tiistai 29. syyskuuta 2020

Ilona Pietiläinen: Talven henki Anna joulun tulla

Hän ken kantaa joulua sydämessään koko vuoden. Ehkä jopa hyräilee joululaulua juhannusaaton aattona marketin hyllyjen välissä ja saa jonkun nauramaan, hän osaa arvostaa ensimmäisiä kuuraisia aamuja, mutta sitä ennen jo sen alkusoittoa, ruskaa. Jouluihmiselle joulu ei ole vain muutamia päiviä, vaan se on viikkoja lellumista kaikessa joulumaisessa. Se on jouluviitta, joka lämmittää suloisesti ja jos sen alle pääsee jo ruska-aikaan, vielä parempi. Minun jouluni alkaa Ilonan joulukirjasta. Joka vuosi odotan sitä yhtä kiihkeästi kuin lapsi jouluaattoa. Tänä vuonna saan aloittaa aikaisemmin, mikä hyvin sopiikin, sillä mitä rauhallisemmin ja pidemmin, sen parempi. Lähdetään houkuttamaan talven henkeä, jonka perässä hiippailee hiljaisin töppösin joulu!

Ilona Pietiläisen Talven henki Anna joulun tulla (Docendo 2020) voitti tämän vuotisen kauneimman kannen tittelin jälleen kerran. Meillä on kaipuu johonkin osaan lapsuutta ja rauhoittumista, saamme hyvää mieltä kun lukiessamme muiden joulutavoista ja katsellessa kauniita kuvia. Etsimme myös ehkä uusia herkkuja joulupöytään, samalla kun joulukirjailijamme nuori koira Myrsky suukottaa emäntäänsä. Myrsky onkin tämän kirjan pörröinen tähti, joka on selvästi lahjakas poseeraamaan. Samalla kun jälleen mietin pörröistä perheenjäsentä meille edesmenneen suuriruhtinatar Olgan jälkeensä jättämään aukkoon, nappaan joulupöytäämme tämänvuotisen uuden herkun. Meillä on nimittäin perinne, että yksi uusi juttu kokeillaan joka vuosi. Nyt se on mätikuiskaus. Jos pääpainopiste on meren antimilla, mätikuiskauksella on selvä kutsu meille. Kokeile sinäkin helpolla reseptillä!

Ilonan kirjassa ollaan paljon ulkona ja nuotiotulilla. Nautitaan hunajalla savustettua lohimedaljongia ja auraajasalaattia. Luonnon antimista askarrellaan koristeita syyskuisteille ja pienimmätkin perheenjäsenet ovat mukana. Myrsky kuitenkin vaativimmilla seikkailuilla osaa ottaa tilansa.

Jämsän Hirvikartanolla tapaamme täpläkauriita, joista etenkin Sauli on kova suukottelemaan.


Täpläkauris on talvella harmaanruskea, mutta täplät palaavat kylmien mentyä. Nautimme kauriiden seurallisuudesta, ensilumen hiutaleista ja jo valkeasta maasta. Ulkoretkellä nautitaan kuumaa glögiä ja tulistelupaikan torttuja. Ei joulua ilman koristeluja. Talvinen pienoismaailma syntyy vaikka vanhoihin lasipurkkeihin, kuten tämä amaryllisvarjo Lumiakan kera.

Ilonan oma joulukattaus rakentuu sametista, havuista kera puuteriruusujen, roosista joulupalloista, kestävistä neilikan kukista, eriparisista astioista...Jotain uutta, jotain vanhaa, muistot elävät. Joulupöydän makeana herkkuna on nyt joulupöydän kääretorttu:

4 kananmunaa

1,5 dl sokeria

1 tl vaniljasokeria

3/3 dl vehnäjahoa

1 tl leivinjauhetta

Täytteeksi ja koristeluun:

4 dl kermavaahtoa

hilloa (makusi mukaan, esimerkiksi vadelma, mustikka, kirsikka tai mansikka)

polkkakarkkimursketta

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi.

Sekoita kuivat aineet toisiinsa ja lisää seos siivilän kautta muna-sokeri –vaahtoon.

Vuoraa uunipelti leivinpaperilla ja levitä taikina pellille. Paista 200 asteessa noin 10 minuuttia.

Tortun paistuessa ripota valmiiksi sokeria leivinpaperille. Ota torttupohja uunista ja kumoa se sokeroidulle leivinpaperille. Irrota pohjapaperi pois. Anna kääretorttupohjan jäähtyä.

Vatkaa kermavaahto. Levitä hillo kääretorttupohjalle ja lisää kerros kermavaahtoa. Kääri varovasti rullalle käyttäen leivinpaperia apuna.

Leikkaa kääretortun päät tasaisiksi ja koristele koko komeus kermavaahdolla. Joulun maku syntyy kakun päälle ripotellusta polkkakarkkimurskeesta.

Vinkki: Jouluisen kääretörtun koristelet myös puuteroiduilla tuoreilla vadelmilla.

Visiteeraamme monissa kodeissa, joissa joulu on mielentila. Käymme Jonnan jouluvintillä, Annikan ja Nooran talvikodeissa, Tiinan pihamökin joulussa, Miran joulukodissa hyggeilemässä, Marikan kanssa valitsemme maljakkokukkia ja nautimme talvijuomaa jäisillä karpaloilla ja rosmariinin oksalla. Annen kotona Marika suunnittelee ruokailuryhmän niin, että mattoa varmaan riittää myös tuolien alle:

Suvin, Petrin ja Lumin kodissa viivähdämme pidempään. Äiti ja Lumi leipovat jo pipareita, taustalla soivat milloin suomalaiset klassikot kuten Sylvian joululaulu tai Louis Amstrongin joulutunnelmat. Kissat Nemo Onninen ja Mini Morris ovat saaneet kaulaansa joulurusetit.


Suvi kattaa pöytää 1927 valmistuneessa talossa Lahdessa. Seinät muistavat monenlaisia jouluja ja nauttivat jatkuvuudesta. Sali on virittynyt juhlatunnelmiin burgundin punaisilla ja valkoisilla verhoilla, amarylliksin ja leivonnaisin sekä jouluvaloin.

Olen nyt aika herkkänä tällaisiin vanhoihin puutaloihin, koska tyttäremme osti armaansa kanssa satavuotta vanhan, kolmikerroksisen, vaaleanpunaisen puutalon. Talon tunnelma on aivan erityinen...ehkä seinät kuiskivat uniimme menneiden aikojen tunnelmia.

Suvin maustekakkukuuset ovat wau! Niiden ohje löytyy kirjasta. Näyttävät kivoilta ja varmaan maistuvatkin sitten kun niitä saa syödä tai sitten ne ovat kuin meidän yhdet ikipiparit, joissa Olga –koirakin mukana, että ne otetaan joka vuosi esiin uudelleen ja uudelleen.


Suvin, Petrin ja Lumin joulukuusenkoristeet ovat tuliaisia joulumarkkinareissuilta. Ne muistuttavat Lyypekistä, Lontoosta, Krakovasta...

Talvi- ja joulutunnelmiin vetäjä Ilona:

Joulu on minulle suurimmaksi osaksi tunnetta. Kuullessani tuon sanan sydämen kohdalla tuntuu lämpöinen ailahdus. Jouluun kuuluu tänä vuonna yksi karvakuono, joka on opettanut meille vuoden aikana paljon. Siitäkin sydän kääntyy ympäri. Myrsky on ottanut paikkansa sohvalta ja tehnyt pesänsä meidän elämäämme.

Jos olisin koti, odottaisin sinua ovi auki. Keittäisin kuumaa juomaa... Sohvalle veisin lämpimiä peitteitä ja sytyttäisin kynttilät palamaan.

Tässä tunnelmassa kirjoitan kirjan viimeiset sanat. Niiden muodostuminen lauseiksi on kuin helminauhan rakentamista. Tuon helminauhan päättää kiitollisuus.

Toivon, että talven henki tavoitti sinut. Muista unohtua katselemaan alas leijailevien hiutaleiden kauneutta.

*****

Sisustuskirjat Leena Lumissa

sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Vuoden 2020 Kauneimmat Kirjan Kannet Leena Lumissa ja Arvonnan Voittajat!

Vuoden 2020 kauneimmat kirjan kannet Leena Lumissa on valittu. Ensimmäiseksi tuli Ilona Pietiläisen Talven henki Anna joulun tulla 13 äänellä, toiseksi Tove Janssonin Muumit ja suuri tuhotulva 9 äänellä, kolmanneksi Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade 8 äänellä, neljänneksi Fernando Aramburun Äidinmaa 7 äänellä ja viidenneksi Kate Elisabeth Russelin Vanessa 7 äänellä.

Palkintoja jaetaan neljä. Lumimies toimii perinteiseen tapaan onnettarena. Voittajien selvittyä he saavat valita palkintokirjansa täältä. Ensin valitsee ensimmäiseksi tullut, sitten toiseksi tullut etc. Valitun kirjan kohdalle, merkitsen 'varattu'. Toivon voittajien ottavan yhteyttä minuun ja antavan kaksi suosikkikirjansa nimeä, jolloin jos suosituin on jo mennyt, toinen on tiedossani. Samalla voittajat antavat minulle postitustietonsa. Nämä tiedot s-postilleni leenalumi@gmail.com 

Onnetar suosi tällä kertaa seuraavia:

Sanna

Pioni

Helena Hovila

Mirva

Onnea voittajille♥ ja kiitos kaikille osallistuneille♥

Yhteydenottojanne odotellen 

Leena Lumi

Täällä voitte muistella vuoden 2018 ja täällä vuoden 2019 kansikisoja. 

torstai 24. syyskuuta 2020

Ennennäkemätön syksy rakensi....


Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin 
eikä pilvien ollut lupa sitä kupolia pienentää.
Ja sitten hämmästeltiin: olihan jo syyskuun alku,
missä viipyivät kylmät päivät, ja missä sadesää?
Sameitten kanavien vesi hohti smaragdina
ja nokkoset tuoksuivat kuin ruusut, vain vahvemmin.
Oli raskas hengittää, niin sietämättöminä,
riivaten loimusivat ruskot.
Ne jäivät koko loppuelämäksi muistoihin.
Aurinko oli kuin kaupunkiin ilmaantunut kapinallinen
ja kevätmäinen syksy niin täynnä antautuvaa hekumaa
että tuntui kuin hauras lumikello juuri puhkeaisi kukkaan
kun tyynesti astuit kohti taloni verantaa.

- Anna Ahmatova -
Suomennos Pentti Saaritsa
Kuva Pekka Mäkinen 

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

"Jokainen kuukausi on ystäväin, mut omenakuuta ma rakastan."


 Ei mitenkään ollut tarkoitus häiritä kenenkään sunnuntairauhaa, mutta koska mielen päällä on jotain, tännehän sen tuon. No, mikä nyt on niin tärkeää, että ei jaksa odottaa? Se, että luin uutta Kotiliettä no19 ja siinä oli


Koukutu kirjoihin Kiinnostavimmat uutuudet - 56 tärppiä, josta ilahduin kovin, sillä kaksi kirjaa olivat saaneet arvion Sensaatio! ja ne olivat: 


Delia Owensin Suon villi laulu ja 


Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa! Täysin samaa mieltä. Jos olisi valittu kolmas Sensaatio!, olisi mukana ollut yksi kirja, jonka olisin nostanut mukaan, mutta pidän sen nyt loppuvuoden salaisuutena.

Omenakuussa tehdään omenapiirakoita monella tyylillä. Minä en ole yhtään leipoja, vaan tykkään laittaa ruokaa, mutta tämä omenapiirakka minultakin sujuu vaikka silmät kiinni. Lauantai-illan sarjaa ja tätä vanhanajan vaniljakstikkeella on vähän vaihtelua keskitalven homejuustoihin ja viinirypäleisiin.

Omenasose kanelinen ja vaniljainen on helpoin ikinä valmistaa ja siitä voi saada herkkua moniin juttuihin. 

Syysreissujen paras herkku haudutetun teen kera on Apfelstrudel mit Vanille Sauce♥

Omenantuoksuista, rauhaisaa sunnuntaita kaikille♥

"Jokainen kuukausi on ystäväin, mut omenakuuta ma rakastan."

L.M.Montgomery

Leena Lumi

tilhikuva Pekka Mäkinen


Ilonan Myrsky rakastaa leikkikettuja, kuten Merinkin koiruudet. Hän saa nyt olla iltapäivän lisäilahdutus♥ Mami väitti, että kaikilta on jo pää pois, mutta ei ole totta. Myrsky kertoo katsellaan ja kettua esitellen, että 'mami, mami, katso nyt, tällä ketulla on vielä pää!'

perjantai 18. syyskuuta 2020

Minttulin omenakakku

 

Nyt kun menossa on omenakuu, valmistamme tiestysti omenoista monenmoisia herkkuja. Sain Minttulilta herkullisen omenakakun reseptin. Kiitos Minttuli♥

Pohja perusmurotaikina: 

130 gr voita

1 dl sokeria

3 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

0,5 dl mantelijauhetta

3 rkl kermaa

Täyte:

1 l omenakuutioita

fariinisokeria maun mukaan

2 rkl vettä

kanelia

Pehmemmä omenasose kattilassa siten etteivät omenat soseudu.

Vuokana irtopohjavuoka halkaisijaltaan n. 23 cm. Laita vuoan pohjalle ja reunoille leivinpaperi (helpottaa irrottamista).

Marenki; 3 munanvalkuaista, 0,5-1 dl sokeria

Levitä pohjataikina vuoan pohjalle ja reunoille ja lisää omenaseos päälle.

Paista 170-200 asteisessa uunissa noin 20.30 minuuttia.

Vatkaa marenki kovaksi vaahdoksi (lisää sokeri vatkaamisen loppuvaiheessa).

Nostele tai pursota marenki tortun päälle ja paista 220 asteessa kunnes marenki on saanut väriä.

Guten Appetit!

resepti ja kuva Minttuli

Ruokareseptit Leena Lumissa

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

olen ketunpoikanen varjojen maassa, kuoleman rivissä, metalliverkon...


olen ketunpoikanen varjojen maassa, kuoleman rivissä,
metalliverkon päällä
metsänreunaan tuijottaen


helteillä ja pakkasilla, aamun kajossa, yön pimeydessä


olen kaltoinkohdeltu koiravanhus -


mutta yhä edelleen haluan olla olemassa
koko olemukseni voimalla pidän kiinni
elämän jokaisesta kallisarvoisesta hetkestä


yhä edelleen punoutuvat unieni kudelmat todeksi
    metsä, vihreä, ruskea, pehmeä, tuore multa, kalliot, jyrkänteet,
    kostea sammal, viileä vesi, jämerät oksat, huojuvat männyt, onkalot,
    avaruudet ja vapaat taipaleet -


Sinun armoillasi jokaisella solullani, kämmenelläsi väristen,
ylös kohotetun kätesi alla
nöyryytettynä ja alistettuna pyydän:


suojele elämää, suojele, älä tuhoa, suojele, älä tuhoa -


- Jenni Haukio -
Eläimet yhteiskunnassa (Elisa Aaltola, Sami Keto, Into Kustannus 2015)
Kyseessä runokatkelma Jenni Haukion runosta Suojele, älä tuhoa
kuva Benjam Pöntinen    

maanantai 14. syyskuuta 2020

Annette Hess: Tulkki


Kotimaani oli kauan, kauan Saksan kirjallisuus. Minussa Saksa asuu niin monella tasolla, että vain minut hyvin tuntevat tietävät siitä kaiken. Osa tietysti näkyy kirjastossamme. Alppimaissa käännän vahvan englantini lyhyeen saksaan ja ennen kuin huomaankaan, se alkaa soljua. Kun näin kustantajan katalogissa kirjan, joka kosketteli saksalaisten kollektiivista syyllisyyttä toisen maailmansodan julmuuksiin, tiesin kirjan tulevan minulle lukuun. Jo kirjan kansi tehosi, teki vaikutuksen.  Muistin lukeneeni aiheesta historiallisen faktateoksen pari vuotta sitten ja se oli todella yllättävä, sillä kuitenkin, niin monet natsien lapset eivät tienneet ja kun saivat myöhemmin tietää, vieläkin vain, pahinkin kiduttaja saattoi olla lapselle rakas idoli. Toki ei kaikille. Me itse koimme kerran Göttingenissä tilanteen, jossa yöpaikkamme omistaja kaihoili menneitä julmuuksien vuosia. Hän oli katkera, vanha mies. Ellei mukanamme olisi ollut vauvaa, olisimme vielä lähteneet vaihtamaan majapaikkaa. Myös itävaltalaisen ystävämme kautta tiedämme, että pinnan alla kuohuu kaihoa menneeseen, tapahtumien kieltämistä ja vähättelemistä. Gerald Posnerin Isäni oli natsi kirjan ingressissä kirjoitin mm. näin, mikä hyvinkin pätee kirjaan, jonka kohta esittelen: Vasta heidän kasvaessaan ja saatuaan kuulla isiensä teot, he toivat julki mielipiteitään Hitlerin lähimpien miesten toiminnasta ja yllätys tai ei, henkeen ja vereen isänsä puolesta olevia löytyi ihan kuten jälleen löytyy hyytävää ja mitään kaihtamatonta antisemitismiä. Eikä kyse ole mistään pienistä ääriryhmistä, sillä vasta hiljattain tämän kirjan kirjoittaja luki Saksassa vieraillessaan noin 14 000 vihakirjettä,  -faksia ja –sähköpostia, jotka oli lähetetty Israelin suurlähetystöön Berliinissä. Eniten Gerald Posneria hämmensi, että mukaan oli laitettu nimet yhteystietoineen. Mitä enemmän tätä tapahtuu, sitä tärkeämpää on muistaa, mitä tapahtui toisen maailmansodan kauhuissa, führerin tarkan suunnitelman alaisuudessa.

Annette Hessin Tulkki (Deutsches Haus, WSOY 2020, suom Pirkko Roinila) kertomus tapahtuu Frankfurtissa 1963, jossa nuori, saksalainen puolankielen tulkki, Eva Bruhns, kutsutaan tulkkaamaan oikeudenkäynnissä, jossa todistajina Auswitschin uhreja sekä silminnäkijöitä ja heidän kiduttajiaan, kaupungin yläluokkaan kuuluvia henkilöitä. Tilanteesta muodostuu Eva Bruhnsille koko elämän mullistava tapahtuma, sillä hänellä ei ollut mitään aavistusta moisista julmuuksista. Hän tulee onnellisesta, rakastavasta perheestä, joka pitää hyvän ruoan ja seurustelun kotoisaa ruokapaikkaa. Ludwig –isä on erittäin ahkera ja Evan läheisin. Perheessä on lisäksi äiti Edith, pikkuveli Stefan sekä isosisko Annegret ja koira, kaikkien rakastama ja paapoma mäyräkoirapersoona Purzel.

Ettei jäisi epäselvyyttä, sanon heti, että kirja on fiktiivinen, mutta nojaa osin oikeisiin todistajalausuntoihin ja asiakirjoihin tapahtumista. Kirjan lopussa tämä on selvitetty niinkin pikkutarkasti, että saamme tietää keiden lausunnot ja sitaatit olivat sanatarkkoja. Ei ole siis mitään sellaista tässä Tulkissa, joka ei olisi voinut tapahtua! Koska olen historiamaanikko ja yksi aihealueeni on Kolmas valtakunta ja kaikki siihen liittyvä, saatan kertoa turhan pitkästi, mutta yritän sekoittaa pakkaa, etten spoilaa, sillä kirja sisältää todella häkähdyttäviä yllätyksiä.  Ja aidosti teen parhaani ollakseni lyhyt, mutta haluan antautua tälle Hessin esikoiselle muutamilla sitaateilla - ja itselläni. Kun rikas Jürgen alkoi yllättäen palvoa Eveä ja lopulta kosi suuresta sosiaaliluokkaerosta huolimatta, voimme kokea kuin kyse olisi viihteestä, mutta jatkuihan kaikki sodan aikanakin. Ensin äiti on jyrkästi vastaan ja sitten myötään. Lopulta häneltä ei kysytty, sillä Eva on joutunut sellaiseen myllytykseen, jossa ei kohta tajua kuinka reunalla hän on. Vielä vähemmän hän tietää tulevasta joka armo hänelle suotakoon. Evasta ei voi olla pitämättä!

Eva tulkkasi kysymyksen. Vastauksen sijasta Anna Masur alkoi kääriä väljän, harmaan jakkupukunsa hihaa ja kiskoi sen jälkeen vaalean puseron hihan ylös. Samalla hän taivutti kynärvarttaan Evaa kohti, niin että tämä saattoi erottaa numeron ja tulkata sen. Jo siinä vaiheessa, kun lukusarja ilmestyi numero numerolta hihan kätköistä, Evan valtasi suunnattoman voimakas tunne, joka kumpusi vatsan perukoilta...Taas yksi Déjà vu. Mutta tällä kertaa se ei haihtunut. Päinvastoin – se voimistui.

Syytettyjen miesten ylimielisyys ärsytti. He istuivat kuin olisivat olleet omalla herraklubillaan, lukivat lehtiä, juttelivat, eivät seuranneet uhrien kertomuksia. Ja mikä pahinta, suurin osa yleisöstä oli heidän puolellaan tyyliin ’mitä näitä vanhoja juttuja tonkimaan’ ja ’mitä kaikkea sitä keksitäänkin kunnon ihmisten päälle lokaa’.  Evan isä ottaa kantaa sanomalla pöytien olevan varattuja, jos joku syytetyistä yritti tulla rouvineen heille syömään. Näin hän ohjeisti myös vaimonsa ja apulaisen. Silti hekin olisivat toivoneet, että vanhoja ei enää pengottaisi. Kukaan muu kuin uhrit tai heidän läheisensä eivät tuntuneet kaipaavan oikeuden tapahtuvan. Sukupolvinen syyllisyys halutaan haudata ja unohtaa.

Kaiken aikaa elämä kuitenkin jatkuu, vaikka Evasta ei aina siltä enää tunnu. Koira kuolee, rouva Bruhnsin hammasläääkäri ilmoittaa, että kohta rouvalle tulee tekohampaat saaden Edithin purskahtamaan itkuun. Ludvig joutuu selkävaivojensa takia avaamaan vasta illalla eli ei enää lounasta. Annegret syö makeisia ja levistyy levistymistään. Hän käy töissä vastasyntyneiden osastolla, jossa saa paljon huomiota siitä, miten hän hoitaa heikoimmat vastasyntyneet kärsivällisesti vahvoiksi. Annette Hess todella ottaa lukijansa, sillä tätä teosta lukee sekä tietona että samalla nähden kuin filminä, joka juoksee kaameiden oikeudessa esiin tulevien asioiden kanssa. Unkarilaisen Otto Cohnin todistaessa Eva kokee voimakkaita tunteita todistajien vain naureskellessa:

Yksi asia minun on vielä sanottava. Minä tiedän, että kaikki nämä herrat väittävät olleensa tietämättömiä leirin tapahtumista. Minä tiesin jo toisena päivänä siellä ollessa kaiken. Enkä minä ollut ainoa. Siellä oli yksi poika, hän oli kuudentoista vanha. Hänen nimensä oli Andreas Rapaport. Yhdennessätoista parakissa. Hän kirjoitti omalla verellään seinälle unkarin kielellä: Andreas Rapaport, eli 16 vuotta. Kahden päivän kuluttua häntä tultiin hakemaan.

Kirjassa kannattaa muuten kiinnittää huomiota piilevään antisemitismiin. Kuten todistajaksi kutsutun miehen saapuminen hotelliin. Hintaan kuuluu aamiainen, mutta sitä ei tarjoilla hänelle ja monta muuta pikkujuttua. Pidän kovasti Salzburgin hotellimme Frausta. Olemme viipyneet heillä monet reissut ja viimeksi melkein viikon. Olimme palaamassa Slovakiasta sekä Wienistä ja asetuimme Salzburgiin. Näytin Fraulle kuvia Krakovan juutalaiselta vanhalta hautausmaalta ja yhdessä kuvassa mieheni on kipa päässään asettunutikivanhaa hautakiveä kohti sitä koskettaen ja pää alaspäin. Se tunne siellä.Sitä ei voi sanoin kuvata. Mieheni koki mitä vahvimmin ihmisen julmuuden.Vanhat kivet huusivat sitä siinä hiljaisuudessa. Jokainen kivi kertoi tarinaa. Tämän kuvan kohdalla Frau kysyi minulta: ”Bist dein Mann Jude?” Naurahdin, mutta sitten huomasin, että Frau ei edes hymyillyt. Minä sanoin, että ensimmäistä kertaa tuota kysytään. Yleensä kysytään, että ’onko miehesi italialainen?

Luen mieluusti liepeistä, mitä lehdet kirjoittavat kirjasta. Saksalaisista lehdistä suosikkini on Der Spiegel, josta löydätte pienen vihjeen siihen, että tämä tarina sisältää enemmän...:

Annette Hess luo ahdistuksen ja unohduksen ilmapiirin, jossa elämän jatkumisen kulisseina ovat tunkkkaisen tekopyhät pitsiverhot. Vatsanpohjasta kouraisevat tarinankäänteet osoittavat yhä uudelleen, miten tehokas dramaattinen vaisto on. 

Nyt El Mundo pysäytti sydämeni:

Hänen romaaninsa on kaukana sentimentaalisuudesta...Se pyrkii totuuteen, jonka kauheutta verhoaa sakea hiljaisuus.

Sukupolvinen syyllisyys on rankka taakka. Sen on päätyttävä johonkin. Rolf Mengele, kirjassa Isäni oli natsi,  päätti sen omiin lapsiinsa. Hän itse ei edes ollut syyllistynyt mihinkään. Isänsä sen sijaan...Rolfin raja kulki hänen omissa lapsissaan ja näin se on hyvä:

"Der Schatten meines Vaters endet bei mir." (suom. Niko Jääskeläinen)

Annette Hess kirjoittaa lukijan iholle. Eva ei kaihda mitään. Hän ei säästä itseään. Hän käy päin pimeää. Hän lähtee Varsovaan. Hän lähtee leirille. Hänen on pakko lähteä Unkariin, sillä siellä... kunnes vihdoin alkaa murentua kuin hauras ruukku. Totuuden tuojaa ei rakasteta, mutta joku aina rakastaa. Jürgen on Wienissä ja hän lentää Evan luo. On aika.

perjantai 11. syyskuuta 2020

Valitse Vuoden 2020 Kauneimmat Kirjan Kannet Leena Lumissa ja Arvonta!


Nyt on se aika vuodesta, jolloin emme yleensä valitse vielä vuoden kauneimpia kansia, mutta nyt se tehdään ettei jää välistä pois. Loppuvuoden kirjat tiedän jo ja ne tulevat kun ehtivät. Menoja on vain muutettu sen mukaan, että jos se korona kuitenkin riehaantuu eli me olemme menossa kun olisi 'normaali' aika tehdä tätä. Nyt eivät häiritse mitkään lomat vielä ja olen paikalla, joten eiköhän ryhdytä hommiin entiseen tyyliin.

Arvonta alkaa nyt ja päättyy su 27.9. klo 12. Johonkin aikaa iltapäivästä Lumimies toimii onnettarena. Palkintoja on nyt jaossa neljä. Yritän saada ne lähtemään voittajille niin, että ehtivät vaikka syyslomalle. Kirjat ovat kertaan tai kahteen luettuja, kuin uusia. Muutama jopa koskemattomia kiitos postin vaikeuksien saada kuljetettua tavaroita perille. Laitan nyt mukaan kuitenkin senkin kirjan, jonka luin nidottuna kiitos kunnon fontin, mutta sidottu vaeltelee ties missä...

Osallistua saavat vakituisiksi kirjautuneet lukijani. Jos et ole varma, oletko sellainen, kurkista kohdasta Lukijat, löydätkö sieltä itsesi ja millä nimellä. Ellet ole vielä kirjautunut, voit sen halutessasi tehdä, eikä se maksa mitään. Voit sitten osallistua arvontaan. Arvontaan osallistutaan vain blogissa Leena Lumi! Vinkit tähän arvontaan facebookissa ovat kuten ennenkin vain ilmoituksia, että täällä valitaan taas kansia ja arvotaan!

Voittaja valitsee ensin, sitten tokaksi tullut etc.Kansia ei ole numeroitu, joten merkitse kommenttikenttään selvästi sen yhden ja ainoan kannen nimi, josta pidät eniten. Juolukin lähestyy ja kun olet lukenut kirjan voit kääräistä sen kauniiseen pakettiin kuusen alle. Mukana tietenkin Ilona Pietiläisen joulukirja, joka on kuin ensimmäinen ihana tähti, jota lähteä seuraamaan kohti talvea ja joulua. 


Valitse alla olevista kollaaseista suosikkikantesi ja muista ilmoittaa kommenttissa myös yhteystietosi, joko aktiivinen sähköposti tai aktiivinen blogi tai nimi. Nimettömiä ja/tai vailla yhteystietoja olevia en voi laskea, sillä haluan palkita blogini seuraajia arvonnoilla! Ja miten voi kirjoittaa, että voittaja on Unknown ja tokaksi tuli Unknown etc. Jos jotain kysyttävää, minut tavoittaa myös leenalumi@gmail.com Koittakaa nyt arvoisat nimettömät saada itsenne mukaan, sillä joudun ignooraamaan teidän ehdottamat kannetkin, sillä ei toisille voi olla eri säännöt kuin toisille. Nimikin riittää!!!Tässä on aika kova työ, uskokaa pois, ennen kuin viimeinen paketti on lähtenyt ja etenkin oikea osoite minulla, joten olisi kiva pitää kaikki kannet kisassa mukana. Minä en tästä kostu muuta kuin kustantajien herättelyä, että kannella on merkitystä!

KAIKKI JOTKA OVAT ÄÄNESTÄNEET NIMELLÄ 'UNKNOWN' EIKÄ PERÄSSÄ OLE MITÄÄN NIMEÄ, LISÄTKÄÄ VAIKKA ETUNIMENNE JA SUKUNIMEN ALKUKIRJAIN. KIITOS!



ja 



Siis tiedän jo kaikki tämän vuoden blogiini tulevat kirjat/kannet, joten ei mitään vajausta.

Klikatkaa kuvia suuremmiksi, niin näette paremmin. Kirjan nimellä olisi varmaan helpoin ilmoittaa valinnasta.

Iloista arvontamieltä♥

Tässä palkintokirjat:

Delia Owens: Suon villi laulu  varattu!

Camilla Grebe: Varjokuvat

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa   varattu!

Sofie SarenBrant: Syntipukki

Jane Harper: Luonnonvoimat Viisi lähtee, vain neljä palaa

Villy Lindfelt: Miltä tuntuu tappaa

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Raili Mikkanen: Hilja Yksi maailman ensimmäisistä

Elly Griffits: Kadonneet ja kuolleet

Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää

David Suchet: Sanoin ja kuvin Omaelämäkerta

Peter James: Totuuden kirous

Harriet Tyce: Veriappelsiini

Fiona Barton: Epäilty

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Anna Ekberg: Kadotettu nainen

Jack El-Hai: Göring ja psykiatri Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa

Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen

Kate Elizabeth Russel: Vanessa

Tiina Katriina Raevaara: Toinen silmä kiinni

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Siina Tiuraniemi: Jäämeri

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Antti Tuuri: Levoton mieli

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Sonia Paloahde: Aavistus 

Ninni Scuhlman: Älä kerro kenellekään

Jouko Heikura: Lahja äidilleni

Elena Ferrante: Tyttären varjo

Philip Roth: Mieheni oli kommunisti

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa

Elisabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Martti Backman: Harriet ja Olof Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918

Herman Koch: Pormestari

Nina Honkanen: Pohjakosketus

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset

Annette Hess: Tulkki 

Ilona Pietiläinen: Talven henki Anna joulun tulla  varattu!

Toimittaja Ulla Janhosta mukaellen:

"Vaikka mitä tapahtuisi, on yksi, joka pysyy. Valtakunnat voivat romahtaa, joet voivat vaihtaa kulkusuuntaansa, ja miehet voivat jättää, mutta tarinat eivät koskaan kuole. Koko elämä on tarinoiden aikaa. Onko millonkaan parempaa lahjaa kuin kirja, joka kertoo elämän tarinan?"


Love
Leena Lumi

French de un Amor

PS. Muistattehan, että minulla on kommenttivalvonta eli luen yömyöhään enkä ole mikään varhainen tipu ja haluan vähän myös muutakin kuin istua tässä; Ehdimme kaiken kahdessa viikossa♥

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Pieni kurkistus kallionauhusten aikaan....runsaiden sateiden jälkeen


Hieman myöhässä havahduin kallionauhuksiin eli osa keskeltä on jo rankkojen yösateiden viemää, mutta muu osa on selvästi nauttinut vedestä.



Talon tätä etelä-länsinurkkaa aion kyllä seurata kameralla, jos saamme hyvän ruskan, sillä köynnöshortensioiden joukossa on myös villiviiniä.


Tässä ei pitäisi olla kahta samanlaista kuvaa, mutta en näe eroa...Kamera heitti pyytämättä ylimmäisen kuvan 'tyylitletynä' ja halusin kokeilla. No, ehkä joku huomaa eron... Täytyy varmaan taas hankkia uudet silmälasit.




Tässä kuvia eri vuosilta tai siis muutamalta viime vuodelta paitsi ensimmäiset ovat ihan just otetut.


Takana töröttävät kartiovalkokuuset, joita meillä taitaa olla jo 11 tai ehkä ylikin. Nuorin on vasemmassa reunassa oleva.



Tämä kaikki ennallaan, vain atsaleoita tullut lisään ja kuvan syyshortensian juurelle on istutettu 'Grandi Flora' poikanen, sillä olemme nyt etupihan toisella puolelle kahden todella suuren ja vanhan syyshortensian varassa. Jos jompikumpi...niin sitten on oltava uusi kasvamassa ja se kukkiikin nyt terhakkaana ja jaksaa jopa kantaa kukkansa. Kuvan vanhan kaunottaren juurelle on istutettu tälle puolelle Amber Jubileum -pensas, kun kerran äiti niitä tarjosi. Myös toisella puolella on, mutta vähän etäämpänä. Niiden lehdet vaihtavat väriä koko kasvukauden.



Mongolianvaahterametsikön kalliolle viistävässä rinteessä nämä suuret ja kiitolliset perennat viihtyvät ellei tee mitään typerää, kuten me teimme ja melkein ne jo kadotimme.



Ihastuimme liikaa tämän lemmikkikuvan runsauteen ihmettelemättä yhtään, miksi on niin varhain jo kallionauhuksia ja miksi on noin paljon saniaisia? Asialla oli seuraamuksensa, mutta kun vähän yritimme kärsivällisyyttä, saimme nauhukset palautettua. Lisää lemmikeistä.



Tämän kuvan alta löytyy tarina Kallionauhus - Kaivattu kadotettumme palasi puutarhaamme  Sitä joskus kuin sokeutuu omalle puutarhalleen. Niin meillä kävi tänä vuonna digitalisten kanssa japanilaisessa rinteessä ja syyllinen oli jälleen saniainen, jota lehtomme syöttää puutarhaamme. Se on niin suloinen kun avaa kiehkuroitaan ja sitten alkavatkin jo monet kiireet ja kuinka ollakaan, havahdut jonain hetkenä ja ihmettelet, että missä digitalikset ovat? No kyllä niitä oli, mutta saniaisten alla eli alkoi mahdoton lapiotyö ja nyt vain muutama saniainen saa enää esitellä japanilaisessa rinteessä kevätversojaan. Sormustinkukat jäivät mataliksi tietysti, mutta onneksi niitä on jo muuallakin.



Joku tässä vuoden 2017 kuvassaa vetoaa minuun: Katsokaa nyt, nauhukset kukkivat ja mongolianvaahterat ovat jo paljaina. Tämä on se aika kun kartiovalkokuuset alkavat olla jälleen kaiken istuttamisen väärti♥

Löydät polun Leena Lumin puutarhaan googlaamalla Leena Lumi's Flower Power ja kun näet kuvan, joka kiinnostaa, niin klikkaat sen alla olevaa nimeä ja kasvin tarina alkaa. Toki voit etsiä ihan vain kirjoittamalla kasvin, jota haet ja sitten Leena Lumi. Kaikkia kasveja minulla ei ole, mutta annan vinkin, että kun muut keräsivät koulussa kahtena suvena 80 kasvia eikä tarvinnut osata nimiä latinaksi, minä keräsin 200 ja opettelin nimet latinaksi. Kasviopin opettajani pahoitteli kun todistukseen ei voinut laittaa 10+ ♥

kallionauhusterveisin
Leena Lumi



Mongolianvaahteroiden tunnelmissa mukavaa viikon jatkoa♥

maanantai 7. syyskuuta 2020

Villy Lindfelt: Miltä tuntuu tappaa


Korvissa alkoi soida ja silmissä sumentua, huone Mian ympärillä alkoi liikkua. Mia hengitti muutaman kerran syvään sisään ja ulos saadakseen paniikin hallintaan. Olet korkeakoulututkinnon suorittanut suomenruotsalainen nainen, et mikään tappajaäiti. Olet asianajaja, lakitoimiston omistaja. Olet fyysisesti hyvässä kunnossa. Et käytä alkoholia. Asut omistusasunnossa Töölössä, Helsingissä. Hän ajatteli hetken ominaisuuksia, joita oli itseensä liittänyt. Korkeakoulututkinto, asianajaja, ei alkoholia. Mutta tuo en ole minä, hän ajatteli sitten...Pelkkää pintaa, jonka läpi lastensuojeluviranomaiset näkisivät. He tajuaisivat, millainen Mia oikeasti oli: Uupunut yksinhuoltaja, jolla oli vaikeuksia selvitä tavallisesta arjesta. Masentunut nainen, jonka itsetunto oli nollassa. Ilman unilääkkeitä hän valvoi yöt, ja hän oli surkeissa, lähes olemattomissa väleissä lapsensa isän kanssa. Hän oli pienituloinen yksinyrittäjä, korviansa myöten asunto- ja yritysveloissa. Hän oli äiti, jonka lapsesta oli tehty lastensuojeluilmoitus.

Villy Lindfeltin esikoisteos Miltä tuntuu tappaa (Siltala 2020) on nimestä päätellen kovaksikeitettyä dekkaria, josta psykologisuuden syvänteet on jätetty sivuun. Nimi ajaa osittain harhaan ja mietin, jopa sen ohjaavan kirjaa hieman ohitse innokkaimman kohderyhmänsä. Se on enemmän, mutta ei ihan ole omaa dekkarigenreäni ja perustelen sen kyllä spoilauksia vältellen.

Kirjan veljekset Rolle ja Matias retkellä Vasikkasaaressa vuonna 2000 on erinomainen aloitus kaikkineen seuraamuksella joka jatkuu kautta tarinan. Siis ensimmäinen luku. Sitä ennen prologi tarjoilee katsauksen tulevaan. Toinen luku taas esittelee Mian, yksinhuoltajaäidin, jonka on vaikea järjestellä tyttärensä Emilien asioita exänsä jatkuvasti pettävien lupausten suossa. Tom unohtelee tahallaan tai tahattomasti ja lähettelee peruutusviestejään WhatsAppiin Emilien noutamisesta koulun iltapäiväkerhosta ikään kuin Mian työllä ja sovituilla tapaamisilla ei olisi mitään merkitystä. Kaikkein pahinta on tietenkin kun Tom ei muista edes ilmoittaa mitään! Mia on yrittäjä, joka haluaa päästä mahdollisimman kauas rikollisuudesta, sen tekijöistä sekä uhreista. Tämä onnistuukin siihen hetkeen kun hänen ystävänsä jo pitkältä ajalta pyytää häneltä apua todella kauhistuttavaan asiaan. Vaikka Mia kuinka yrittää hän ei kestä ajatusta jättää Robertia eli Rollea tilanteeseen yksin; hän ottaa toimeksiannon vastaan. Kaksi enemmän tai vähemmän epätasapainossa henkisesti olevaa alkavat setviä todella outoa tapahtumasarjaa. Alkaa pyöritys, jossa kaikkien elämä on vaakalaudalle ja mikä kauhistuttavinta, suloisen, balettia harrastavan Emilien...

Koska kirjassa puhutaan paljon Vuosaaren rahtisataman (, josta kyllä pääsee mukaan suoraan Saksaan kera oman auton...) konteista, sanon, että mitä parhaimman dekkarin ainekset kasassa eli kontit koossa! En yhtään epäile etteikö tämä kirja löytäisi lukijoitaan, sen verran paljon se poikkeaa kotimaisen tarjonnan massasta, mutta minun mielestäni, mikä anteeksi kyllä esikoisen kirjoittajalle suotakoon, Villy varmistelee turhan paljon lukijan kyydissä pysymistä. Ihan aiheetonta tuo ei ole, sillä olen jättänyt erään huikean kotimaisen naisdekkaristin vain siksi, että hän yllättäen nosti tempoa ylitse sietorajani. Miten kaipaankaan hänen hitaita ja psykologisia aikojaan...Siis Villy tulee varmistellessaan toistaneeksi Vuosaaren kontit ja niissä sijainneet laudat lattialla niin monta kertaa, että kukaan, kukaan ei voi olla niitä unohtamatta. Samoin on katumaasturin tulemisen ja menemisen ja erään lippalakkipään ja muutaman muunkin jutun. (Kysyin tästä kirjan kuunnelleelta kirjablogikollegalta Susa Pukemalta ja hän sanoi, että kuunnellessa tuollaiseen ei tullut kiinnnittäneeksi huomiota.) Paatuneelle dekkarin lukijalle tässä tulee toisteisuutta, joka vie voimaa jännitykseltä ja mikä pahinta tunnelmalta. Kirjan henkilöt ovat onnen omiaan juuri psykologiseen dekkariin, kuten oli vaikka Johan Bargumin Syyspurjehdus, jota aivan rakastin. Päähenkilökategoria on juuri sopivan kokoinen ja jännitteinen, kun mukaan lasketaan vielä Robertin perhe ja etenkin paha merihäiskunngataräiti, josta olisi voinut ammentaa enemmänkin. (Yleensä he seisovat katveessa kuten vaikka irlantilaisdekkaristi Julia Parsonsin Tiimalasissa vai oliko se Tiimalasi, jossa kirjan lopussa päätekijä, vanha nainen, mutta vahva mehiläiskuningatar seisoo katveessa, hautajaisissa tekonsa jälkeen – hymyillen? Apua! Näin käy kun lukee liikaa dekkareita, vaikka ei niitä voi ikinä oikesti liikaa lukea. Koko blogini ’henki’ alkoi Rendellin Veden lumosta...)

Villyllä on käytettävissään mehiläiskuningatar ja hän olisi voinut minun mielestäni ammentaa naisesta enemmänkin, sillä olihan Rollen äidin vaikutus kokonaisuuteen suunnaton:

2004

Rollen äiti nojasi ovenkarmiin. Hän oli täysissä pukeissa, yllään juhlamekko ja jalassaan korkokengät. Kädessä oli viinilasi, tietenkin. Äiti otti lasista huikan. Hän ei puhunut mitään, seisoi vain paikallaan.

”Mitä?”Rolle kysyi lopulta. ”Onko jotain tapahtunut?”

Äiti vain jatkoi tuijottamistaan.Sitten hän kääntyi sanaakaan sanomatta ja hävisi käytävään. Hän ei viitsinyt edes sulkea ovea eikä sammuttaa käytävän valoja. Hänen Rollea kohtaan tuntemansa inho oli käsin kosketeltavaa.

Mitäs sanotte? Jännityksen kontit kasassa eli ylenpalttisisen pikkutarkoista selittelyistä, varmisteluista ja tutkintalinjoista huolimatta, ennustan Villy Lindfeltille huikeaa dekkaristin uraa rohkeammalla heittäytymisellä. Hän on laadukas kirjoittaja, sen huomaa jo yhden kirjan perusteella, sitten vielä sitä herkkyyttä, joka sai minut kyynelehtimään murhaajan perään Antti Tuomaisen Kaivoksessa. Vähän vielä intohimoa ja mehiläiskuningattaria murhien rumbaan, niin lupaan laajan lukijakunnan!

*****

lauantai 5. syyskuuta 2020

Tämä on sen naisen syyskuu joka elää vahvimmin...


Tämä on sen naisen syyskuu joka
elää vahvimmin syksyisin,
hänen jolle on mieluisinta
takkatuli ja lehdetön puu.
Saakoon hän tämän kuun ja 
seuraavankin, vaikka
koko vuoteni kuuluisi hänelle
jonka vuoksi jo nyt
ovat päiväni monesti vaikeita, hämmentyneitä,
monet muut, useammat, hyvin onnellisia.
Hänelle joka jätti jälkeensä tuoksun ja seinille esiin
varjonsa tanssiin, hänelle joka
kietoi hiuksensa minun elämäni vesiin
ja roskitti Lontoon muistojen suudelmilla.

- Louis MacNeice -
suomennos Pirkko Biström
Simpukankerääjät, Rosamunde Pilcher (WSOY 1988, suom. Pirkko Biström)

torstai 3. syyskuuta 2020

Katoan yön pimeyteen elämäni kolmen parhaan dokkarin joukossa nyt HBO:lla!


Olettehan huomanneet, että Michelle McNamaran huikea true crime Katoan yön pimeyteen menee HBO:lla kuusiosaisena. Ehkä kolmanneksi paras dokkari mitä olen ikinä nähnyt: eka oli moniosainen Thomas Mannia ja hänen elämäänsä ja perhettään koskeva, toinen oli dokumentti kirjailija Aksel Sandemosta ja Michelle heti niiden jälkeen tai yhtä hyvin yksi näistä eli niin kova sana ❤ (Alkuper. kansi Sarah Brody, kirjailijan kuva Robin Von Swank )

Tänään viimeinen osa iltapäiväteellä....Mitäs yhtä hyvää sen jälkeen?

Michelle -fani
Leena Lumi

maanantai 31. elokuuta 2020

Kate Elizabeth Russell: Vanessa


Huojuttaa. On sellainen tunne, että kävelen heikolla jäällä ja kohta pettää. Luin kirjan, jonka tarinaa en voinut lopettaa kesken vaikka toisaalta olisin halunnutkin. Tunsin lukevani toisen yksityistä päiväkirjaa. Nuoren tytön. Sen ikäisen kuin kerran itse olin ja pidin ahkerasti päiväkirjaa ja täyttelin teinikalenterin sivuja runoilla, sitaateilla, rakkausjutuilla...Oikeasti kyseessä oli teiniromanssi, joka oli kaunis. Olin viidentoista ja hän pari vuotta vanhempi. Niin oli hyvin. Kaikki oli kohdillaan. Sellainen ihan erilainen kuin tarina, jonka luin nyt tytöstä nimeltään Vanessa, joka viisitoistavuotiaana luulee rakastuneensa yli nelikymppiseen kirjallisuuden opettajaansa. Hän haluaa pitää rakkautena sitä, jolle moni sanoisi aivan muun nimen. Vain yksinäisyydestä, kokemattomuudesta ja toisen osapuolen verbaalisesta kyvykkyydestä johtuen, Vanessa pitää kaikkea tapahtunutta rakkautena vielä silloinkin, kun muut yhtä nuoret tytöt, ovat tuominneet kaiken rikokseksi.

Kate Elizabeth Russellin esikoisteos Vanessa (My Dear Vanessa, WSOY 2020, suomennos Sari Karhulahti) oli riipaiseva, pakahduttava, laadukkaasti kirjoitettu sekä liian monien tyttöjen kokema tarina. Kirja on 2000-luvun Lolita, Nabokovin maailmankuulu teos, tai se on enemmän sillä meriitillä, että tämä on niin tavallista. Tein empiiristä tutkimusta oman elämäni kautta, aloin muistella nuoria naisia, joita vuosikaudet seurailin, joiden elämä tietysti kiinnosti, sillä yksi heistä oli oma tyttäreni ja sen lisäksi soitin naiselle, joka on kirjailija, naiselle, jota pidän hyvin viisaana, arvostan. Kerroin mitä olin lukenut samalla todeten, että en ehkä pystykään Vanessasta kirjoittamaan, sillä sanot sitä taikka tätä, teilipyörä tuodaan paikalle. Ystäväni totesi näin vapaasti lainaten, että ’sinun ei tarvitse laittaa itseäsi tässä likoon eikä ketään muitakaan, sillä kaikki naiset tuntevat tämän tarinan eli näin se menee ja on aina mennyt.’ Saan vaieta ja kirjoittaa vain sen minkä kestän. Voin kerrankin kirjoittaa lyhyesti. Voin vain antaa olla, vaikka sisimmältäni olen aina ollut maailmanparantaja. On asioita, joissa ei kannata polttaa itseään. Kävely tulisilla hiilillä ei ole mukava kokemus. Kuitenkaan mikään ei muutu, vaikka toisten mielestä me too –liike meni jo toiseen äärimmäisyyteen eli lopetti mm. flirttailun. Tavan osoittaa ihastusta toiseen. Tunnustelun.

Vanessa lähtee käymään lukiota yksityiseen sisäoppilaitokseen. Hän on hyvä kirjoittaja, joten tietenkin hän ottaa kirjallisuuden yhdeksi pääaineistaan. Kirjallisuuden ja sitä myötä kirjoittamisen eli Vanessa ilmoittautuu kirjoittajakerhoon. Vanessa on lahjakas kirjoittaja ja tällä ’luvalla’ herra Strane, kaksikymmentäseitsemän vuotta viisitoistavuotiasta Vanessaa vanhempi mies, opettaja, pyytää hänet miltei alusta asti istumaan viereensä. Luennoidessaan oppilaille, hänen polvensa ja toinen kätensä tekevät tutkimusmatkaansa Vanessan polviin ja siitä ylöspäin. Kaiken aikaa Strane myös kehuu ylettömästi Vanessan lahjakkuutta ja pyytää häntä kerta kerran jälkeen jäämään luokkaan keskustelemaan. Hyvin pian hän antaa Vanessalle luettavaksi Nabokovin Lolitan. Siitä se alkaa ja vain kiihtyy. Vanessa on ensin imarreltu saamastaan huomiosta, sillä hän on hyvin yksinäinen. Kukaan ei istu hänen vieressään ruokalassa ja häntä eivät omanikäiset pojat kiinnosta. Äiti soittaa usein ja kyselee kavereista, onko hänellä jo ystäviä? Lopulta Vanessa kertoo, että on eräs Jacob...Kuten Vanessa arvaakin, äiti ilahtuu ja luulee kyseessä olevan teini-ikäisen poikaystävän. Kaiken aikaa, päivästä päivään, hetkestä hetkeen, Strane tekee itseään tykö lahjakkaalla verbaliikalla sekä niin monin muin tavoin. Menossa on jotain sellaista, mitä yksinäisen viisitoistavuotiaan teinitytön on vaikea käsittää muuta kuin väärin. Vanessa otaksuu olevansa opettajansa rakkauden kohde. Ja rakkauttahan me kaikki kaipaamme. Siitä lauletaan ja kirjoitetaan ja Vanessa lukee todella paljon. Tosin nyt Lolitaa yhdessä kirjallisuuden opettajansa kanssa. Menossa on monivivahteinen manipulointi, joka saa Vanessan odottamaan lisää.

Mietin lukiessani paljon Vanessan isäsuhdetta, mutta en löytänyt siitä mitään kätkettyä pimeyttä. Suorastaan päinvastoin! He olivat läheiset ja hyvin samanlaiset. Myös suhde äitiin oli hyvä, joskin äiti kontrolloi enemmän, kun isän kanssa oli hauskaa. Vanessan kodista ei löydy vastausta ja miksi löytyisikään ja voiko kaiken selittää edes yksinäisyydellä? Ei voi. Kun majakat alkavat vilkuttaa hätäviestejään, Vanessa korkeintaan hätkähtää ja joskus kyynelehtii. Strane on hyvin tietoinen tavasta koko ajan kysyä lupaa edetä. Pelkästä hylkäämisen pelosta Vanessa suostuu sellaiseenkin, josta ei pidä ja joka satuttaa. Kerran valo välähtää punaiselle ja se on silloin, kun Jacob pyytää sanomaan monta kertaa peräkkäin ’rakastan sinua, isi.’ Kaiken kumuloi kuitenkin jo kohta Nabokovin toinen teos Kalvas hehku ja siitä sitaatti:

Sua palvon, tule, sua hyväilen/ Vanessa tumma. (suom. Kristiina Drews)

En yhtään ihmettele Yhdysvalloissa ja muuallakin ryöpsähtänyttä keskustelua kirjasta, mutta jaksan hämmästellä miten voidaan edellyttää omaa kokemusta ennen kuin tähän aiheeseen saa kajota. Etenkin Yhdysvallat on niin kaksinaismoralistinen maa, että itkettää! Siinä missä viisitoistavuotias Vanessa ajetaan Lolitan rooliin aina polvisukkia myöten, Russell saa haukkumaryöpyn ettei muka olisi saanut kirjoittaa aiheesta ellei ole sitä itse kokenut. Hyvänen aika sentään, saako Tommi Kinnunen kirjoittaa vain ikäisistään ja näköisistään miehistä tai eikö Tara Westover olisi saanut kirjassaan Opintiellä kertoa lapsuushelvetistään. Mikä meitä oikein vaivaa? Ihan sama vanha vaiva kuin ennenkin eli on aiheita ja aiheita, toiset niistä ovat tabuja. Aikuisen miehen koskeminen neljätoista- ja viisitoistavuotiaisiin tyttöihin on tabu. Ken sen uskaltaa esiin tuoda, hänet kielletään. Niinpä Russellkin on joutunut kertomaan tarinan traumoineen ja terapioineen olleen hänelle omakohtaista. Niin epäreilua! Maailma on kuitenkin suuressa mittakaavassa vaikutusvaltaa omaavien miesten. Ikäero ei ole kiellettyä, mutta se on ehdottomasti kiellettyä, jos toinen osapuolista on lapsi. Teinin mieli ei ole vielä kehittynyt. Hän ei hormonimyrskyissään pysty erottamaan mitä kuuluu ja mitä ei kuulu olla hänen elämässään. Yhtä paljon kuin olen suositellut varhaisteinien vanhempia lukemaan Deborah Spungenin tyttärestään kirjoittaman Nancyn huumehuuruisen tragedian, suosittelen Vanessaa ja riittävän ajoissa osatakseen kertoa lapselleen vaarasta, joka voi olla vaikka kuinka hurmaava ja vaikutusvaltainen, mutta sisältä sairas. Hän imartelee itsensä lapsesi sisään eikä hänellä ikänsä perusteella ole mitään oikeutta tähän, ei psyykkisesti eikä fyysisesti. Eikä unohdeta poikiakaan, hekin voivat joutua tämän uhan alle, mutta paljon harvemmin. Itse tosin tunnen vain teinityttöjä, joiden koko olemus vahvojenkin kajalien takana on lapsinaista, sitä, jota eräät eivät voi vastustaa. Sanoisinko, että kirja, jota en ohittaisi!

Oivallan, että tämä on ollut alusta asti päätepiste, jota kohti olemme kulkeneet. Annoin hänelle luvan tehdä hänen aina janoamiaan sanoinkuvaamattomia asioita ja tarjosin ruumiini hänen rikostensa tapahtumapaikaksi, ja hän tyydytti halujaan jonkin aikaa mutta ei ole pohjimmiltaan roisto. Hän on mies, joka tahtoo olla hyvä, ja minä tiedän aivan kuten kaikki muutkin, että sen päämärään saavuttaa helpoimmin luopumalla siitä, mikä tekee pahaksi.

Kysyn käsi oven kahvalla, tapaammeko pian, ja hän vastaa myöntävästi niin lempeästi, että tiedän hänen yrittävän säästää minua valehtelemalla. Hän kääntää katseensa nopeasti poispäin kuin olisin todiste jostain, minkä hän haluaa unohtaa.

perjantai 28. elokuuta 2020

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus...


Suolampi, suon lehtien hiljaisuus
niittyvillan, kurkien untuvaa

ja niin olit itsekin
rakastetun käsien jäljiltä

kosteikko

ja kun jonakin päivänä
puhkesi lämmin itku
maanalainen vesi kohosi alhaalta
ja puhkaisi sinuun uuden väylän

ymmärsit että se oli samaa juurta
että elämä alkaa vedestä

henkinenkin, ja sinä halusit kirjoittaa runon
kosteikkojen, kaikenlaisten kosteikkojen puolesta.

- Sirkka Selja -
Pisaroita iholla (WSOY 1978)
kuva Petri Volanen (Paratiisi, Mari Mörö, Minerva 2011)

*****

Stagno di palude, silenzio di foglie della palude
lanuggine di prato, piume delle gru

e cosi eri pure tu
dopo il tocco delle mani dell'amato

la palude

e quando un giorno
un pianto caldo irruppe
l'acqua sotterranea saliva dal basso
e scoppiava dentro di te un nuovo passaggio

capivi che era della stessa radice
che la vita inizia dall'acqua

pure quella spirituale, e volevi scrivere una poesia
per i ristagni di palude.

- Sirkka Selja -
Gocce sulla pelle (WSOY 1978, tradotto in italiano da Tuuli Piuhola)
foto Petri Volanen (Paradise, Minerva 2011)