirkistelijä, joka seisoo hiljaa hengittämättä verhon takana, kun...

Aini nousee ja vetää verhon ikkunan eteen.

Huone häviää, mustuaiset laajenevat näkemään pimeää.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjasähkökäyrä

Marja-Leena Virtanen ja minä Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2011. Illalla kirjailija lähti kanssamme vielä ravintolaan, jossa hyvä ruoan ääressä sain ojentaa hänelle Leena Lumi Finlandian, joka oli Aila Meriluodon Aila.Tätä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004. Samassa tilaisuudessa hyvästelimme erään ystävämme lähtemään opiskelemaan kauas.