perjantai 15. lokakuuta 2021

Ympäri saarta kiertävä kaislikko on...


Ympäri saarta
kiertävä kaislikko on
tiheä aita
jonka seassa tuhat
tietä kuljettaa kotiin.

Pääsky piiloutuu
talvipäivänseisauksen
aikoihin naisen
kaulakuoppaan johon se 
laskee valon lepäämään.

Valo on kaiken 
aikaa liikkeessä: aamuin
se nousee ylös
ja iltaisin laskeutuu.
Pimeys on pysyvää.

Taivas räjäyttää 
väripaletin kirjon
mustalle yölle.
Ripustan revontulet
koristamaan kotini.

Tilhien parvi
tienvarren pihlajissa.
Minä tarjoan
punertavat marjani
huulillesi kun tulet.

-  Eija Aromaa -
Kallio. Tankoja (ntamo 2013)

*****

torstai 14. lokakuuta 2021

Gladioluksia lokakuulla


Sain Meriltä kaksi pussia gladioluksen sipuleita, toisen valkoisia ja toisen punaisia. Hän oli maksanut niistä vain 2,50 Lohjalla per pussi. Kussakin pussissa oli 10 sipulia. Meri oli juuri omansa istuttanut kun olimme heillä rempassa. Minä myöhästyin hänestä pari viikkoa. Merillä aukenivat muutamat pari viikkoa ennen. No, kuvittelin miten upeilta ne punaiset miekkaliljat näyttäisivät valkoista talon päätyä vasten. Ei tullut yhtäkään, mutta lehteä kasvoivat niin kovasti, että olin laittanut kaikille tueksi bambukepit. Alapihalle istutin valkoisia sekä Merin krookuskiven viereen että penkkiin. Niistä odotin paljon vähemmän kuin punaisista. Kun saavuimme viimeksi Lohjalta, huomasimme valkoisen kukinnon ja siinä vielä jopa ylöspäin tulossa olevia nupullaan.

Tässä yhden kameran kokeilu, mutta kyllä nuput näkyvät. Sen sijaan takana ei näytä hedelmäpuutarhalta, vaikka siellä on nuoria luumu- ja päärynäpuita. Ovat jo pudottaneet lehtensä.

Tässä yksi ihan nupullaan oleva, mutta ehtinee aueta. En tiedä gladioluksista paljoakaan, mutta kuulemma pitäisi nostaa maasta ja sitten säilyttää kuivassa etc. Ei me siihen nyt kaikkien remonttien ja vauvojen keskellä ryhdytä, jos yksi pussi maksaa 2,50!  Kolme valkoista olisin kuvannut yhteen kuvaan, mutta vain yksi on kunnolla auki. Lisäksi Merin krookuskivellä aukeaa myös yksi.


Ensi vuonna uusiksi; sillä on tämä sen väärti. Olen ostanut gladioluskimppuja kaupasta, mutta nyt on omasta takaa, Jo yksi oksa voi olla hyvinkin näyttävä.

Gladiolusterveisin 
Leena Lumi

tiistai 12. lokakuuta 2021

Leila Tuure: Elämä kerrassaan


Miriam Ruusvirta oli raivoissaan. Hänen suuret unelmansa lasten suhteen oli murskattu! Ensin petti Markus, joka salaa livisti jääkäriksi ja kuoli jossain Liettuassa, missä lie sekin paikka. Kaarlo oli nainut lihavan Rosan, joka oli sikiämisen kuningatar ja sai ihan itsensä näköisiä lihavia lapsia. Kaiken huipennus oli kuopuksen, äidin kultatukan, Laurin petos! Meni ja hiipi salaa jonkun porilaisen Penttilän flikan kanssa salaa kirkkoherran virastoon, ihan kuin olisivat arvanneet tehneensä vääryyden häntä kohden. Lauri tiesi, miten kovasti hän oli suunnitellut suuria häitä pääkaupungin tyyliin ja halunnut näyttää Porin maatuskoille suuren maailman tyyliä. Kaikki oli pilalla. Ja kun Syne kihlautui Gustavinsa kanssa, eivät hekään halunneet kuin pienet juhlat vain perhepiirissä. Ainoa joka oli aina ollut hänen mielensä mukaan oli rakas, edesmennyt oma pappa, joka hemmotteli häntä kaikin tavoin ja oli tavattomasti vastaan Miriamin naimishalua jonkun porilaisen Aron Ruusvirran kanssa. Toki Mirian sai tahtonsa läpi tälläkin kertaa.

Leila Tuuren Elämä kerrassaan (Sunkirja 2021, kansi Teijo Laaksonen) vie meidät niihin hetkiin, mihin Tuulentuojat jättivät. Jäin niin odottamaan kultatukan ja Penttilän tyttären suhteen kehittymistä ja hyvinhän se kaikki meni. Tosin Miriam ei osannut puhua mitään Allidan isän kanssa, mutta äiti, Thyra vaikutti tyylikkäämmältä edes ja osasi keskustella. Onneksi edes Allidan eno oli lapsettomana kouluttanut Allidan toimittajaksi. Mirjamin puheissa tietysti ulkomaan toimittajaksi, sillä Porissa piti olla tarkka etteivät pää kenossa juoruilevat ja moni itsekin alemmista perheistä ylempiin luokkaretken tehnyt vain alkanut mutristella suutaan ja vähätellä hänen Laurinsa valintaa. Hyvin pian nuori pari asettui asumaan Miriamin omistamaan asuntoon Helsinkiin. 

Poliittinen tilanne oli maailmalla muuttumassa 1930 -luvulla ja Saksa alkoi näyttää pelikorttejaan. Allida ja Lauri näkivät Saksassa omin silmin mihin maata viedään. Tämä iski kapulaa Laurin ja hänen veljensä Gustavin väliin, jolle "Saksan tie on Suomenkin tie". Hän viis veisasi siitä, mihin kohden rodullista puhtautta tai sen puutetta saksalaiset asettivat pienen Suomen kansan. Lauri mietti, että

ihan samaa löpinää, jota ruotsalaiset olivat vielä vajaat sata vuotta sitten todistelleet kummallisin perustein. Maatiaiskansaa, jolla ei ollut omaa kulttuuria, ja kaikki se vähä mitä oli, oli varastettu kehittyneimmiltä kansoilta - siis ruotsalaisilta. Lauri ei herrakansaan halunnut kuulua! Herrakansalla ei ollut kädenjälkeä, vaan saappaanjälki, joka oli kädenjälkeä paljon pahempi.

Mitähän olisi Lauri sanonut siihen, että Saksan tuleva kuuluisuus Göring meni avioliittoon ruotsittaren kanssa ja yhdessä he toivat sitten Saksaan tuliaisina rotuopin! Ja Ruotsista käytiin mittailemassa suomalaisten kalloja niin aikuisilta kuin lapsilta...(Tapio Tamminen, Kansankodin pimeämpi puoli).

Sitten tapahtui Miriamin järkytyksistä suurin. Apteekkia vetävä tarmokas Synnöve tytär halusi erota Gystavistaan kaiken Horst Wesselin ja Sieg Heil-karjahdusten uuvuttamana. Gustav myös oli kaikki illat IKL -riennoissaan. Tuskin perhe häntä enää tunsi. Hyvä, että Miriam ei saanut sydänkohtausta. Millään muotoa hän ei sallinut avoeroa. Heidän suvussaan ei erottu! 

Jotain kuitenkin muuttui. Miriam teetätti upeita vaatteita kraatarillaan Helsingissä. Hän halusi loistaa kuin kolibri. Lapsenlapsista hän ei niin perustanut ja onnekseen oli saanut Aron Ruusvirrasta miehen, joka enimmäkseen nautti hänen värikkyydestään ja elävyydestään, jossa ei ollut typerää nyreyttä ja ahdasmielisyyttä, kunhan vain kauniin perään oli. Siltikin....Miriam tunsi itsensä nuoreksi eikä voinut sietää sanaa 'nuorekas'. Hänhän oli nuori! Silti kun hän sairastui vuoteenomaksi, hän haalistui kuin kaunein ruusu ja muut pelästyivät.  Kilvan suvun miehet kävivät häntä kauniiksi kehumassa ja lopulta ruusu puhkesi uuteen kukintoon.

Leila Tuure on mestarikoukuttaja, sillä odotan kirjalle jo kolmatta osaa. Jäätiin vuoteen 1939 ja jokainen historiaa tunteva tietää, että silloin alkoi tapahtua. Kaiken pelon ja ennakoinnin keskellä kuitenkin porilaiset elivät elämäänsä. Marraskuussa kaupunki oli harmaa ja loskainen, luistelusta ei voinut kuin unelmoida. Synnöven tytär on kaunis kuin kedon kukkanen ja jo lukiossa. Hän lähtee oikeisiin lottiin. Aron Ruusvirta ei tajua ajanjuoksua. Miten se näin nopeasti? Kun perheen rakas huushollerska ostaa oman asunnon Tähtikadulta, ovat maailman kirjat sekaisin. Kotihengetär kuitenkin huolehtii uuden apulaisen koulutuksesta ja paljastaa parhaat niksinsä. Ukot edelleen suuntavat Klubille, mutta meno ei ole enää entisenlaista. Mieluummin jäisi kotiin kuin lähtisi Otavaan, Tirraan tai edes Klubille!

Mää niin tykkään tästä kirjasta, jossa murre ja paikannimet ovat tutut. Lukiota käyvä Ainokin pitää kiinni sanoista 'mää' ja 'sää', vaikka Miriam parhaansa tekee. Ja Tuuren teksti soljuu kuin vesi Kokemäenjoessa suviaikaan. Oi, lukekaa, sillä kerroin vain masaliisan murusten verran. Teos on sekä lämminhenkinen että yllättävän tarkkanäköinen niin hyvässä kuin pahassa. Itse koin kauheaa nostalgiaa...Viimeksi katselin Porin harmaita katuja ja viiletin tuulitunneleissa ja mietin, mitä jos? Ystäväporukka olisi jo valmiina ja Lumimies saisi urheilla mun sanomatta sanaakaan vastaan. Kävisin Suomen parhaassa teatterissa ystävättärieni kanssa ja sen jälkeen valittuun ravintolaan syömään! Ja Ratsulassa brunssilla ja sieltä vaatteita, jotka käyttäisin loppuun kuten tapani on.

Kirja on yli neljäsataa sivua, joten vahva suositus! Tarina nostaa kyyneleet silmiin jopa porilaiselt. Seki mussa o porilaist, ei luvialaist, et helpost e muitte nähre poraa. Mut kummas enempi juure, Pori karuil vai Luvia savipelloil.

Miriam tuli, meni, liehui, liverteli, suunnitteli ja iloitsi. Aamuisin Aron kuvitteli ruokasalin olevan täpötäynnä lentäviä, sinisen ja punaisenkirjavia papukaijoja. Miriamin aamutakin liehuessa edestakaisin hänen silmiensä edessä ennen kuin rouva ehti asettua paikalleen kahvipöytään.

Perheen kirkkain liekki, Aronin aurinko, kuu ja tähdet.

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Valitse Vuoden 2021 Kauneimmat Kirjan Kannet Leena Lumissa ja Arvonta!

Nyt on ehkä paras aika valita lukuvuoteni 2021 kauneimmat/parhaat kannet. Ilmassa on sellaisia väreitä, että ajamme piankin kohti Lohjaa koirien hoviväeksi, kun nuoremme ovat noutamassa vauvaa. Jos nyt kävisi niin, että vauva ilahduttaisi tämän arvonnan aikana, pääsen hyvinkin vastaamaan, mutta en valintoja postittamaan eli ne tulevat kun ehtivät kotiuduttuamme.

Arvonta alkaa nyt ja päättyy la 23.10. klo 12. Johonkin aikaan iltapäivästä Lumimies toimii onnettarena. Palkintoja on jaossa kolme. Lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan ja kirjoja. Kirjat ovat siististi yhteen tai kahteen kertaan luettuja.

Osallistua voivat lukijoikseni kirjautuneet. Jos et ole varma, kurkista kohdasta Lukijat, löydätkö itsesi ja millä nimellä. Ellet ole kirjautunut, voit sen vielä tehdä eikä se maksa mitään. Arvontaan osallistutaan vain blogissa Leena Lumi. Vinkit arvontaan entiseen tapaan facebookissa, jotta halukkaat saavat tiedon.

Voittaja valitsee ensin, sitten toiseksi tullut etc. Anna kommenttikenttään vain sen yhden kirjan nimi, jonka kannesta pidät eniten. Klikkaa kuvaa suuremmaksi niin näet kirjan nimen. Joulu lähestyy ja tässä olisi kivaa kuusen alle. Muista ilmoittaa kommenttikentässä myös nimesi, s-postisi tai aktiivinen blogisi. Nimettömät jäävät arvonnan ulkopuolelle. Jos jotain kysyttävää, minut tavoittaa leenalumi@gmail.com Tällainen arvonta on tapa muistuttaa kustantajille, että kannella on merkitystä.

Ilmoittakaa valintanne kirjan nimellä. Kiitos♥


Iloista arvontamieltä♥

30 euron lahjakortti Suomalaiseen Kirjakauppaan

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Carin Gerhardsen: Tuhkimotytöt

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Anna Ekberg: Vaarallinen nainen

Philip Roth: Mieheni oli kommunisti

Kristina Ohlsson: Korkein tarjous kuolemasta

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa

Simone de Beauvoir: Erottamattomat

Janne Huuskonen: Täydellinen päivä

Jerry Hopkins: Kesytön Jim Morrison Legendan elämä 1943-1971

Sofie Sarenbrant: Häpeänurkka

Mattias Edvardsson: Hyvät naapurit

Ilona Pietiläinen: Olisipa aina joulu

Ilona Pietiläinen: Tummuvien iltojen taikaa

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Andreas Slätt&Karlsson-Dahlénin perhe: Kevinin kuolema

Jane Harper: Luonnonvoimat Viisi lähtee, vain neljä palaa

Håkan Nesser: Koston Jumalatar

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Anna Jansson: Katoavat jäljet

Antti Tuomainen: Jäniskerroin

David Grossman: Kun Nina sai tietää

Lisa Vintage: Ennen kuin olimme sinun

Nina Honkanen: Pohjakosketus

Stina Jackson: Erämaa

Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset Suomalaisten elämää Amerikassa

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen

Lisa Jewell: Joka askel jonka otat

Alex Schulman: Eloonjääneet

Leila Tuure: Elämä kerrassaan

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Emma Rous: Täydelliset vieraat

Raili Mikkanen: Hilja Yksi maailman ensimmäisistä

Anne Hakulinen-Laila Nevakivi: Lapsen oma perhoskirja

Aileen Wuornos&Christopher Berry-Dee: Monster Amerikansuomalaisen sarjamurhaajan tosi tarina

Yksi dekkariuutuus saattaa vielä ehtiä...

Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.

Ann-Marie MacDonald Linnuntietä

Love
Leena Lumi

PS. Muistattehan, että minulla on kommenttivalvonta, joten kommentit näkyvät, kun olen koneella.

perjantai 8. lokakuuta 2021

Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen...


Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä, 
ja ero on tämän juhlamme nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kuin virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut, kalleimpani,
ainakin ensilumen tuloon asti.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Valitut runot (Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola, Tammi 2008)

tiistai 5. lokakuuta 2021

Luvialla pitkä viikonloppu ja mennen tullen Ikeassa, upea neulepusero, Winter Mice ja...

Perjantai-iltana saavuimme Luvialle. Heti kuvasin ruskaa kotikylässäni, mutta vahinko, että edullinen pokkarikamera oli jäänyt kotiin...Otin mm. sen meidän etupihan ruskakuvan vanhalla pokkarilla ja värit tulivat paremmin esiin.

Olin tietysti matkalla isän haudalle, jonne vein sellaisen syklaamiasetelman, jossa kodinonnen oksia ja sitä hopeista, mitä se nyt olikaan...Vaistomaisesti käyn myös ohi liian varhain lähteneiden ystävieni haudat.

Kello oli jo paljon, mutta olimme syöneet Ikeassa ja myös vähän miettineet, mitä jouluksi? Äiti tiesi, että viivymme, joten ei mitään hätää. Juhlistimme äidin syntymäpäivää etukäteen kolmistaan jo samana iltana, mutta paketin äiti avaa vasta tämän kuun lopun synttärinä. Sen sijaan maistelimme salaisen reseptimme kirsikkalikööriä, joka sai nyt nimen äitini mukaan. Joka kerta hänelle oma pieni pullo piiloon joulun ajaksi ja sitten satokauden arvostelu erikseen mukana. Vielä olemme pystyneet yllättämään maun paranemisella joka kerta ja tänä vuonna oli taas uusi osanen mukana, joten jäljitys on vaikeaa. Jouluna olemme kutsutut pienen vauvan ensimmäiseen jouluun vaaleanpunaiseen satavuotiaaseen taloon, mutta seuraava joulun viettänemme Luvialla. Kuvia on vähän, sillä sovimme, että nyt ei stressata niillä, vaan touhutaan muuta.

Olimme lauantaina jo kello 11 Ratsulan brunssilla. Paikka oli tyyliltään uudistunut. Kivannäköistä. Skoolasimme myös brunssilla kuoharit äidin tämän kuun synttäreille. Vastapäätä sisareni annokset ja hän niistä nauttimassa. Tietenkin äiti jaksoi tulla mukaan mikä oli tosi kivaa. 

Syömisen jälkeen ja vähän vaatteita katseltuamme, lähdimme piipahtamaan Porin Pieneen Kynttilä ja Savipajaan Sieltä tuli hankittua Babelle Winter Mice -muki Wrendalelta, saman firman kortteja ja oma joululahjani:

Once Snowy Day♥

Tästä Pienestä Onnenpuodista löytyy kaikkea hirmu suloista! Serveteistä Wrendalen kaikkiin mahdollisiin tuotteisiin.

Babelle ostin jotain kivaa, koska ei varma, millä vuosikymmenellä hän saa oman mukinsa omaan pikkukätöseen, mutta en halua paljastaa kaikkea. En tietenkään!

Lauantai-iltapäivän vietin lapsuudenystäväni Tuula-Marjan eli Tipsun kanssa. Oli niin kiva rupatella ja aluksi mukana olivat myös Tipsun kuopus Anni kumppaninsa Timon kanssa. Reimakin sai kahvia juodakseen, mutta sitten hän lähti road tripille entisille kotikulmilleen, jonne oli aikanaan rakentanut täystiilitalon. Mitä lienee mies miettinyt?

Tipsulta sain tilaamani norjlalaisen villapaidan Léttlopin, joka olisin teillä nyt ylläni esitellyt, mutta kun on kylmää ja sadetta, vietän villasukkapäivää oloasussa ja meikittä. Lupaan näyttää tämän ylläni viimeistään ensi lumilla, ehkä jo talviomenoiden päivänä, jolloin kerään hirmuisesti omenoita kellariin makeutumaan ja kypsymään. Siinä jutellessamme niitä näitä ja muistellessamme , uuttakin suunnitellessa, Tipsu kutoi loppuun yhden monista ylläreistä, joita olen jouluksi Lohjan perhejouluun tilannut. Muutama lähtee ulkomaillekin. Tämä salaisuus nyt pidetään yli joulun. Kiitos Tipsu♥

Pitäkää lapsuudenystävistä kii, sillä elämä on lyhyt....Kivampi tavata eläessä. Nyt haikeana jo muutamien haudoilla. Enemmän kuin muutamien...

Sunnuntaina kokoonnuimme koko Luvian perheemme kanssa äidille syömään Reiman valmistamaa uunilohta, josta äiti pitää eniten. Jaakko oli tehnyt lohelle tartar -kastikkeen. Sunnuntai olikin sitten perheen aikaa. 

Tätä ette ole minusta ennen nähneet. Lukulasit päällä, että näkee hinnat, ilme aivan tyhjä eli olen tosi uupunut, vain uupunut. Yleensä minua ei nähdä ikinä suupielet alaspäin eikä nytkään, mutta ilme kertoo, että kotiin ja pian. Sain siskolta etukäteen joululahjaksi aika upean korin, jossa voi säilyttää vaikka terassityynyjä, mutta tämä menee nyt meillä minun talviomenaprojektiini. Lähetän Luvian joululahjat likempänä joulua. Tämän kuvan perusteella ette minua tunnista! Sanon aina lukijoilleni privaattiviesteissä, että ota hihasta kii, jos tullaan vastatuksin. (Käytän maskia, otin vain kuvaan pois.)

Tässä teidän Leena Lumi! Tälle voi tulla juttelemaan eikä uupumuksesta tietoakaan, vaikka aina olen noussut kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät ole asemalta lähteneet. Teille sopivia kuvia löytyy ihan tältäkin vuodelta, mutta nyt on juuri näiden syyshortensioiden aika! 'grandiflorat' eivät petä ikinä. Koirahauvelit meillä jos heidän hoviväkensä reissussa. Ensi vuonna taidamme jäädä Lohjan päähän näitä hoitamaan. Ja vappuna olemme kuulemma lupautuneet tulevan vauvan ja koiruuksien hoitajiksi...

Taas Ikean kassalla, mutta nyt Tampereella. Viimeksi Espoossa.

No niin ja nyt ajomatka kotiin vielä. Kuvitelkaa tulemme tänne vielä kerran ennen joulua! Nyt aion lukea ja lukea sekä alkaa täyttää tuota koria talviomenoilla. Kääräisen ne kuivikkeeseen kuten aikoinaan kaupassa isän alaisena. Kellarin täyttää ihana tuoksu. Tuossa punaisessa laatikossa on jotain edullista ja ihanaa...Niitä oli menomatkalla ostettu jo yksi itselle, mutta aloin suunnitella, miten kiva nuorten on tulla vauvan kanssa kotiin, kun otamme heidät vastaan muutamin tervetulotoivotuksin, joista Merikin tietää vain tämän Strålan.

Kivaa viikon jatkoa. Minä uppoudun nyt toiseen aikakauteen, toisiin maailmoihin, mutta jos huomenna on hyvä keli, ehkä niitä omenoita, sillä ainakaan lumen alle ne eivät saa jäädä. Ei tuoksu vielä lumi...,mutta kohta, kohta.

Leena Lumi&kurre

 Niin, niitä kuorellisia kauppoihin odotamme.

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

MINNE AAMUT MENEVÄT


Vihreä aamu lankeaa alas puista,
puiden lehtien läpi, linnut pudottavat laulunsa
puiden lehtien läpi.

Aamut putoavat, linnut, laulut,
sateet satavat:; pilvet, taivaan paimentolaiset
hajoavat tuuleen.

Vuodenajat kääntyvät, syksy
kulkee korjuuvaunuilla ohi
läpi hiljaisten laaksojen.

Talvi avaa vaippansa, peittää peltojen ruudut.

- Eeva-Liisa Manner -
Niin  vaihtuivat vuoden ajat (Tammi, 1964)

perjantai 1. lokakuuta 2021

Andreas Slätt&Karlsson-Dahlènin perhe: Kevinin kuolema


Teres Hjalmarsson istui vesirajassa poikansa eloton ruumis sylissään ja yritti ymmärtää, mitä oli tapahtunut, mitä oli tapahtunut. Oli leppeä elokuun ilta ja hänen elämänsä pahin hetki. Kaikkein käsittämättömin. Hetki, jota ei toivoisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Hän istui maassa kuollut poika sylissään silitellen tämän hiuksia ja painaen tätä rintaansa vasten. Hän tuuditti poikaa pystymättä uskomaan, että kaikki oli ohi.

Kaikki oli ohi.

Andreas Slättin&Karlsson-Dahlènin perheen kirjoittama Kevinin kuolema (Berättelssen om Kevinfallet, Atena 2021, suomennos Christine Thorel) on kertomus helvetistä, johon tavalliset ihmiset ja lapset voivat joutua vääristellyn poliisi- ja sosiaalitoimen yhdistäessä voimansa. Miten on mahdollista, että elokuussa 1998, kun ihminen on jo käynyt kuussa, yksi tutkinnanjohtaja, Rolf Sandberg, päättää merkitä Kevinin parhaan ystävän, viisivuotiaan Robinin ja tämän vain kaksi vuotta vanhemman veljen Christianin Kevinin murhaajiksi! Olen sanaton, olen järkyttynyt ja samalla mieleni surussa kulkee Vilja Erikan järkyttävä elämä ja kuolema. Hirmuisinta tässä on se, että ihmisten mielletään luottavan juuri näihin virkavallan edustajiin, poliisiin ja sosiaalitoimeen. Kyllä se voisi olla mahdollista, jos näiden elinten toiminta olisi täysin läpinäkyvää eivätkä he saisi vedota vaitiolovelvollisuuteen. Mihin voimme enää luottaa, jos emme viranomaisiin, joiden kuuluisi olla ihmisten elämän helpottajia, ei sen tuhoajia.

On järkyttävää, että syyttäjä voi ohittaa selvän alibin! Christian ja Robin olivat vanhempineen kalastamassa ystäväperheensä kanssa. Miten ihmeessä rikoskomisario Rolf Sandberg sai muut poliisit uskomaan määräyksiään, olemaan mainitsematta selvää todistetta, joka oli bensakuitti. Toinen järkytys on, että mikään ei yhdistänyt poikia, pikkupoikia, parhaan ystävänsä murhaan, ei edes DNA. Ja kolmanneksi, kun alueella tapahtuu uusi teko myöhemmin, poliisitoimi ei halua yhdistää mitenkään teon tehnyttä vanhempaa poikaa Kevinin tapaukseen!

Pojista ja heidän perheistään tulee hylkyjä, joilla ei ole enää oikeutta asua Dottevikissä. Heille haetaan erikoisasunto muualta. He asuvat alakerrassa ja valvoja yläkerrassa. Näin jatkuu kunnes he saavat muodollisesti alkaa asua omassa uudessa kodissaan muualla taas. Silloin kotiin tulee noin vuoden ajan valvoja joka päivä kello 10 ja lähtee illalla kello kahdeksan. Jokaista sanaa kuunnellaan ja vanhempia kielletään puhumasta asiasta poikien kanssa.

Se mitä on tapahtunut tätä ennen, on vaikeinta. Se on laitonta. Pientä lasta kuulustellaan ja kovistellaan viikkoja, kuukausia monia tunteja päivässä ilman kummankaan vanhemman läsnäoloa. Jopa eräs vähemmässä asemassa oleva poliisi tulee välillä keskeyttämään, sillä lasten kunto alkaa todella heiketä. Perhe ei uskalla tai ymmärrä hankkia asianajajaa. Jos he vastustelevat, heitä uhataan poikien erottamisella toisistaan ja lähettämisellä kasvatuskoteihin jonnekin kauas. Poikien isä Weine tekee uupumustaan virheen ja luottaa hetken poliisiin. Hän menee kuten on käsketty, kertomaan poikien sanomisia, mutta lapset ovat niin sekaisin ettei mikään heidän sanomastaan ole enää todellista. Murha on pitkissä kuulusteluissa ajettu heidän sisäänsä. Sitten romahtaa Weine…Yksi kerrallaan joku poikien aikuisista putoaa paitsi eivät isovanhemmat Monica ja Inge.

On jäätävää lukea, miten Christian ajetaan niin uuvuksiin, että hän makaa sikiöasennossa huutaen äitiään. Nyt Sandberg on saanut pakotetun tunnustuksen, joka on vain loppuun ajetun pikkupojan hätähuuto päästä kotiin.

Siltä varalta, että joku kuvittelisi minulla olevan jotain yleisesti poliisia vastaan, ei pidä paikkaansa. Minä jopa hain poliisikouluun, mutta peruin sen, kun sain kuulla naisten joutuvan vain paperihommiin ja lastensuojeluun. Tyttäremme edesmennyt kummisetä oli poliisi ja lapsuuden ystäväni isä oli poliisi, joten sitä kautta sain kerran leikkiessämme käteeni käsiraudat eikä me saatukaan niitä auki…Valitsin aivan muun tien eli kirjoittamisen ja henkilöstörekrytoinnin. Halusin tämän lasinkirkkaaksi, sillä minulla itselläni ei ole ollut mitään polisia vastaan ja toivoisinkin heidän määräänsä lisättävän, ei vähennettävän. Sen sijaan haluan sosiaalitoimesta täysin läpinäkyvän etenkin kun kyseessä ovat lapset!

Kevinin kuolema on 321 sivuinen ja hyvin tehty. Tietokirjailija Andreas Slätt on tehnyt vaikuttavaa tekstiä järkyttävästä tapauksesta ja poikien sekä perheiden kahdenkymmenen vuoden piinasta yhdessä perheiden kanssa. Siis kaikkien poikien perheiden kanssa, myös Kevinin.

Sanon usein, että totuus ei pala tulessakaan ja niinhän se on. Tosin sitä ennen Suomessa kidutetaan Vilja Erikaa ja lopulta surmataan kymmeniä ja kymmeniä kidutusjälkiä pikkulapsen ihollaan. Ja sitä ennen murtui moni Kevinin tapauksessa. Onneksi on olemassa ihmeitä ja sellainen oli kaiken jälkeen eräs mies Norlannista:

Jotakuinkin niihin aikoihin Robinin ja koko perheen elämä oli muuttumassa heidän tietämättään. Itsepintainen norlantilainen ylilääkäri oli onnistunut saamaan yhteyden erääseen toimittajaan ja saanut tämän käymään läpi Kevinin tapauksen sisältämät lasten kuulustelut vuodelta 1998.

Hänen nimensä oli Rickard L.Sjöberg, ja hän yritti saada toimittaja Dan Josefssonia kiinni. Josefsson vaikuttuu, sillä media oli hämmästellyt ja kauhistellut tapausta ensi sumun hälvettyä. Toimittaja otti yhteyttä perheisiin ja pitkien neuvonpitojen jälkeen luottamus löytyi ja päätettiin tehdä kolmiosainen dokumentti. Sitä tehdessä kävi ilmi, että perhettä oli kuulusteltu 73 kertaa mukaan lukien järkyttävät käynnit rikospaikalla. Kun The Kevin Case -dokumentti julkaistiin moni raivostui lasten ja perheiden puolesta. Sen sijaan sosiaalitoimi vaikeni ja lasten kuulusteluissa mukana ollut psykologi ei tullut oikeudenistuntoon, jossa…Myös Rolf Sandberg katsoi edelleen tehneensä kaiken oikein. Annika, joka oli selvinnyt omalla tavallaan valitsemalla uuden ammatin hevosten parissa säilyttääkseen mielenterveytensä, oli vahvin. Nyt hän alkoi kirjata ylös omia tekojaan ja putoaa häpeän ja järkytyksen sekaiseen posttraumaattiseen stressiin. Hän muistaa, miten oli käskenyt Christianin vain jatkaa kiltisti kuulusteluissa vaikka lapsi oli aivan lopussa.

Mä katsoin kun Christian makasi melkein apaattisena sikiöasennossa laiturilla rekonstruktion aikana ja lopulta vastasi kuulustelijalle: ”Ei voi tietää mitään, jos ei ole nähnyt mitään."

keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Ruskavälähdyksiä pihaltamme

Kuva etupihaltamme talolta kadulle päin. Sisään tullessa siis vasen puoli eli se, missä olemme kuvanneet syyshortensia Wim's Rediä tosi paljon ja jossa kasvavat vanhat mongolianvaahterat, toinen vanhemmista kartiovalkokuusista, magnolia Leonard Messel, yksi valkoinen pihasyreeni ja kaksi helmiorapihlajaa. Kolmas on toisella puolella sisääntuloa. Valitsen syksystä pitävänä ´mieluusti kasveja, joilla kevätkukinta ja syysruska. Tässä kaksi helmiorapihlajaa ovat juuri niitä sekä tietysti valkokukkainen atsalea, joka on myös tällä puolen, mutta sen sijasta tarjoan samaa lajiketta pohjoisemmalta puolelta...kohta. Toinen helmiorapihlaja ei näy, mutta toinen on tuon vihreälehtisen syreenin takana, jonka liki magnolia, joka myös saa ruskavärin!

Kuvattu yläterassiltamme kohti kallion päässä olevaa suurta kiveä. Kuten huomaatte, ei vain köynnöshortensia nouse terassille vaan myös sen kaveri villiviini. Köynnöshortensia ei aina tule heti 'vain' keltaiseksi, vaan siinä voi olla limeviikkokin. Kummallakin puolella isoa kiveä kasvavat pihlajat. Aikaa sitten huomasimme, että taloa lähinnä olevaa nousee köynnöshortensia ihan omin päätöksin, mutta


Vaan missäs nyt kiipeillään?


Ihan meidän huomaamatta oli köynnöshortensia kiivennyt kaukaisempaan pihlajaan. Sitä ei voinut oksilta nähdä, mutta nyt näkyy kun vähän karsimme. Seison siis autotallimme kulmilla kamera kohti kotiamme eli yläterassi hieman näkyy. Arvasimme, että köynnös lähtee, mutta että näin nopeasti ja on aika yllhäällä jo. Tänä vuonna kiven hortensia ei saanut limeä väriä, mutta

toisena vuonna sai!

Lime on nyt talonpituisen terassimme kannatinpylväissä. Muistattehan, että jos teette pergolaa näillä keinoin, köynnöshortensia ei pidä teräksestä. Siksi nämä  valtavat palkit on tehty kasville suotuisimmiksi puurivoituksella.


Nyt olemme pohjoispuolella ja tässä on pienempi tämän rinteen atsaleoista ruskassa.


Toinen on jo iso ja paljon kuvattu. Näissä valkoiset kukat pienellä keltaisella 'sydämellä'. Minusta jopa kuunliljojen ruskettuneet lehdet ovat kauniita puhumattakaan kartiovalkokuusista.

Ensimmäiset rautatieomenapuun nuput meillä...


Ja ensimmäiset omput. Odotan näiden muuttumista huikean oransseiksi!


Toisin kuin luonnonpihlajat, tuurenpihlajat eivät kärsineet kesän kuivuudesta. Ne antavat nyt parastaan.


Kun lähtee rapuilta pikkupolkua alapuutarhaan eli takakautta, koko matkaa koristavat kalliotuhkapensaat. Tässä minusta aika hauska kuva, kun niin tuuhea, mutta siinä on jyrkkä rinne lehtoon ja alapuolella on toinen samaa lajia. 


Tässä jo näkyy iso kartiovalkokuusi kuin liikennemerkki eli tästä vasemmalle niin ollaan keskipuutarhassa.

Safkaa, kiitos! 
Tulossa on. tulossa on...Lumimies puhdisti juuri linnunpöntöt, joissa kaikissa oli ollut onnistunut pesintä. Kylläinen orava ei häiritse lintujen pesintää. Meillä on turvalliset kesäruokalautaset yläterassilla ja vettä, joten puutetta ei ole kärsitty. Tammia on istutettu ja paljon. Toivon pikapikaa kauppoihin niitä kuorellisia saksanpähkinöitä, tammenterhoja etc.


   
Etupihan mongolianvaahteroissa. Kukapa ei näistä pitäisi. Lisää on kasvamassa.


Jokohan tässä olisi Wim's Redin tämän vuoden finaali...Todella suositeltava syyshortensialajike, vaikka grandifloran ylittänyttä ei tulisikaan.

Toivotan kaikille ruskailoa ziljoona kiloa♥♥
 
Ruskaterveisin
Leena Lumi

maanantai 27. syyskuuta 2021

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä


Siinä missä nainen on hukassa itsensä ja ympäristönsä kanssa likempänä nelikymppistä, ei pitäisi olla mitään naurettavaa. Hänen itseluottamuksensa vaikuttaa suorastaan olemattomalta ja hän pakenee pahaa oloaan yksin ja etenkin myöhään yöllä tarpeettomiin ostoksiin, kuten Kiinasta tilattuun kirsikankukka vessaharjaan.  Osto-onni on vain lainaa eli se on jotain kolmekymmentä minuuttia ja taas kaikki tuntuu vaikealta. Ja miksi poikaystävät lähtevät hänen luotaan noin kahdessa kuukaudessa. He eivät ehkä kestä hänen todellisuuttaan? Tai hän on niin ruma tai sotkuinen tai muuten vain huono…

Sisko Savonlahden Kai minä halusin tätä (Gummerus 2021) tuntuu jatkavan siitä mihin jäi Savonlahden romaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, joka oli uutta ja erottuvaa kirjallisuudessamme. Ihan esikoiseen tämä uusin ei yllä, mutta koska luin kirjan, ei se huono ole. Jos kustannustoimittaja olisi hivenen tiivistänyt tarinan naisen masentunutta toisteisuutta ja Savonlahti olisi kirjoittanut tarinaan yhden kunnon muutoksen, teos olisi vetänyt vertoja esikoiselle. Toisaalta Siskon uniikki tapa kirjoittaa on edelleen vetävää. Hän kirjoittaa ihan kuin suodatin olisi hajonnut ja kirjan nainen toimii sen mukaan. Paitsi, että nyt on alkanut ilmetä masennusta, ylinukkumista ja ikäkriisiä, joita hän puhuu auki parhaalle ystävälleen Samulille, eikä kanssaan asuvalle Valtterille, joka haluaisi kuunnella. Koska Valtteri myös arvostelee, ei nainen sitä kestä. Malmin hautausmaalla syvässä lumessa tai taidenäyttelyissä on tuttua ja turvallista purkaa Samulille omia ongelmiaan:

”Pelkään, että olen Valtterin seurassa oma itseni. Ymmärrän hyvin, jos hän ei pidä siitä.”

”Haluaisin olla parasta, mitä hänelle on tapahtunut”, huokaisin, ja pysähdyin. ”Mutta pelkään, että Valtterista alkaa tuntua että olen hänelle pelkkä kivireki.”

”Ehkä voit olla jotain jotain siitä välistä”, Samuli sanoi ja katseli kysyvän näköisenä edessämme olevaa maalausta. Minä pidin siitä. Punatukkainen nainen istui mustissaan selkä kumarassa. ”Ehkä voit olla paras kivireki, jota Valtteri on ikinä vetänyt.”

”Ehkä olenkin”, vastasin.

”Minä en ymmärrä, miksi ihmiset pitävät niin paljon Helene Schjerfbeckistä”, Samuli sanoi. ”Kaikki hänen työnsä näyttävät siltä, että ne ovat jääneet kesken.”

Kaikkien Samulin kanssa käytyjen keskustelujen välissä naisemme nukkuu, käy lääkäreissä, shoppailee ja on yhä enemmän hukassa. Hän ottaa iltaisin puolikkaan Ketipinoria saadakseen nukuttua ja tekee sen mahdollisimman hiljaa ettei Valtteri kuulisi.

Malmin hautausmaalla Samulin kanssa:

…edessäni hautakivi jossa luki AAVIKKO ANJA ORVOKKI.

”Nuori”, totesin.

”Niin”, Samuli sanoi. ”vaikka muistan kyllä ajatelleeni silloin kun Armi kuoli, että hän oli aika vanha.”

”Niin minäkin”, vastasin.

Hautakiveen oli kiinnitetty kultainen enkelipatsas.

”Sano minun sanoneen”, totesin. ”Jonain päivänä Suomessa tullaan vielä ihmettelemään sitä, miten suhtauduimme Dannyyn ja hänen naisjuttuihinsa.”

”Ihan varmasti”, vastasi Samuli.

Kaksi näytettä, miten helppo naisemme on kertoa Samulille kaikesta. Melkein kaikesta. Tuntuu kuin ostaminen olisi ahdistuslääkettä, jota päähenkilömme nauttii. Lopulta hän menee psykiatrille ja todetaan vaikea masennus. Ketipinoriin tulee mukaan Venlafaxin. Jotain kivaa ja karvaista tapahtuu sen seurauksena, mutta muuten lukuun ottamatta finaalia tietty ’savonlahtinen’ toivottomuus jatkuu. Erityiseksi sen tekee lukea juuri tuo suodatinvajaus eli kaikki on kuin suoraan pään sisältä vedettyä mitään kaihtamatta. Tyytymättömyys ja alituinen pelko kelpaamattomuudesta on ajanut naisemme asuntoonsa. Aika ikävältä tuntui, että hän jäi jouluksi yksin sekamelskan keskelle, vaikka Valtteri oli kutsunut hänet perheensä joulunviettoon.

Toivon tälle kirjalle jatkon, jossa voisi syntyä vaikka vauva. Ne kaksi nuorta naista, jotka lukivat hulluina nauraen Savonlahden edellisen kirjan, ovat toinen jo äiti ja toinen on saamassa vauvan marraskuussa. Tämä teos lähtee viime mainitulle, jolla kohta alkaa äitiysloma. Hän antaa sen sitten bestikselleen vaikka joululahjaksi taikka muuten vain kun ystävä järjestää ’baby showerin’. Ensimmäisessä heillä oli enemmän samaistumista kuin tässä eli odotin finaaliin vauvaa. Tulevat 'nonnat' saavat olla näin mahdottomia!  Niin siitä joulusta yksin…

Kun rullailin viihdelehden nettisivua alas näin videon. Panin sen pyörimään. Videolla Danny pukeutui joulupukin asuun.

Voin pahoin.

Miksi olin kotona yksin?

lauantai 25. syyskuuta 2021

SINUNKO KÄTESI SIROTTELI TÄHTIPÖLYÄ KIRJOITUKSILLENI


Pilvi on käärinyt sateensa ja vienyt sen pois,
sarastus on vetänyt koilliseen hopeajuovan.

Tähti, jota ehkä ei ole, on syttynyt vaalealle pohjalle,
myöhästynyt uutinen hämärtää mielen kysymyksillä.

Luetko sinä tämän runon, sitten kun minua ei enää ole?
Kuuletko äskeisen sateen? Näetkö aamun juovan? Näetkö
                                                tähden jota ei ole?

- Eeva-Liisa Manner -
Niin vaihtuivat vuoden ajat (Tammi 1964)

torstai 23. syyskuuta 2021

Puutarhan kalusteet, Täydellinen päivä, villiviiniä ja....


Jos on iso puutarha, se 'huutaa' myös kalusteita. Meillä on ollut alapuutarhassa valkoinen puinen kahdelle ja pöytä siinä ja kaksi samanlaista terassin alla sekä vielä lehdossa puistonpenkki sekä sillan vieressä äidiltä saatu puutarhapöytä neljällä tuolilla. Sen lisäksi terassilla ruokapöytä ja monia korituoleja ja sisääntulossa aina joku pieni Ikean juttu, 

nyt nämä. Aika vain tekee tehtävänsä ja kun yksi kolmesta valkoisesta kalusteesta alkoi hajota

tajusin, että tämä kuvakulma on yhtä tyhjän kanssa ellei alimmalla puutarhatasolla ole kalustetta. Se on nyt jo pois, mutta sen liki on istutettu kastanja, joten joku kevyempikin siinä menisi tai sitten sellainen, jota ei tarvitse huoltaa.

Tällainen rautainenkin pöytäryhmä valkoisena olisi kätevä ja huoltovapaa. Jos ruostuu, niin se on vain rappioromantiikkaa. Surrako jo ensi vuotta ja keväthintaisia kalusteita. Ei ja ei.

Janne Huuskosen teos Täydellinen päivä on blogissani jo luettukin ja pidän sitä hyvin tärkeänä ja kiinnostavana kirjana. Siinä on just se jokin, mitä ei voi tavoittaa kuin tunteella. Vaikka siinä on mukana huumeiden käyttöä se ei ole siltikään ns. huumekirja, sillä en niitä jaksa enää lukea. Tämä on enemmän ja sen sanoo myös Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander tänään jutussaan Kaikki pitää paljastaa, jotta voi vapautua häpeästä. Majanderkaan ei oikeastaan moiti mitään, mutta sanoo 'rakenteen junnaavuudesta huolimatta Huuskosen romaani on väkevä ja hyvä.' Kritiikki on sulaa kultaa♥ Majanderia ihmetyttää vain, 'miten teoksen nimi voi olla Täydellinen päivä, kun tarina ei tarjoa ensimmäistäkään?' Minä koin niin, että Täydellinen päivä oli jokainen päivä, jonka kirjan Mikko oli ilman huumeita ja niitä oli kirjassa monta. Lopulta Mikosta tulikin se, joka oli vastuussa omasta ja toisten lapsista etc. Olen levittänyt kirjasta tietoa koulukuraattoreille ja opettajille, että yläasteen opettajat yms. lukisivat tarinan. Mieheni oli niin vaikuttunut, että sanoi kirjan kuuluvan kaikkien niiden luettavaksi, jotka touhuavat nuorten kanssa. Tämä on Janne Huuskosen esikoisteos, joten nyt on sitten jännitettävä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa parhaalle esikoisteokselle. Vai onko?

Villiviini ja köynnöshortensia sulostuttavat ala- sekä yläterassiamme. Tämä on loistava yhdistelmä, sillä köynnöshortensia aloittaa jo huhtikuulla, villiviini paljon myöhemmin. Villiviini herättää ruskan ja kun köynnöshortensia on ihan keltainen, se voi joskus saada jopa limen värin. Muistattehan, miten alaterassin katossa on tähdet eli ledit, minkä mahdollistaa yläterassin lattia.


Tällainen väri on muutamana vuonna ollut suurta kiveä syleilevässä köynnöshortensiassa.


Villiviinikaari syyskuun 3. päivänä. 


Tässä varmaan joku muu vuosi, koska pieni vaahtera näkyy jo ruskassa taustalla.


Sain hauskan yllätyksen lukijaltani faceboookin puolella koskien suosikkisitaattiani Oscar Wildeltä. Pirjo Aho: "Rönsyilen hieman tuohon blogiin, jonka yhteydessä Leena Lumi mainitsee mieli-sitaatikseen kuvassa näkyvän lauseen Oscar Wildeltä. Olipa niin tuttu mulle Lontoosta että hätkähdin, Covent Gardenin ja Trafalgar Squaren laitamilta St Martinin kirkon kupeesta löytyy tämä kivipenkki. "

Kiitos Pirjo Aho♥

Tässä Merin ja Samin omenapuun katveessa on hyvä pahoitella kiireitäni. Syyskuu on ihana, mutta yllättävän vauhdikas. Nyt pitäisi olla sovittamassa uusia laseja, mutta en ole, sillä eilinen ilta vei voimani. Olin illan kiinni puhelimessa perheenjäseneni tukena...Sitten en saanut enää unta. Luen kirjoja nyt ihan omien jaksamisteni mukaan, sillä ison puutarhan talviteloille laitto ei ole pikkujuttu kaurisverkkoineen ja kevätsipulikukkineen yms. Lisäksi kohta on taas lähtö jonnekin päin...Se pakkaaminen! Kirjat tulevat ajallaan, perhe elää tavallaan. Lumimies on nyt kolmatta päivää leikkaamassa hiljaisella akkuleikkurilla kuusiaitaa, joka ei ihan lyhyt. Huomenna oltava cityssä monestakin syystä ja sen jälkeen vielä uusi tulostin, sillä entinen sanoi itsensä irti.


Nautitaan kiireistä huolimatta syyskuusta, sillä kun se on ohi, saa taas odottaa...tätä kaikkea. Yritin löytää niitä hortensioita, joita olen vuosia istuttanut maahan, mutta kuvia ei vain löydy kuin niitä, joita olen jo julkaissut. Ne tulivat maassa kauniin punaisiksi ja isoimmat on siirretty ruukuista maahan vasta viikko sitten. Ehkä liian myöhään...aika näyttää. Sama koskee orvokkeja ja tete -narsisseja eli maahan vain ja istutuskastelu. Seuraavana vuonna on ihmeteltävää.

Nautinnollista syyskuun viimeistä viikonloppua kaikille♥

Love
Leena Lumi



No niin, nyt sitten ehkä voin jopa nähdä, mitä luen! Kehysten väri kahta eri harmaata ja vähän vihreää, kuten Itämeri ja silmieni harmaanvihreys.


En paljon hidastellut sillä ensimmäiset, jotka sovitin, myös jäivät. Hyvän palvelun tarjosi Fenno Optiikka ja Marika, jolta alimmainen kuva. Kiitos♥