maanantai 18. maaliskuuta 2024

Mattias Edvardsson: En sano sanaakaan

Isabella oli tuntenut Sixtenin esikoulusta lähtien. Iloinen poika, jonka silmät tuikkivat ilkikurisesti ja joka ajeli tööttäillen kolmipyöräisellään Uddenissa. AlakoulussaSixten oli kasvanut pidemmäksi ja hänestä oli tullut tyttöjen suosikki Pepsodent-hymyineen ja vallattomine otsatukkineen. Kaiken todennäköisyyden vastaisesti hän oli valinnut Isabellan. Isabella ei ollut tytöistä kaunein eikä suosituin, mutta hän saattoi tarjota jotain muuta; turvallisuutta ja vakautta. Hän auttoi Sixtenin selviytymään koulusta, piti huolen siitä, että tällä oli aina rauhallinen pakopaikka, kun vaatimukset kotona muuttuivat liian raskaiksi. Heidän tulevaisuutensa oli jo päätetty: omakotitalo Gislövissä rantatontilla, kaksi lasta ja pomeraniankoira nimeltään Voitto. Isabella uskoi tuntevansa Sixtenin niin hyvin kuin toisen ihmisen voi tuntea. Hän uskoi, että he jakoivat kaiken.

Mattias Edvardssonin viimeisin teos En sano sanaakaan (Lova mig tystnad, Like 2024, suomennos Hanna Arvonen) on romaani kaiken rikkovasta rikoksesta. Edvardssonista ja minusta tuli melkein laivat, jotka ohittavat toisensa yössä, koska en sinä vuonna lukenut katalogeja riittävän hyvin. Halusin vain unohtaa sytostaattihoidot ja valmistaa kaikille lumotun joulun. Siis Aivan tavallinen perhe (2018) oli ajaa ohitseni. Tosin olin lukenut Melkein tosi tarina (2017) ja pitänyt siitäkin, mutta Aivan tavallinen perhe sai minut syttymään ja tajusin, että Mattiasta on seurattava tarkkaan. Niinpä luin myös Hyvät naapurit (2021) ja Perhetragedia 2022). Nämä kaikki voi lukea itsenäisinä kirjoina, ei ole siis siinä mielessä sarja, mutta nimittäjä on Mattias Edvarsson. Laadun tae!

Koska dekkareista ja jännitysromaaneissa pitää  varoa paljastuksia, lainaan nyt sitaatin itseltäni kirjasta Aivan tavallinen perhe, koska tämä sopii vain nimet muuttamalla ja rikkaiden ylimielisyyttä lisäämällä, mutta sama moraalikysymys, juuri tähän uutuuteen: 

Aivan tavallinen perhe/ En sano sanaakaan jättää lukijalle nälän: Tällaista lukisi enemmänkin. Ei mitään kikkailua, ei liian raakaa, mutta ei mitään kesyäkään. Korea, mutta tavallaan myös niin inhimillinen pinta. Moraalin pinta. Perhedynamiikka. Sitten halkeamat, jotka tuovat mieleeni Tolstoin Anna Kareninan, jossa ’Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Mattias Edvardsson leikkii lukijansa kanssa kissaa ja hiirtä, sillä hän ei alleviivaa En sano sanaakaan kolmen perheen moraalia tai sen puutetta. Yritin tosissani etsiä syyllistä, mutta nyt ei onnistunut. Kukaan ei onnistu! Tuli mieleen myös Herman Kochin Illallinen, josta en taida toipua ikinä. Siinä narsistinen kahden perheen illallinen hienossa ravintolassa, ilmapiirissä, jossa he luulivat olevansa jopa myös älykkäitä!

Nyt meillä on kaksi perhettä ja Patrik, jotka asuvat liki toisiaan Trelleborgissa. Perheiden lapset alkavat olla jo pienestä samalla hiekkalaatikolla mitenkään ymmärtämättä, että heidän yllään oli menneisyyden varjo. Makedonialaisella Sascho Slavkolla oli myös juurensa paikkakunnalla. Hänen vaimonsa oli ruotsalainen, joka oli niin toivonut, että he vaihtaisivat sukunimensä johonkin ihan ruotsalaiseen tai keksisivät oman. Lempeä Sascho ei suostunut, vaikka muuten antoikin periksi vaimolleen melkein kaiken. Heidän poikansa Niko oli äärettömän kohtelias, älykäs, lukiossa menestynyt ja soitti upeasti pianoa. Vanhemmat seuraavat hänen ystäviään ja huomaavat piankin keiden kanssa kukakin seurustelee. Yritetään suvaita kaikkia eli olla sivistyneitä, mutta kunnon raapaisu, murha, muuttaa kaiken. Ohi olivat kaiken ajan vievä jalkapallo ja monta muuta asiaa. Savuverho avautuu lukijalle, mutta ihan vähän vain. 

Hänen jalkansa tärisivät, kun hän lysähti istumaan lukunojatuoliin. Keho painoi tonnin, joka paikkaa särki. Hän sulki silmänsä ja hänen sisimmässään tulevaisuus avasi ovensa. Hänellä oli ollut selkeä kuva, miten kaikki jatkuisi: Isabella ja Amanda opiskelisivat ja rakentaisivat uraa, hän itse ja Maria kävisivät matkoilla ja ravintoloissa ja nauttisivat pitkistä viikonlopuista. Vähitellen olisi elämän jälkiruoan vuoro: lapsenlapsia ja nappulaliigaa, eläke, valtavasti aikaa seurustella ja nauttia. Sen sijaan tulevaisuus oli nyt pohjaton aukko.

Upeasti Edvardsson kerii tarinaa ja minun sormenpäissäni sanat yrittävät tulla huutamaan jotakin..., mutta kaikki tapahtui niin nopeasti.

Saschon keho tärisi. Hänestä tuntui aina samalta jälkeenpäin, kun viha oli palanut loppuun ja hän tajusi menettäneensä itsehillintänsä täydellisesti. Pelko otti vallan. Pelko tulevaisuudesta, siitä, mitä oli tapahtunut sinä yönä laiturilla Mutta myös pelko siitä, kuka hän oikeasti oli.

*****

lauantai 16. maaliskuuta 2024

Oi keltainen kuu....maaliskuu!


Mikset sä jo tuu? Multa mennyt jotain ohi, sillä on jo maaliskuu ja tässä kuussa pääsiäinen. Kynttilät vaihtuvat niin lyhdyissä kuin pöydissä keltaiseen. Maaliskuu maata näyttää ja keltainen huonevehka on juuri tätä aikaa. Kauheaa sanoa, mutta ilman lunta puiden oksilla ja osa maasta paljaana ja osa kinoksissa, ei ole mun juttuni. Tämän kuukauden voisin olla jossakin...

Kevään värit, etenkin lime, ovat kyllä ihania. Kalevantuli Multialta tarjoaa hyvää mieltä ja lupausta onnenpensaista sekä puista lehdissä. Lehdettömät, alastomat puut keväällä ihan eri juttu kuin lokakuussa. Ensi viikolla lähden noutamaan ensimmäiset kukkasipulit: Kerron sitten!

Puttipajasta vuonna koivu ja tähti ostetut kynttilät saavat joka vuosi palaa hetken. Älkää unohtako noita 'linnunmunia' vai ovatko ne jo loppu liikkeistä.

Lintuja älkäämme unohtako, sillä ne ovat nyt tottuneet syöttöpaikkaansa ja eivät selviä ilman syötön jatkumista. Olen ilolla näidenkin hoviväkeä♥♥Lankoni iki-ihana kuva♥

Talvi ainakin Keski-Suomessa jatkuu vielä. Istumme takkatulilla ja unelmoimme. Tuli on taikaa♥ Tämä on kuvakaappaus vuosien takaa toiveella saada edes samanlainen takkaritilä, mutta eihän kaikkea voi saada. Eikä tarvitsekaan. Kuvat ovat suuri ilo itsessään ja joskus jotain on niistä seurannutkin. Maailmankirjat ovat nyt niin sekaisin, että ilo löytyy ihan puutarhaliikkeistä ja voi samalla saada uusia ideoita. Tulilla kuitenkin löydän sen rauhan, jota kaipaan, voidakseni unohtaa erään itänaapurimme järkytykset. 

Oi keltainen kuu...maaliskuu♥♥

Leena Lumi

torstai 14. maaliskuuta 2024

Helsingin Sanomien Teema -lehdet


Teema -lehti tulee vain kuudesti vuodessa, mutta sillä on omat kiihkeät lukijansa. Taisin ensin tilata lehteä, mutta jos aihe ei kiinnostanut, ei ollut kiva. Nyt ostan irtonumeroina juuri, mitä eniten haluan. Kun kuulin, että 15.2. ilmestyy Teema Ukrainasta, olimme monta tuntia sitä etsimässä. Lehtihän lupasi Ukrainasta muutakin kuin sodan kurjuuden ja minua kiinnostaa. No, viimeisestä kohteestamme, lehti löytyi juuri 15.2.

Tavallaan minä olen tässä, sillä Barack Obama on edelleen suosikkilistallani, Helene Schjerfbeck ja taiteet vievät. Saksa on se ulkomaa, jossa olen eniten ollut Sveitsin ja Itävallan ohella ja 'Muti', Angela Merkel vaikuttava persoona. Rakkain on Teema numero 6/19, sillä 20-luku olisi niin ollut aikani. Minun. Ranskasta kiinnostaa moni asia ja tietenkin myös Macron. Lisäksi ranskalainen musiikki ja kirjallisuus. Ja vihdoinkin Ukraina, jota olen ehtinyt vain vilkaista. Minua odottaa mm. luku Eilen, tänään, huomenna Näin Ukraina kääntyi länteen. Niin paljon kuin Putin vakuuttaa Ukrainan olevan Venäjää, niin paljon sanon vastaan, mitä olen kirjoista lukenut heidän haluavan olla osa länttä.

Seuraava Teema 2/24 ilmestyy huhtikuussa. Odotan kiinnostuneena aihetta. Ja sitten on jo aikaa sitten luettu Ukraina kannesta kanteen. Nyt on vain sellaisia kummallisia kiireitä, että en saa toimeksi paljoakaan. Se voi tarkoittaa, että luvun alla on kiinnostavia kirjoja sekä takkahuoneen televisiossa kiinnostavia sarjoja. Ja onhan sitä kaikkea muutakin.

Tämä on oma ideani tätä mainostaa. Esa Lilja, Teeman toimitussihteeri ei tähän ole puuttunut mitenkään paitsi tekemällä ryhmänsä kanssa kiinnostavaa lehteä. Kiitos teille♥♥

Nyt otan ison mukillisen teetä ja sulkeudun kirjani suosioon.

Voikaa hyvin ja älkää liukastuko♥♥

Leena Lumi

sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

Pirkko Soininen: Signe

Mustat varjot liikkuvat ummistettujen silmieni edessä. En jaksa raottaa luomiani. Näkymä on kuitenkin aina sama: sänkyjen rivistö, kohoumat lakanoiden alla. Hämärä, alivalotettu huone.

Päivät toistuvat ja sekoittuvat.

Mieluummin katson pääni sisälle, camera obscura, mitä minulle tänään tarjoilet?

Pitkään aikaan en näe mitään, vain kaihinharmaata sumeutta

Sitten se ilmestyy...samaan tapaan lumoavasti kuin kuvia kehittäessäni....Ihme se oli, ja siihen ihmeeseen en koskaan kyllästynyt.

Pirkko Soinisen fiktiivinen elämäkerta Signe (Signe, Bazar 2024) kertoo valokuvaaja Signe Branderin elämästä. Siitä sairauden heikentämästä, kun hän makaa sipoolaisessa sairaalassa tuberkuloosin uuvuttamana kuin niistä vuosista, jolloin hän ja kamera kulkivat kaikkialle yhdessä. Siinä kylmän ja hien vaihtelussa Signe ehti muistella monia asioita. Vaikeaa äitisuhdettaan, sotaa, nälkää, mutta ennen kaikkea muuta valokuvaamista. Kun hän ei enää kuvannut Helsingin kaupungin museoille, hän kuvasi myös Suomen valittuja kartanoita, joissa ensi kertaa näki ihmisten kahtiajaon. Nälkäisen lapsen katse saattoi piirtyä kartanokuvaan vain koska Signe halusi niin. Pieni poika saattoi seisoa herraskartanon puuhun syrjässä nojaten ja sehän näkyi! Hän kuvasi pyykkäreitä työssään ja mursi rajan kuvattaviensa ennakkoluuloilta kuvaajaa kohtaan. Hän kulki kaduilla ja satamissa kuin kuumeessa kuvaamassa työläisiä, kun jo seuraavana päivänä oli kuvatilaus johonkin paremman väen tilaisuuteen. Voisi luulla sairauden vieneen kuvaamisen, mutta Signe vain jatkoi, sillä hänen huonot silmänsä jatkoivat kuvaamista hyvän valon päivinä. Niiden kuvien arkisto oli muisti. Joskus sairaus oli kuin eläin, joka söi häntä sisältä, kun jo kohta taas Signe vaelsi kaduilla. Muistoissaan.

Signe muistelee isän kuolemaa ja miten sen jälkeen muuttivat Helsinkiin. Siitä alkoi hänen rakkautensa kaupunkiin, ja hänestä tuntui kaupunki vastaavan hänen rakkauteensa. Katu kadulta kaupunki tuli iholle. Sillä oli niin monenlaiset kasvot, mutta Signe viihtyi eniten katsomassa arjen menoa. Tuulelta tuoksuvat lakanat pyykkinaruilla. Kauppatori ja sen vilinä. Lokkien huudot ja huivipäiset naiset. Miehet tupakka huulessa roikkumassa. Ja torin tuoksut, leivät, savustettu liha, tupakat, hiki ja meri, joka laveerasi liian runsasta usvaisemmaksi. 

Kotiin palatessa äiti aina moitti jostakin, mutta Signe aivan tanssii, sillä hän on tavannut Daniel Nyblinin! Hän pääsee Nyblinille harjoittelijaksi. Iloitsen Signen puolesta ja kumarrun kohti yhtä kuvaa toimistoni hyllyllä. Siinä kuvassani lukee Nyblin. Ja vielä toisessakin. Porissa Nyblin oli laadun tae ja varmaan sitä jo Danielin aikana Helsingissä. Eiväthän pääkaupunkilaiset olisi muuhun tyytyneet. Herra Nyblin on erittäin tyytyväinen harjoittelijaansa ja kerran he juovat yhdessä sherryä.  

Pirkko Soinisella on tapa innoittaa minua niin kovasti, että voisin kertoa langostani, joka on loistava kuvaaja niin lehtikuvaajana kuin luonnossa. Tai siitä, miten hyvä olo voi tulla kun kuva onnistuu. Olen vähän kuin Nyblin opetti: Valokuvan tulee olla myös vähän taidetta. Siinä pitää olla tunnetta. Tarkkuus häviää kuvan lumolle!

Oi Pirkko, minkä teit ja taas innostun hirveästi. Olen lukenut ehkä kaikki Pirkko Soinisen kirjat. Ellenistä luin ensin tietokirjan, mutta vasta Pirkko teki hänestä minulle liki. Wivi Lönnistä hän kirjoitti niin, että oli kauniin rohkeaa. Valosta rakentuvat huoneet. Runokirjat Murretut päivät ja Avataan siiven alta ovat valuneet vereeni kuin kuuma laava. Juuri vähän aikaa sitten Soinisen Kipulintu, joka oli huikeaa flamencoa ja lumiaavan salaisuutta. Pirkko Soininen on... Hän on minua.

Niin on myös Signe. Miten nämä naiset Ellen, Wivi, Maila ja Signe minuun tulevatkaan. Lukija samaistuu ja rivien välit kujertavat kuin kyyhkyset. Jos olet hiljaa, saat kuulla mitä ne kertovat. Koska olen sekä lyyrinen että historiallinen sielu, riemuitsen näistä paloista mennyttä maailmaa. Pirkko Soininen tarjoaa sekä historiaa että nautintoa. Ilman tällaisia kirjoja ei ole kohta mitään, sillä niin vähän enää kirjoitetaan kirjeitä. 

Kun valokuvauksesta puhutaan, muistan heti kirjan Heidi Köngäs Vieras mies. Valokuvaus on niin kiinnostavaa ja se oli ammatti, johon naimaton nainenkin saattoi päästä itse tienaamaan. Heidin kirja on fiktiota, mutta jos valokuvaus ja mitä siihen voi liittyä kiinnostaa...

ELÄMÄ, SILMÄNRÄPÄYS. Kuolema, ikuisuus.

MINÄ RAJASIN TILAN, pysäytin ajan ja vangitsin valon.

     Nyt siirryn tilasta tilattomuuteen, ajasta ajattomuuteen,

valosta kirkkauteen.

      Jäljelle jäävät kuvat, minun.

perjantai 8. maaliskuuta 2024

Naisen kuva


Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa, kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteillaan kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä, mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Nuori, aina nuori, yhä vielä nuori.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.


- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

maanantai 4. maaliskuuta 2024

Hjorth&Rosenfeldt: Syyllisyyden taakka

Kuka voisi unohtaa pientä muovisormusta, jossa oli perhonen. Ei ainakaan rikosprofiloija Sebastian Bergman, jolle sormuksesta oli tullut hänen tekojensa primus motor. Kun hänen kätensä irtosi tsunamissa pienen tyttärensä kädestä, hänestä kuoriutui entistä parempi ja sekasortoisempi profiloija, mutta yöt...miten selvitä öistä, jolloin itsesyytökset nakersivat häntä kuin joku jyrsijä. Tuhat jyrsijää. Naiset. Aina eri nainen, jossa olisi haastetta, mutta missään tapauksessa hän ei saanut olla kasvaja, nainen joka yrittää jäädä.

Hän vaistosi kaikkien naisten olevan erilaisia ja oli siksi kehittänyt erilaisia taktiikoita joista valita, joita kokeilla, tunnustella ja vaihtaa tarvittaessa.

Sebastian sai nautintoa tuntiessaan hallitsevansa tapahtumien kulkua. Hän hyökkäsi ja väisti ja viimein, jos oli pelannut korttinsa oikein, täydensi kaiken fyysisellä nautinnolla. Mutta Clara Lundin kanssa kaikki oli sujunut liian helposti. Aivan kuin viiden tähden hotellin mestarikokkia olisi pyydetty paistamaan muna. Hän ei päässyt näyttämään taitojaan. Se oli tylsää. Se oli pelkkää seksiä. 

Ihan tarkoituksella aloitin sitaatilla kirjasta, joka on ensimmäinen Sebastian Bergman -dekkari. Olen lukenut jokaisen ja suosittelen lukemaan sarjan kokonaan tai ainakin joitain niistä, muuten et ehkä ymmärrä Bergmanista ja muutamista murharyhmän henkilöistä syvintä juurta. Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin uusin Sebastian Bergman -dekkari on Syyllisyyden taakka (Skulden man bär, Otava 2023, suomennos Tuomas Renvall), jossa Hjorth&Rosenfeldt  rakentavat niin oudon kuvion, että sitä ei usko kukaan muu kuin Sebastian Bergman. Mies, jonka  esimiehenä on eräs, ainoa nainen, joka voi häntä kyykyttää ja komentaa menemästä sänkyyn seksin tai minkään muunkaan takia, paitsi nukkumisen. Siihen on syynsä! Ja nyt Bergman ei halua mitään muuta kuin totella. Koska ruumiita tulee ja eräs erityinen, Bergman alkaa musertua, sillä yksi uhreista on erään läheisen sukulainen. Ja vaikka murharyhmä ei haluaisi, kaikki liittyy jollakin tavalla Bergmaniin. Kaikki! Myös halpa muovisormus koristeenaan perhonen...

Jo toisen kerran hänet on haastettu vai olisiko kuinka mones, mutta Hinde oli kovin. Eroavuuksia löytyy ja juuri kun Bergman huomaa miten helppo haasteesta tulee, kunnes eräs nälkäinen käärme herää...

Sebastianin taitavuus psykologisena profiloijana, sarjamurhaajien tunnistajana lähtee siitä, että vain rantahiekkaan piirretty viiva erottaa hänen oman toimintansa sarjamurhaajista. Sama käyttövoima, sama lähtökohta. Vaikea lapsuus ja sen syvät traumat, huono itsetunto ja tarve vaikuttaa voimakkaalta. Alituinen ahdistus, joka pyörii ikuista kehäänsä fantasian ja sen toteuttamisen välillä. Siinä missä Sebastian fantisoi seksuaalisesta vallasta, sarjamurhaaja fantisoi toisen elämästä ja kuolemasta päättämisestä. Vain seuraukset ovat eri, mutta silti: Aalto tulee ja pyyhkii viivan pois. Rantahiekka on tasainen ja jäljellä on vain pimeys ja outo jyly…

Tämä ei ole paljastus eikä joskus viljelemäni harhautus, mutta voi olla, että joku haastaa itsensä ja aloittaa tästä kirjasta. Sebastianin persoona....Ensin naiset ovat hulluina häneen ja sitten kiroavat. Tavallaan Ursulakin, joka on murharyhmässä:

Ursula jos kuka tiesi, mitä saattoi seurata, kun päästi tuon miehen osaksi elämäänsä. Sebastian oli monessa mielessä kävelevä katastrofi, ja hänen ilmestymisensä oli kääntänyt....Vasta viime aikoina kaikki oli näyttänyt helpottavan.

En ole ikinä ollut tykästynyt kahden kirjoittajan kirjoihin, sillä se tuntuu estävän kuulemasta ’kuka puhuu? kenen ääni tämä on?’ Michael Hjorth& Hans Rosenfeldt muuttivat tätäkin kuviota. Lisäksi alan kokea jo nostalgiaa poliisipäällikkö Höglundin kohdalla, sillä hän on niin Wallander, niin Wallander...Koska en aio spoilata tämän loistavan dekkarin juonta, niin totean vain, että Oppipojan veroinen  huipputrilleri!

*****


*****

Dekkarit Leena Lumissa

sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Rakkautta ensisilmäyksellä


He ovat molemmat vakuuttuneita
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunista on moinen varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpaa.

Heistä tuntuu että kun he eivät olleet tutut,
ei mitään tapahtunut heidän välillään.
Mutta mitä sanovat kadut, raput, porraskäytävät
joissa he ehkä ovat kohdanneet jo kauan sitten?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
ehkä pyöröovessa
joskus kasvokkain?
jokin "Anteeksi" tungoksessa?
"Väärä numero" kuulokkeessa?
           -Mutta tiedän kyllä heidän vastauksensa.
           -Ei, he eivät muista.


He hämmästyisivät kuullessaan 
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heidän kanssaan.

Se ei vielä ole ollut aivan valmis
muuttumaan heidän kohtalokseen
vaan lähentänyt ja erottanut heitä,
juossut heidän tielleen
ja hihitystään pidätellen 
hypännyt sivuun.

Oli merkkejä ja viestejä,
olkoonkin ettei niitä voinut lukea.
Ehkä kolme vuotta sitten
taikka viime tiistaina
lensi tietty koivunlehti
olkapäältä olkapäälle?
Jotain joutui kadoksiin ja löytyi.
Kuka tietää ettei se ollut pallo
lapsuuden pusikossa.

Oli ovenkahvoja ja ovikelloja
joissa kosketus
peitti aikaisemman kosketuksen,
matkalaukut vierekkäin.
Ehkä jonakin yönä samanlainen uni,
heti heräämisen jälkeen poispyyhkiytynyt.

Jokainen alkuhan
on vain jatkoa jollekin,
ja sattumien kirja
aina puolivälistä auki.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

torstai 29. helmikuuta 2024

Kiitos rakkaasti presidentti Sauli Niinistö ja Jenni Haukio! Tervetuloa presidentti Alexander Stubb ja Suzanne Innes-Stubb!

Kiitos rakkaasti presidentti Sauli Niinistö ja tohtori Jenni Haukio kahdestatoista uskomattomasta Suomen huolehtimisen vuosista, joihin osui monenlaista rankkaakin♥♥♥ Tuleva presidentti Alex Stubb ja puolisonsa Suzanne Innes-Stubb, jotka jatkavat teidän jälkeenne voivat turvallisesti tehdä itsestään omannäköisen jäljen. Paljon ei kuitenkaan mene pieleen, jos silloin tällöin turvautuvat edeltäjäparin pitkospuihin, niihin joita valaisevat tähdet ja kuu, sekä lämmittävät suomalaisten sydämet. Ajatukset Saulista ja Jennistä ovat väistämättä sekä ihailevia että rakastavia. Koko ajan on ollut tunne, että on turva, kun katson miten Sauli puhuu ja ottaa kansan ja miten toimii kun tilanne on tulossa päälle. Hänellä oli tukenaan kansan kosketus ♥♥Jenniä ihailevat takuulla muutkin kuin minä, sillä hän on rakentanut persoonallisen presidentin puolison tyylin. Hänen runonsa, hänen rakkautensa kirjallisuuteen, eläinten suojelutyönsä ja erityisesti turkistarhat -kiinni kampanjansa veivät minutkin Animaliaan ja moneen muuhun. Olemme Jennin kanssa käyneet saman lukion Porissa, vain eri aikoina. Hän on myös äiti ja hyvin edustava nainen. Hänestä ei ole kynnysmatoksi, mutta ei hän ole halunnut myöskään ohittaa miestään, vaan tukea tätä. Hänen valittunsa on mies, jota on helppo rakastaa ja joka on aina kiinnostava. 

Kuuluisi hyvästellä, mutta mieluummin: Ei hyvästi vaan näkemiin♥♥ Olin mukana Saulin kampanjatyössä enkä osannut käsitellä sitä kauheaa, jättimäistä kahvikonetta. Siirsin mieheni siihen ja aloin vain ojennella kahvia ja pullia ja puhua. En tyrkyttänyt vaan annoin tilaa kuuntelijan omille ajatuksille. Mietin: Leena, kerro jotain Saulista! Ja minähän likka kerroin. Tuin epäileviä ja korjasin virheitä, mutta kaikkien piti lähteä hyvillä mielin Saulin kahvilasta. Kauppiaan tyttärenä tiesin, että hyväntuulinen asiakas palaa äänestyskopissa Sauliin. Olin vain pisara meressä, vaalityössä, mutta oma itseni vakuuttuneisuudessa. Se riitti.

Kun katson kuvataiteilija, taidemaalari Susanne Gottbergin maalausta Jennistä, ei sopivammin olisi voinut osua. Jenni on kuin osa luontoa ja kirjoittaakin siitä paljon. Perheen yhteinen harrastus on myös lintubongaus. Jenni on maalauksessa kuin aamu-usva merellä...

Ja tässä he ovat isänmaamme uudet huolehtijat, presidentti Alexander Stubb ja puolisonsa Suzanne Innes-Stubb. Aika näyttää millaisen jäljen heidän kulkunsa jättää. Alexissa minuun vetoaa hänen jämäkkyytensä eli jos/kun tilanne on päällä, hän tietää mitä tekee ja kansa kiittää. Saa olla turvassa. Ei pelätä ja valvoa. Olen jo toivottanut heille onnittelut, joissa ilolla otin heidät vastaan, vaikka en tiennytkään paljoa Alexin ulkomaan vuosilta. Pääministeriajan muistan hyvin. Nyt hän on palannut kainalossaan kaunis puolisonsa, joka takuulla ei jää varjojen katveeseen, mutta tukee miestään tarvittaessa, ehkä kuitenkin joku oma ambitio mukana menossa. He ovat iloinen pariskunta, jolla on jo kaksi aikuista lasta ja paljon naurua sekä vastuuntuntoa. Saatte nauraa, mutta minä katson usein Alexin pannukakun paistoa ja se saa minut niin hyvälle tuulelle. Ehdottomasti Alex johonkin kokkiohjelmaan! Siis Alexissa vetoaa myös hänen rentoutensa. Tekee hyvää meille suomalaisille. Olisin ollut mukana myös Alexin vaalityössä, mutta en leipomassa mokkapaloja, vaan kuljettamassa kapulaa, tulevan viestiä. Meillä sattuu olemaan lapsenlapsi Lohjalla ja saimme ns. päiväkotivirukset. Niistä kun selvisimme haimme ylimääräiset rokotukset ja Alex pääsi helpommalla, sillä minulla oli hänelle kysymys, jossa pitää katsoa ehdokasta silmiin. Seuraavalla kerralla sitten!

Kuvakaappaus Alexin kuuluisasta pannarista. Tätä sitten brunssille viikonloppuna. Meille tulee päälle vadelmia ja mustikoita eli kuningatarpannari. Suomessa nyt sitten Alexin pannari. Parasta on nähdä, kun hän tämän tekee!

Nyt kun valta lienee jo vaihtunut ja Saulikin pääsee elämään vapaammin, uskon, että linnut, meri, kirjallisuus, tietysti lapsi ja yhdessä tekeminen ovat heidän juttunsa. Ystävät ja hyvä ruoka. Ja voihan sitä piipahtaa vaikka missä, mutta Tatra -vuoriston ylintä tietä hernerokkasumussa en enää suosittele. 

Nyt kun luette tätä, lienee jo OHI ON ja pääsette vaikka hyvälle hapelle perheen kanssa lintuja bongaamaan.

Presidentti Alexander Stubb ja Suzanne Innes-Stubb, toivotamme teille menestystä ja jaksamista tärkeässä työssänne ♥♥♥ 

Suzanne, kokekaa Savonlinnan oopperajuhlat, se on Suomen parasta suvea.

Tämä on myös Suomea. Saari, jota rakastan. Pienet pallot meren pinnalla pomppivat ylös ja alas, hylkeitä. Uskon, että Sauli ja Jenni vievät teidät kerran tänne syömään Siihen Yhteen Paikkaan. 

Rakkaasti kiitos Jenni ja Sauli ♥♥♥ Rakkaasti tervetuloa Suzanne ja Alex♥♥♥

Leena Lumi & Lumimies

kuvat:

hömötianen Nea Siemann

merimaisema Sari Kalliomäki

keskiviikko 28. helmikuuta 2024

Aleksei Navalnyi, jätit perheesi, päämääräsi: kotimaasi....


 Aleksei Navalnyi, jätit perheesi, päämääräsi: kotimaasi normalisoinnin, jätit valheet ja meidän kyyneleemme. Olit niin urhea, älykäs ja rohkea, että raukkamainen paholainen, ei kestänyt uljauttasi. Hän ei sallinut sinun enää hengittää päällä maan. Nyt nouset tähtiin vapaana kahleista. R.I.P.

Leena Lumi

kuva Jarmo Manninen

sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Alexei Navalnyi oli valo pimeässä, kunnes...


Alexei Navalnay (4.6.1976-16.10.2024) eli varsin lyhyen elämän, johon mahtui paljon. Rakkaus, avioliitto, lapset, opiskelu lakimieheksi, mutta etenkin kasvu  kotimaansa Venäjän oppositiojohtajaksi. Se oli iso kasvu, sillä jopa Kremlin komeroissa piileksivä maan diktaattori Putin alkoi hermostua. Myrkytysyritys venäläiseen tyyliin, mutta sai mennä vielä vaimonsa Navaljanan kanssa hoitoon Saksaan. Monet toivoivat hänen ymmärtävän jäädä Saksaan: Sieltäkin käsin hän olisi voinut taistella maansa demokratisoitumisen puolesta, mutta ei: Aleksei Navalnay oli mies joka johti joukkojaan etulinjassa. Heitä jotka kaipasivat maahansa etenkin vapaita vaaleja ja myös Stalinin aikaisten näytösoikeudenkäyntien lopettamista. Alekseista itsestään tuli syyttä syytetty palattuaan Saksasta. Hänet pidätettiin jo lentokoneessa. Alkoi painajaisten sarja, jossa saatoimme vain ihmetellä, mitä kauheaa Kremlin piilossa kyyhöttävällä Putinilla oli pelättävänä. Hänellä oli pelissä kaikki, koska vaikka hän kieltää toisten maiden asioihin puuttumisen, hän keksi yllättäen Ukrainan olevan Venäjään kuuluva ja aloitti sodan. Mikään ei ollut loogista tai totta suuren maan valtiaan puheissa. Ja joka uskalsi olla eri mieltä, lähti kidutusleirimäisiin vankiloihin jonnekin kauas Siperiaan.

Osuin lukemaan Kotimaa -lehteä, jossa otsikkona on Yksi seikka Navalnyin viimeisissä ajoissa hämmentää Sofi Oksasta. Sofi pitää epäröimättä Putinin hallintoa vastuussa Navalynin kohtalosta. Jutun on kirjoittanut Ella Mustonen 23.2. ja siitä otan muutaman sitaatin:

Kirjailija ja Venäjä-kriitikko Sofi Oksasen mukaan oppositiojohtaja  Aleksei Navalnyin kohtalo oli kuratoitua kidutusta.

- Hänet haluttiin murtaa henkisesti, ja kun se ei onnistunut, hänen hengissä pitämisensä ei ollut haluttavaa Kremlille, Oksanen totesi Kaksi vuotta sotaa  - Ukraina kestää - tilaisuudessa Sanomatalon Mediatorilla perjantaina.

Hänen mukaansa Putinin hallinto on vastuussa Navalnyin kohtalosta. Oksasen mielestä on hämmentävä, kuinka Navalnyi pysyi henkisesti järjissään.

- Hänen kiduttamisensa oli nälkiinnyttämistä, lääkärin näkemisen estämistä, henkistä ja fyysistä.  Rajoitetaan läheisten näkemistä. Lehdistä, joita hän luki, sensuroitiin käsin pois uutisia, jotka hän näki. Käsityömäistä ja selkeästi hänelle profiloitua, Oksanen kuvaili Navalnyin kohtelua vankilassa.

Salamurhat ovat vanha keino työkalupakissa, ja nimenomaan sellaiset, missä käytetään myrkkyjä. Myrkkylaboratorioihin satsaaminen on tyypillistä Venäjälle.

Oksasen mukaan Aleksei Navalnyin leski Julija Navaljanasta voisi olla uudeksi oppositiojohtajaksi.

*****

Yksi Kremlin ukko on tuhoamassa koko Eurooppaa. Ainakin uhkailee. Ukraina on siitä selvä osoitus. Olen seurannut niin tarkkaan, että satuin lukemaan pahempaa kuin ehkä Hitlerin leireillä ikinä ja se liittyy lapsiin...Ukraina pistää vastan ja meidän asiamme on auttaa maan presidenttiä Wolodymyr Zelenskyitä, jolloin suojelemme demokratiaa, lännen arvoja ja koko Eurooppaamme.

Helsingin Sanomilta ilmestyi juuri kiinnostava Teema -lehden numero 1/2024, jonka nimi on Ukraina. Siinä on paljon muutakin kuin sotaa. Monia voisi kiinnostaa Kulttuurin luvattu maa ja Näin Ukraina kääntyi länteen -artikkelit. Seuraavan Teeman aihe voisikin olla sitten Aleksei Navalnyistä ja hänen hänen leskestään Julija Navaljanasta, joka aikoo jatkaa miehensä työtä.

Tämän päivän Helsingin Sanomien Kulttuurissa on Mihail Šiškinin muistosanat Aleksei Navalnyille otsikolla Oli kynttilä, joka edes vähän valaisi putinilaista pimeyttä.


Hän on poissa. Hän ei ole poissa. Emmehän unohda häntä? Emmehän! 

keskiviikko 21. helmikuuta 2024

Claire Keegan: Kasvatti

Petal on hiljainen tyttö, joka kuin varjosta seuraa muita: ihmisiä ja ympäristöä. Hän näkee liitujen vetämät pilvet taivaalla, hän tuntee äitinsä Maryn olevan jälleen raskaana ja tajuaa, miten se vaikuttaa koko perheeseen. Kaikki on taas tiukempaa. Ruokaa vähemmän. Isä John on enempi seura- kuin peltomies ja hänestä Petal joutaa jo tekemään töitä. Kotona kaikki on uupumuksen sotkua. Naurua ei kuulu vaan senkin edestä raskasta hiljaisuutta tai vauvan itkua. Petal ei tiedä paremmasta, mutta sitten...

Claire Keeganin Kasvatti (Foster, Tammi 2024, suom. Kristiina Rikman) kertoo alle sadalla sivulla timanttisen tarinan, sellaisen jossa värit vaihtelevat meren sinisestä yön mustaan. Petalin vanhemmat päättävät viedä tytön joksikin aikaa toiseen perheeseen kasvatiksi ihan kuin siksi, että silloin syöjiä on köyhässä irlantilaiskodissa vähemmän. Kasvatuskodin nainen, Edna, on pitkä kuten äitikin. Kun isä on lähtenyt paluumatkalle, nainen antaa Petalille puhtaat vaatteet ja pesee tytön hyvin. Petalin äiti on antanut vain tilkkasen vettä ja kaikki peseytyvät samassa vedessä. Nyt Petal saa kylpeä ammeessa. Nainen pesee hänet joka paikasta ja kaivaa liatkin kynsien alta. 

Sitten hän käskee minun nousta ja saippuoi minut joka paikasta pesulapulla. Hänellä on samanlaiset kädet kuin äidillä, mutta on niissä jotain erilaistakin, jotain mitä en ole ennemmin kokenut ja jota en osaa nimetä. Sanat tuntuvat karkaavan, mutta tämä on uusi paikka ja täällä tarvitaan uusia sanoja.

Nainen ei kovasti utele, mutta ihmettelee kun heinää ei ole heillä vielä niitetty. Tyttö sanoo suoraan, että äidillä ei ollut rahaa niittäjille. Tytöstä nainen on iloinen, mutta jostain surullinen. Salattu suru.

Petal menee nukkumaan ja yrittää saada niin paljon pissaa pottaan ettei vain vuode kastu. Joskus yöllä tyttö kuulee naisen tulevan huoneeseen ja hän teeskentelee olevansa jo unessa.

"Jumala sinua varjelkoon, lapsi", hän sanoo, "Jos olisit minun, en ikinä jättäisi sinua ventovieraiden huomaan."

Ihastuin kovasti Claire Keeganin vähäeleiseen kerrontaan lukiessani häneltä Nämä pienet asiat. Sama tunnelma tulee iholle Kasvatissakin. Tyttö elää nyt talossa, jossa kaikki on erilaista kuin hänen kodissaan. Siistiä, ystävällistä ja hellää. Eihän hän voinut tietää mitään hellyydestä, kun ei ollut sitä ennen saanut kokea. Rivien välitkin huohottavat ihmettelystä: Voiko tällaista olla? Erityisen hieno kokemus on juoksu talon isännän, Kinsellan, kanssa rantahiekalla pimeän jo pudottua. Petal saa olla lapsi, ainokainen edes hetken. Köyhissä taloissa lasten oli vartuttava nopeasti auttamaan talon töissä ja hoitamassa sisaruksiaan. 

Irlantilainen maagisuus kulkee tässäkin mukana. Siitä minä pidän! Eikä sitä selitetä auki. Lukijalle jää valta löytää tarinan salaisuus. Ehkä on vain yksi salaisuus tai sitten monta. Liikutaan siellä, missä hyljenaiset nousivat rannalle.

Minun jalkani takovat soratietä, juoksen pitkin sen keskellä kasvavaa heinää. Välitän vain yhdestä asiasta ja jalkani kiidättävät minut sinne....Minä en piittaa mistään, juoksen vain häntä kohti ja kun tavoitan hänet...

Loistava, loistava Claire Keegan!

******

Hiljainen tyttö on nyt katsottu ja kiitän kaikkia teitä, jotka ylistitte elokuvaa minulle♥♥Täydet pisteet ja voimakkaat tunteet aina herkistymisen reunoille asti♥♥ Perustuu Claire Keeganin kirjaan Kasvatti (Foster) ja noudattaa hyvinkin tarkasti kirjan tarinaa paitsi Petalin nimi....Sanoiko vain isä niin. Ehkä. Mistä saimme? Elisalta ja maksoi 7 euroa ja saa katsoa niin kauan kuin filmi heillä on. Oi noita nuotiotulien ja maagisen saaren tarinoita♥♥

maanantai 19. helmikuuta 2024

Joyce Carol Oates: Yö.Uni.Kuolema.Ja tähdet.

John Earle McClarenin ei olisi pitänyt pysähtyä auttamaan valkohehkuisen raivon kohteena ollutta mustaa miestä poliisien käsistä. Hänen ei olisi pitänyt luulla voivansa saada kunnioitusta, koska tunsi heidän esimiehensä ja oli itse ollut aikanaan jopa kaupungin pormestari. Heidänhän 'hitto vieköön' piti tuntea hänet. Kaiken jälkeen todeksi tuli tieto kummankin miehen täydellisestä aikaisemmasta syyttömyydestä ja mistä nyt syytettiin, se oli keksittyä. Eikä edes mustan tohtori Azim Murthyn autosta löydetty aseita tai huumeita. Kotona Johnin vaimo Jessalyn odottaa miestään lokakuun tuulessa, tuulikellojen soidessa, täyttäessään siemenillä linnunsyöttimiä, kun puhelin sisällä soi.

Joyce Carol Oatesin teos Yö. Uni. Kuolema, Ja tähdet. (Night. Sleep. Death.Stars. HarperCollins Nordic 2019, suomennos Kira Poutanen) ei olisi voinut jäädä minulta lukematta. Niistä päivistä, jolloin luin Oatesin Haudankaivajan tyttären, olen ollut hänen ihailijansa. Ne kirjat, jotka olen häneltä lukenut, ovat kaikki aivan erilaisia, mutta niiden nimittäjä on uskallus kertoa, mistä vain. Putous oli yllättävä ja Blondi huikea! Kosto: Rakkaustarina oli kipeä kirja paljastaessaan naisen syyllisenä joukkoraiskauksen jälkeenkin. Blondi oli huikea! Putous yllättävä! Sisareni, rakkaani sai minut uskomaan Oatesin saavan siitä Nobelin ja....Tämä minkä nyt luin, on 890 sivua ja ihan muista poikkeava. Vai onko kuitenkaan? Niin paljon jää mielen päälle tarinan loputtua.

Voiko onnellisempaa perhettä olla kuin McClarenit. Menestyvä isä, Whitely, kotiäiti Jessalyn ja viisi lasta. Vuodet ovat vierineet ja lapset kasvaneet kotoa, mutta edelleen he käyvät usein, paitsi Virgil, joka tulee tapaamaan vain kun äiti on yksin kotona. Hän on kiertelijä ja yrittää vähästään auttaa huono-osaisia. Myös isänsä suosikkina itseään pitänyttä Sophiaa näkyy harvoin. 

Virgil ei pitänyt perheen ilmoitustaulusta. Siinä oli liikaa valokuvia sporttisesta Thomista, joka oli harrastanut lukiossa yleisurheilua. Ja liikaa kuvia Beverlystä, joka näytti hemaisevalta kuin kansikuvamalli.

Perhekuvat eivät niinkään häirinneet Virgiliä. Eivät edes hää- tai vauvakuvat.  McClarenin perhe hymyilemässä kameralle takapihalla, penkillä. Jossakin.

Vanhimmat kuvat Virgilistä olivat kuvia kauniista pienestä pojasta, jolla oi vaaleat hiukset ja valoisan siniset silmät. Virgil oli poistanut kuvat ilmoitustaululta jo kauan sitten.

Harmoninen perhekuva saa särön tuulikellojen ja puhelimen soidessa. Siihen hetkeen kaikki epämukava oli herkän, hellän, rakastetun äidin toimesta pidetty katveessa. Jesssalyn eli miehelleen ja lapsilleen. eikä tuntenut muuta kuin rakkautta ja kiitollisuutta. Monia perhejuhlia ja Kiitospäiviä. Jessalyn sai elämänsä rakkaudesta mieheensä. Oli mahdotonta kuvitella, että hän edes voisi elää ilman miestään. Sitten tapahtuu tragedia, jossa ruukku putoaa lattialle tuon tuhannen säröinä. Alkaa kuin toinen aikakausi, jossa Bewerlystä tulee ylihössöttävä kotiäiti, Thom toimii salassa vaatiessaan oikeudenmukaisuutta, Virgiliä näkyy useammin, Lorene tekee järkyttävän löydön ja Sophia, joka toimii koulun rehtorina nyppii huomaamattaan hiuksiaan, kunnes niitä ei enää ole. Leski haluaa vain olla yksin omassa kodissaan. Kun hän on yksin hän on miehensä kanssa. Hän ei jaksaisi aikuisten lastensa hössötystä, ei mitään puhetta, ei sanoja.

Tuuli puhaltaa pimeitä ikkunoita vasten. Sade roiskuu ikkunalaseihin ja kaukaa kuuluu vaimea tuulikellojen ääni, Jessalyn yrittää kuulla tarkemmin, heikko, vaimeneva ääni, sen hopeinen, hauras kauneus, Jessalyn yrittää kuulla tarkemmin.

Vaikka romaani onkin pitkä, se ei tunnu siltä. Ihmismieli on kiinnostava niin onnessa kuin onnettomuudessa. Minulle jäi paljon aukinaisia tapahtumia, joihin Oates olisi voinut vastata, mutta hän ei selittele. Ruukun sirpaleet on lakaistu piiloon. Halutaan eheytyä, mutta onko se enää mahdollista. Eikö lattialla näkynyt myös väärän värisiä sirpaleita...mustia. Romaani on paitsi perheromaani myös tarina tämän päivän Yhdysvaltojen parantumattomasta värisokeudesta. Tässä kirja jota suosittelen heille, jotka pyytävät pitkää perhe- ja sukuromaania. Vahva jälkimaku.

Kirkas keskiyö.

Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi
sanattomuuteen,
pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt , työ tehty,
sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä 
miettimään aiheita, joita eniten rakastat,
yötä, unta, kuolemaa ja tähtiä.

-Walt Whitman - (suom. Arvo Turtiainen, Tammi 1965)

perjantai 16. helmikuuta 2024

Linnut ilonamme!

Tämä Jarmo Mannisen kuukkelikuva on yksi esimerkki siitä, millä luontokuvaajat meitä ilahduttavat. Itsellä harvoin on kamera mukanani, kun kohtaan jotain yllättävää. Se kaikki kuitenkin tallentuu muistoihini. Monelle kuukkeli edustaa sielulintua ja sen miltei kesy suhde ihmiseen ihastuttaa. Kuukkeli on varsin pohjoisen lintu, eikä ole tullut ainakaan meidän syöttöpaikoille.

Olen tuonut blogiini vuosien varrella aika paljonkin lintukirjoja sekä aikuisille että lapsille. Lars Jonssonin Talvilintujen elämää on meillä joulukirjan jälkeen esittely- hyllyssä. Se muistuttaa, mitä lintuja meidänkin pihapiirissämme on runsaasti. Ja osaa emme edes tunnista. 

Mauri Leivon Kuikka alkulintu kertoo miljoonien vuosien takaisesta linnusta, jonka huuto yössä voi olla meille tuttu. Ainakin se jäi ikiajoiksi minuun venekesiltä.

Tekstiäni kirjan tuomaan tunteisiin kera tämän upean kuvan, joka on Mauri Leivon:

Kuikka alkulintu on kirja jokaiselle luonnon ystävälle. Se on myös kirja, jota voi lukea suvikirjana lapselle. Jo pientäkin lasta kiinnostavat ainakin kuikkaperheen touhut. Jokaisesta myydystä kirjasta menee euro kuikan suojeluun. Euro sille, että selkävesien upean kuningaslinnun huudot ikiaikain takaa säilyvät myös lastemme lapsille. Heillekin on suuri elämys kokea se värisyttävä hetki, kun yöstä kuuluu kuikan viesti, jolle ei vertaista löydy, tai saada verkkokalvolleen kuva, jossa kuikka yöusvassa levittää siipensä kuin yhtyen sukupolviensa miljoonien vuosien takaiseen salaperäiseen historiaan…


Lintulaudan elämää on biologi Mauri Leivon kiinnostava teos talvilintujen tarkkailuun.


Kylän linnut on Mauri Leivon lintukirja sieltä, missä juureni ovat. Näitä tuttuja lintuja useinkin kaipailen.


Niittykirvinen laulaa metsäruusun latvassa ojanpientareella! Jätetään pusikkoja linnuille ja muillekin luonnon eläimille, annetaan Suomen luonnon soida!

Osa kylämaisemaa, Sibeliuksen linnut, Suomen kansallislinnut, valkeat laulujoutsenet unelmoivat vielä jostakin, kun jo ensihiutaleet satavat niiden valkeille höyhenille, upeille sulille. Olisiko jo aika lähteä matkaan, että voisi sitten palata? Turvallista matkaa! Varokaa tuulivoimaloiden siipiä! Kantakaa Suomea unissanne...Palatkaa kun kevätpurot solisevat.

Hömötiainen Nea Siemannin kuvaamana.

 

Nea Siemannin kuvaamat helmipöllöt. Koen outoa kiintymystä pöllöihin.

Lankoni Pekka Mäkisen kuvaama urpiainen.

Meriharakat Pekka Mäkisen kuvaamina.

Koskelot Jussi Jääsaaren kuvaamina.

Kirjosieppoemo ja pahnanpohjimmainen, joka jäi päivän tai kaksi yli muiden pesästä lähdöstä:

Lopulta kun ruokinta lopetettiin ja vanhemmat jo ihan kyllästyneitä, oli pakko lähteä. Seurasimme kunnes huomasimme, että ruokkivat maahan harvennetusti. Se vanhempien huolenpito! Näitä lintuja riittäisi, mutta palkissani on muutaman kuvaajan linkit, joita napsauttamalla pääsee lintuihin ja muuhunkin luontoon.


Antti Kortelaisen pyrstötiainen on ehkä vuoden liikuttavin kuva. Jokin hauraus tässä ja kuitenkin voima jatkaa kohti toisia pyrstötiaisia vie ihan sanattomaksi.

Jutusta puuttuu ehkä kirjoja, joita en heti löytänyt, mutta myös lapsille on tehty omia lintukirjoja. Alankin nyt pakkaamaan 



Lapsen omaa lintukirjaa eräälle rakkaalle.... Ja mennessämme seuraavan kerran Lohjalle,  mukaan lähtee:


Lapsen oma pöllökirja.

 Tästä uupuu nyt omat kaksi suosikkilintuani pöllöjen lisäksi, mutta ajalla löytänen kuvat. Lisään ne sitten tänne. Lopetuskuvana Jarmo Mannisen kuukkeli lennossa.


Leena Lumi