Katarina Baer: He olivat natseja

Isäni muistaa, kuinka hänen äitinsä opetti lapsiaan sodan aikana rukoilemaan paitsi isän myös Hitlerin ja maailmanhistoriallisen käänteen puolesta: ”Lieber Gott, vielen Dank für diesen schönen Tag. Gib, dass Papa heil nach Hause kommt. Beschütze unseren Führer, Adolf Hitler, und gib, dass wir den Krieg gewinnen. Amen.” Rakas jumala, kiitos tästä hyvästä päivästä. Anna isän palata vahingoittumattomana kotiin. Suojele johtajaamme Adolf Hitleriä ja anna meidän voittaa sota.

Vielä niin myöhään kuin helmikuussa 1945, kun maailmanloppu jylisi ympärillä, Ortrud ilmiantoi oman isäpuolensa sotilaskarkuruudesta. Ja sitten, muutaman viikon kuluttua: uusi elämä. Valikoituja muistoja vanhasta. Kun isoäitini vaikeni elämästään Kolmannessa valtakunnassa, hän vaikeni myös miehestään.

Katarina Baerin kirja He olivat natseja (Teos 2016) on eittämättä tietoa, se on elämäkerta Katarinan isoisästä, Gerhard, ’Gerz’, Baerista ja se on kertomus hänen vaimostaan Ortrudista, pariskunnasta joka sai kaksi lasta, pojan, Katarinan isän sekä tyttären. Se on kertomus pariskunnasta, joka vietti onnellista ja hyvää elämää Kolmannen valtakunnan etuoikettuina kansalaisina, puhtaina arjalaisina, joilta odotettiin vain täydellistä uskollisuutta isänmaalle ja sen itsevaltiaalle Führerille, jonka rotupuhtausvaatimuksiin ja suur-Saksa –hankkeisiin oli mentävä täysillä mukaan tai oltava vähintäinkin innokas myötäilijä. Kumpia Ortrud ja Gerz sitten olivat, myötäilijöitä vai tosinatseja? Ja jos he olivat viime mainittua, miten tähän oli tultu?

Tässä onnellinen pari Ortrud ja Gerhard kihlajaisissaan vuonna 1928.

Kummankin taustoja avataan kiitettävän runsaasti, joten kiinnostunut lukija voi todella alkaa pohtia ’warum?’ Toisaalta, niin monella voi olla sitä sun tätä lapsuudessaan, mutta ei heistä silti tule kaunaisia kostajia, jotka katsovat, että koko muu maailma tai joku tietty ryhmä, kuten vaikka juutalaiset, olisi heille velkaa menestymisen ja onnellisuuden. Gerhardin taustassa on kiinnostavaa monikin asia, mutta ainakin se, että hän on alunperin baltiansaksalainen. Siis kansanosaa, joiden etuoiketettu ja seitsämänsataa vuotta kestänyt asema päättyi ensimmäiseen maailmansotaan ja sitä myöten muuttoon Saksaan. Ortrudin, Katrinan Grossmaman, luonne on mielestäni hyvin vahva ja kykeneväinen, joten vaikka kirjailija Grosspapaa etsiessään antaa lukijalle sekä siimaa että kiristää, Gerz luikahtaa aina kuin kuvasta ulos ja jäljelle jää loppuvuosinaan Göttingenissä asuva ikääntynyt nainen, joka oli kaikkea muuta kuin toimeton. Ensinnäkin hän ei katunut, hän vaikeni natsimenneisyytensä vuodet, ’30-luvun pois. Hän oli hellä isoäiti, mutta loppuun asti natsiaatteen läpitunkema eli vaikeneminen oli vain suurta hämäystä. Ortrud purki käsittämätöntä energiaansa miehensä vieneen sodan päätyttyä Volpriehausenin kunnanvaltuustossa puolueessa, joka ajoi entisten natsien oikeuksien palauttamista. Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaakin, puolueen vaatimukset natsien oikeuksista eivät kaikuneet kuuroille korville, vaan suuri osa näistä palasi sodan jälkeen liittotasavallassa hyviin asemiin yhteiskunnan eri osa-aluille aina oikeuslaitoksesta opetustoimeen! Göttingenissä hän sitten...Ja kaiken aikaa hän oli niin kokonaan unohtanut ’30-luvun! Ortrud eli pitkän elämän ja kuoli vasta 83-vuotiaana marraskuussa 1989. Olen niin iloinen, että Katarina, jolle hän oli Grossmama paljastaa kirjassa Ortrudista senkin, mikä voi olla lapsenlapselle sietämätöntä. No, Ortrudista tuli minulle  vaikein nieltävä.

Tässä kuvassa Ortrud, hänen kiinnostava sisarensa Karin sekä Gerhard kevättalvella 1939. Kuvassa Ortrud odottaa viimeisillään Katarinan isää. En voi olla kiittelemättä, että kirjailija itse tulkitsee paljon kuvia ja kuvissa olevien ilmeitä. Mitä muuta hänellä olisi isoisästään, jota ei ollut koskaan voinut tavata. Ilmeet mustavalkokuvissa, toisten kertomat sekä valtava määrä kirjeitä eri henkilöiltä, osa isoisältä rintamalta vaimolleen lähetettyjä, joista hän pala palalta rakentaa miestä, joka on hänen isänsä isä, mutta silti natsi, mutta silti: Grosspapa.

Katson kirjan lukuisia kuvia, mutta vain yhdessä Gerhardin kuvassa hän näyttää siltä mitä on. Se kuva olikin aina Ortrudin yöpöydällä. Gerz ei ollut pulmunen: Hän tiesi mitä tapahtui, hän oli osa koneistoa, joka paitsi rakensi suur-Saksaa sotimalla myös tuki maailman järkyttävintä kansanmurhaa. Kuitenkaan hän ei ennen sotaa kantanut edes asetta. Niinpä herää iso kysymys, miksi hän, insinööri ja työllistetty, liittyi natsipuolueeseen jo 1931? Enimmillään NSDAP:ssa oli kahdeksan ja puoli miljoonaa jäsentä ja Gerz oli miljoonan ensimmäisen joukossa numerolla 865 974. Työttömyys Saksassa oli noussut, syntipukki piti löytää ja Hitler ohjasi katseen Saksan hyväosaisiin juutalaisiin, joita vaikkapa pankiireista oli 17 prosenttia, juristeista 16 prosenttia  ja lääkäreistä ja hammaslääkäreistä joka kymmenes. Outoa, että nämä saksalaisen identtiteetin omaavat, lahjakkaat ja ahkerat, assimiloituneet juutalaiset katsottiin muiksi ja haitaksi, ei yhteiskunnan voimavaraksi.  Päästäkseen poliittiseksi johtajaksi Gerzin piti todistaa ”arjalaisuutensa” vuoteen 1800 saakka.

Tässä kuvassa kuitenkin isä ja poika, Gerz ja Butz, Nalle, vuonna 1939 Berliinissä. Katarinan isä, ”oikearotuinen” lapsi on syntynyt ja hänhän kuului valittuihin, mutta kuinka onnekasta heihin oli kuulua? Hitler oli vain pari kuukautta ennen Katarinan isän syntymää lausunut:

Pojat tulevat Jungvolkista (natsien järjestö pikkupojille) Hitler-Jugendiin, ja siellä pidämme heitä taas neljä vuotta, ja sitten varsinkaan emme enää anna heitä takaisin vanhoille luokka- ja säätyläiskasvattajillemme, vaan sitten otamme heidät välittömästi puolueeseen tai työpalvelukseen, SA:han tai SS:ään, NSKK:hon ja niin edelleen. Työpalveluksen ja armeijan jälkeen...Ja he eivät enää pääse vapaiksi, milloinkaan elämässään.

He olivat natseja kirjassa on esipuheen jälkeen kolme kiinnostavaa karttaa: Baltia, Keski-Eurooppa ja Pohjois-Italia. Näihin kaikkiin liittyy Katarinan perhe sekä matkansa isoisän jäljille sekä yksin että yhdessä isänsä kanssa. Katselin karttoja kiinnostuneena, sillä suuri osa paikkakunnista etenkin Keski-Euroopassa on kymmeniltä matkoiltamme tuttuja. Koin kirjaa lukiessa niin silmitöntä uteliaisuutta, että tunsin historiahulluuteni muuttuvan jo perheeseen tunkeutumiseksi, mutta olenhan aina sanonut, että Kolmas valtakunta ja juutalaiset parilla muulla historian isolla asialla lisättynä ovat intohimoni. Minulla on saksalaisia, itävaltalaisia ja juutalaisia ystäviä, mutta tiedän tasan tarkkaan, miksi Katarinan  piti kirjoittaa tämä kirja. Hän tietää sen itsekin. Löytääkseen isoisänsä haudan, ottaakseen vastaan totuuden isänsä isän natsismista ja selvitäkseen siitä sekä ennen kaikkea kertoakseen tarinan, joka osaltaan voisi estää sen, että ikinä enää Euroopassa ei voisi nousta liikettä, joka ryhtyy hävittämään yhtä kansanryhmää sukupuuttoon!

Taidan olla juuri lukenut vuoden kiinnostavimman kirjan. Kaikki tässä kiinnostaa! Kirja on lisäksi kirjoitettu kuin kuulisin sen kerrottuna ja nyt ääni ei häiritse. Kuulen myös korkokenkien äänet, iloisen naurahduksen ja tunnen voimakkaan parfyymin tuoksun: Karin on saapunut!

Siinä missä Ortrud halusi eroon Else-äidistään ja teki sen, Karin jäi asumaan äitinsä luokse vielä silloin kun tämä oli jo uudessa avioliitossa Reimarinsa kanssa. Tässä kiinnostavassa kuvassa Karin ja Reimar perheen Posenin asunnossa. Saksalaiset tyhjensivät puoli Puolaa ja asuttivat baltiansaksalaisia karkottamiensa puolalaisten ja puolanjuutalaisten tilalle. Ties keiden asunnossa tässä koreillaan, mutta sen sanon, että Karinista voisi kirjoittaa ihan omankin teoksen, sillä...

Huomaatteko: Tämä kirja menee elämäkertoihin eli minä olen lukenut blogiini natsielämäkerran, mutta miten vähän tässä onkaan Gerzistä. Minähän sanoin, että hän liukenee kuvasta. Jonkun toisen varjo peittää  miehen, joka menehtyi vain muutama päivä ennen sodan loppua partisaanin ampumasta luodista jossakin Garda-järven tienoilla.

Nyt kun elämme jälleen Euroopassa outoja aikoja, tämä kirja olisi hyvä kaikkien lukea. Haluaisin lopettaa tämän kauniimmin kuin aion tehdä, mutta päätin, että asia on nyt tärkein. Me tiedämme, miten juutalaisia rahdattiin täpötäysissä junavaunuissa vuorokausikaupalla keskitysleireille vailla ruokaa, juomaa, lämpöä, toivoa. Siinä valossa Ortrudin miehelleen rintamalle Volpriehausenista 6.4.1945 lähettämä kirje, joka kertoo matkanteon rankkuudesta paljastaa täydellisen piittamattomuuden juutalaisten kärsimyksistä:

Lapsemme olivat todella reippaita. Kolme päivää ja yötä kuljimme junissa ja enimmäkseen täpötäyteen ahdetuissa vaunuissa. Kärsimme siitä vieläkin. Ja sitten nälkä. Tähän saakka olemme selviytyneet hyvin, mutta nyt kuulee usein lasten sanovan: ”Enkö saa syödä itseäni kylläiseksi?”

Lasten isä, Katarinan isoisä, saa sanoa viimeisen sanan, joka on kirjeestä Ortrudille tammikuun 26. päivänä vuonna 1945:

Uskon hyvän voittoon ja ajattelen pävittäin yhä useammin, että taistelemme oikealla puolella. Voiko olla parempaa kuin tietoisuus siitä, että ei taistele pelkästään oman kansansa, vaan maailmaan valon tuovan puolella?

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Arja/Kulttuuri kukoistaa

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa