Hjorth&Rosenfeldt: Korkeampi oikeus

...Vanjalla ei ollut tuntunut olevan mitään mahdollisuutta vältellä Sebastian Bergmania. Tämä oli onnistunut kerran toisensa jälkeen ujuttautumaan heidän tutkimuksiinsa, tullut ryhmään ja lähemmäs Vanjaa. Ei väliä, kuinka monta kertaa he hankkiutuivat hänestä eroon, hän palasi aina. Kuin jokin helvetin ihmisbumerangi. Jos Vanja oisi uskonut korkeampiin voimiin, karmaan tai kohtaloon, hän olisi luullut, että sen sietämättömän paskakasan oli tarkoituskin olla hänen rinnallaan.

Kuin rangaistuksena.

Koettelemuksena.

Ennalta määrättynä.

Hjorth&Rosenfeldtin Korkeampi oikeus (En högre rättvisa, Otava 2018, suomennos Taina Rönkkö) on jälleen koukuttava Sebastian Bergman –trilleri, jossa pääsemme sukeltamaan loistavan älykkään rikosprofiloijan elämään kaikessa sen onnistumisessaan kuin myös pimeimmissä pohjaimuissa. Sarjaa seuranneet tietävät rikospoliisi Vanja Lithnerin ahdistuksen hänen saatuaan kuulla olevansa adoptoitu sekä että oikea isä onkin Sebastian, jota hän inhoaa monestakin syystä, eikä vähimmin Sebastianin röyhkeän, mitään kaihtamattoman egon takia. Aloitamme tilanteesta, jossa Vanja on katkaissut välinsä adoptiovanhempiinsa ja osin syystä: Luin Hylätyt tätä ennen uudelleen, että sain tuntuman tilanteeseen. Nyt Vanjan ainoa päämäärä enää olisi päästä täysin eroon Sebastianista, mutta kohtalo on järjestänyt toisin:  Uppsalassa alkaa rikossarja, jonka takia tarvitaan lisäapua. Komisario Anne-Lie Ulander vaatii ehdottomasti Sebastiania murharyhmän avuksi. Hän ei jousta tippaakaan vaikka Vanja kertoo Sebastianin olevan 'seksuaalinen hyväksikäyttäjä, joka on maannut useita kertoja tutkinnassa mukana olevien ihmisten kanssa. Todistajien, syyttäjien, omaisten, kaikkien.’

”Hän on toivoton. Ylimielinen, itsekäs, häpeilemätön, seksistinen, en tiedä, kuinka paljon tietoa sinä tarvitset. Hän on kävelevä hyvinvointiongelma.”

”Minä olen johtaja, joten työhyvinvointiongelma päätyy minun pöydälleni.”

Vaikka Vanja tavallaan  ihaileekin uutta pomoaan, tämän asenteen takia, hän joutuu kestämään Sebastiania ja sen lisäksi hänen entinen henkirikosryhmänsä Tukholmasta tulee mukaan avuksi. Poliisipäällikkö Torkel Höglund, Vanjan entinen pomo, taas ei niinkään pidä Anne-Lien asenteesta, mutta päättää hiljaa mielessään pitää ohjat käsissään. Anne-Lie taas pistää vahvan pisteen Sebastianin läsnäololle kääntyessään katsomaan tätä ja todetessaan, että

”On kuitenkin myös selvää, että sinä pidät munasi pöksyissä ja olet ihmisiksi, tai muuten saat kenkää.”

Sebastian on onnessaan, sillä nyt hän saa taas tavata Vanjaa. Ja haastaa rikollisen. Mitä älykkäämpi rikollinen, sen enemmän Sebastian nautti kyvystään paljastaa hänet. Itse asiassa hän oli kirjoittamassa juuri kirjaa Oppipoika Edward Hinden perintö, jossa kertoo kovimmasta haasteestaan tähän mennessä....ellei Vanjaa lasketa mukaan.

Liikkeellä oleva raiskaaja haastaa ryhmän, sillä hän toistaa tekonsa kerta kerran jälkeen eikä jää kiinni edes sen jälkeen kun alkaa tulla ruumiita. Mutta mikä ihme vaivaa naisia, jotka selvisivät hengissä raiskauksesta? Miksi he vaikenevat? Miksi murharyhmän Ursula silmänsäkin Sebastianin takia menettäneenä ei löydä toista, jonka kanssa olisi enemmän, tuntisi enemmän? Mitkään treffisivustot eivät tuo hänen luokseen ketään yhtä kiehtovaa...

Kuka ei ole ennen lukenut Sebastian Bergman –dekkareita, hänelle kerron, että Sebastianin menestys profiloijana perustuu paitsi älyyn, myös siihen miten likellä hän itse liikkuu kuilun partaalla. Bergman on pahasti traumatisoitunut, mutta sitä parempi haistamaan rikollisen. Niinpä Korkeampi oikeus lähestyy sarjaraiskaajaa samalla kun Sebastian jo haistaa palaneen käryä, vieläkin järkyttävämpää, eräästä, joka on juuri avioitunut ja työskentelee samassa ryhmässä. Hänestä, josta kirjoitin Oppipojassa ’herkkä ja lahjakas’. Sebastian tapansa mukaan ei voi olla herättämättä petoa. Hän tökkii ja ärsyttää. Yksi katse paljastaa Bergmanille, miten vaarallisesta ihmisestä on kysymys. Toisaalta kaikki ihmettelevät minne on kadonnut Jennifer?

Olen totaalisen viehättynyt Hjorthin ja Rosenfeldtin tyyliin. He saavat minut pelkäämään, pinnistelemään ja nauramaan. Minut, joka en voi sietää huumoria dekkarissa! On huumoria ja huumoria. Sebastian on niin egoistinen kaaos ja hänen taistelunsa yksityiselämän tuulimyllyjä vastaan on käänteinen hänen menestykseensä profiloijana: Itken ja nauran. Tähän asti hän on koittanut saada Vanjaan isä-tytär –suhteen juonitellen mitä hirveimmillä seurauksilla. Nyt hän aikoo yrittää hyvällä ja voitte vain arvata...

Tietysti minut voidaan jäävätä, sillä olen ihastunut yhteen fiktiiviseen renttuun! Ei onnistu, ei onnistu. Ymmärrätte, kun kerron, että katson Wallanderia jo kolmatta kierrosta. Ja olen katsonut Sillan kaikki jaksot ja aikanaan myös Varustamon. Kaikkeen ovat syypäitä vain Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt, joiden jäljiltä kaikki edellä mainitut sarjat ovat. Heissä on taikaa! Ja miten vahva nainen saakaan olla heidän tarinoissaan, kunhan muuten vain Ursula lihan heikkouttaan menettää oikean silmänsä. Enimmäkseen miehet kyllä ovat näiden mestarien teksteissä polvillaan tai muuten vain putoamassa kuiluun. Myös rikolliset tietysti, kiitos Bergmanin vihikoiramaisen vainun. Niin älykäs kuin raiskaajamme onkin, onnettomimmillaan oleva Bergman on kovin vastustaja, sillä hänellä ei ole taaskaan mitään menetettävää. Ennen kuin kyyneleet ovat kuivuneet, hän saa jo uuden jäljen. Ellei saisi, hän voisi muistaa, mitä on menettänyt. Aalto voisi tulla ja saada muistamaan. Ahdistus on kovaa bensaa sekä murhaajajahdissa että naisen kaatamisessa.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Joulun kirjalahjat....ja viikonloppua!

Pitkä, lauha marraskuu on unelmainen, harhauttaa jopa kasvit tunkemaan uusia silmuja. Totuus on kuitenkin, että talvi on lähestymässä ja sen mukana alkavat tontut liikkua. Kerron nyt mitä kirjoja Välikaton Feetu on jo käärinyt meillä joulupaketteihin, sillä joulukuussa on paljon muuta kuin lahjojen laittamista: Ystäviä tavataan kodeissa ja lounailla, länsirannikolla käydään Ikean kautta, vanhoista joululehdistä plarataan jotain uutta joulupöytään, jättikaulaliina saa luvan valmistua, joulukortit ja yöpyviä vieraita, joten Välikaton Feetun paja saa kadota olohuoneen pöydältä. Kirjoissa on tietysti ajateltu saajan makua eli lista sen mukainen.

Krista Launosen Ofelian suru

Hänelle, joka ymmärtää tätä arvostaa ja myös tarvitsee.

Heinrich Thiesin Marlene Dietrich ja salattu sisar Fasismin varjo tähtikultin yllä

Hänelle, joka on tästä puhunut...ja joka lukee melkein vain elämäkertoja.

Tara Westoverin Opintiellä

Hänelle, jolle tämä teos on juuri kuin nappi takkiin.

Agnès Martin-Legand Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Ystävälle, jonka tiedän pitävän juuri tällaisesta tarinasta.

Harlan Cobenin Älä päästä irti

Dekkarimaanikolle sukulaiselle

Peter Jamesin Kuolema sanelee ehdot

Hänelle, joka on lukenut kaikki Jamesin Roy Grace -dekkarit ja myös omistaa jokaisen

Aura Koiviston ja Sirkku Linnean Lapsen oma pandakirja Pyry ja Lumi saavat uuden kodin

Lapselle, jonka mielestä pandat ovat tosi jännittäviä!

Pierre Lemaitren Tulen varjot

Hänelle, joka ei tiedä parempaa kuin Lemaitren Näkemiin taivaassa...

Ilona Pietiläisen Tervetuloa jouluun!

Ystävälle, joka keräilee vain ruoka- ja joulukirjoja

Fiona Bartonin Leski

Ystävälle, jonka ammatti on vaativa ihmissuhdetyö ja joka rentoutuu hyvän trillerin kanssa.

Noora Vallinkosken Perno Mega City

Ystävälle, jolle tästä kirjasta voi olla sekä iloa että hyötyä.

Leena Kellosalo Hevosenpääsumussa

Ystävälle joka harrastaa sekä kuvataiteita että runoja. Tätä kantta hän on arvostanut! Nyt lähtee sisältökin sitten...

Gerald Posnerin Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat

Miehelle, jonka historiallinen harrastus on kaikki toiseen maailmansotaan sekä kolmanteen valtakuntaan liittyvä.

Peter Amis Carlinin Paul Simon Elämäkerta

Hänelle, joka soittaa kitaraa sekä arvostaa duoa Simon&Garfunkel.

Michelle Obaman Minun tarinani kirjaa odottaa kuusen alle eräs...

Hjorth&Rosenfeldtin Korkeampi oikeus

Ystävälle, joka ei jätä yhtään Sebastian Bergman -trilleriä lukematta.

Viimeinen on vielä luvun alla: Yes! Fazerin sininen hasselpähkinärouheella sopii niin hyvin yhteen Sebastianin hätkähdyttävän profiloijapersoonan kanssa...

Mukavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi

Lehtikuusi - notkea, huojuva, hitailija taitaakin olla...

Tuulten tai lintujen tuomana se tuli lehtoomme. Pidimme sitä siperianlehtikuusena tähän vuoteen, mutta emme enää. Puu, jota olemme vaalineet ja tukeneet noin viisitoista vuotta on kuin balettitanssija, kun taas samankokoinen ostolehtikuusemme, siperialainen, on tanakka eikä näin värikäs kuin tämä outolainen.

Suunnilleen tästä kohdin jouduimme kaadattamaan jättimäisen haavan lahovian takia, joten ehkä muukalaisemme siitä terhakoitui, sillä ensimmäistä kertaa alamme nähdä, että tästä voikin tulla puu. Ehkä saamme tukikepinkin pois jo ensi vuonna.

Kuvassaa näkyy tukikeppi sekä takana osa Lumiehen kovasti vaalimaa varsin pitkää kuusiaitaa.

Pidämme hänestä kovasti ja hän saattaa olla kanadanlehtikuusi, 'Larix laricina', johon päädyin netissä olevien kuvien sekä kasvukuvailun perusteella.

Myönnän, että siperianlehtikuusemme ei näytä enää kovinkaan houkuttavalta tähän verrattuna...

Tällainen värimuutos kun ilma oli vähän hämärtynyt ja kamera käännetty ylhäältä alaspäin. Aika hienoa!

Tässä vinkkiä heille, jotka ehkä ovat kuten me, ovat haaveilleet puutarhaansa kanadanhemlokkia, joka ei taitaisi selvitä ainakaan Keski-Suomen talvissa....Ja antaa kaikkien puiden vain kasvaa, siperianlehtikuusikin saa näyttää parhaansa ja niiden välissä kasvaa lännenhemlokki!

lehtikuusiterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Kimallusta elämään, hohtoa iholle!

Harmaa marrasmaanantai on täynnä hyvää happea, mutta toiset saattavat kaivata hohtoa ja kimallusta, johon eivät marraskuussa luontaisesti yllä. Siksi nyt kirjablogissani kaksi 'juttua', jotka olen löytänyt lähiaikoina. Kimaltelun aloitamme Ilonan kristallikruunukuvalla ja sitten asiaan.

Nythän collageeni on ihan muotijuttu. Sitä on jauheena, jota liotetaan veteen etc. Olen itse jo ennen suurta buumia alkanut käyttää tohtori Tolosen Collagenia, joka sisältää karnosiinia, sinkkiä ja biotiinia. Luvataan hyvinvointia iholle, hiuksille ja kynsille. Yrittänyttä ei laiteta. Tabletti on iso, mutta sen saa ihan taittamalla kahtia ja on sitten helppo niellä. Collageenin väitetään muuten auttavan myös nivelkipuihin...

Valopisaroita! Näin Sokoksen mainoslehtisessä pienen pullon, jossa luki valopisaroita ja kun aloin tarkemmin lukea, tajusin, mitä voi tehdä Lumenen tuotteella Instant Illuminazer, sävy Rosy Dawn. Menossa on erittäin kevyt ja edullinen meikkivoide. Kun puristan siitä kaksi kertaa kämmenelle ja tipautan mukaan 1-2 pisaraa pipetillä tätä tuotetta, edullinen meikkivoide nousee uusiin sfääreihin ja iho alkaa hohtaa. Kasvot ovat kuin reippaan kävelylenkin jäljiltä ja harmaa, väsynyt matta on kadonnut. Katse on kuin reippaan kävelyn jäljiltä, mutta voihan sitä suoda itselleen pari pisaraa hohtoa purkista jo ennen mihinkään lähtöä. Sokoksen kuvastossa loka-marraskuu tämä tuote näkyy olevan vielä tarjouksessakin.

Kimallusta viikkoosi!

Leena Lumi

Monday, Monday

Isänpäivän kirjoja Lumimiehen makuun!

Aamulla kävin kuvaamassa lehdossa puuta, joka on siellä kasvanut jo 15 vuotta hontelona sinne sun tänne taipuen, mutta tuettuna. Nyt se ensimmäistä kertaa alkoi näyttää viehättävältä ja teen tästä tarinaa myöhemmin, mutta nyt on jo kiire kertoa Lumimiehen kirjasuosikit eli mitä hän on oikeasti lukenut minun lukemistani ja mitä lukee seuraavaksi. Aamusta muuten vielä sen verran, että kunpa marraskuu olisi aina tällainen pidennetty syksy: usvaa, vesipisaroita, kosteaa, raikasta ilmaa, mutta lämmintä. Kuusiaidassa (kts. kuva) tirskuttivat mustarastaat...Päivästä ei tullut yhtä harmoninen, vaikka piti olla kiva päivä kaupungilla: lounas ja vähän pieniä ostoksia joulua ajatellen: En jaksa edes kertoa, miten vaikeaa voi joskus olla palauttaa megamarkettiin uusi kone, joka ei toiminutkaan. Tarina on liian pitkä ja uuvuttava, joten lähdetään kirjoihin.

Lemaitren Tulen varjot kirjaa Lumimies odotti yhtä paljon kanssani. Jos mieheltäni kysytään, Näkemiin taivaassa eli tämän itsenäinen ensimmäinen osa, on yksi vuosikymmenien teoksista. Tulen varjot synnytti meillä paljon keskustelua, mikä on hyvän tarinan kivaa jälkileikkiä. Ykkössuositus tälle kirjalle.

Kovat kehut Lumimieheltä saa myös Anne Svärdin kirja Vera. Lumimies palaa tähän yhä uudelleen ja se on kiehtovaa, sillä kirja jäi minuunkin isosti.

Olemme molemmat kovia Philip Rothin teosten ihailijoita, joten Amerikkalainen pastoraali toiseenkin kertaan luettuna upposi Lumimieheen kuin kuuma veitsi voihin.

 Minna Lindgrenin Vihainen leski saa mieheltäni vuoden hauskimman kirjan tittelin!(Tätä on luettu tänä vuonna blogissani ehkä eniten eli lukijasuosikki!)

Gerald Posnerin Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat, aiheutti meillä jälleen kerran ison keskustelun, sillä olemme lukeneet niin monet natsikirjat, että pohjaa löytyy. Kirjan kiinnostavuus lepää paljon sillä, miten erilaisesti lapset suhtautuvat isiensä tekoihin. Joidenkin sokeus kauhistutti, sillä nythän he ovat jo aikuisia ja tajuvavat, mutta silti vain...

Melkein tulin mustasukkaiseksi Lucialle, sillä niin innoissaan Lumimies luki 'latinonaisen värikästä elämää' eli Lucia Berlin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia.

Luimme molemmat uudelleen Ian McEwanin Amsterdamin. Lumimies ei muistanut kirjaa lukeneensa, mutta en usko. Hänhän tuntee McEwanin tuotannon vähintäinkin yhtä hyvin kuin minä. Hyvällä tuurilla tämän voi löytää jostakin...

Karen Clevelandin Koko totuus tuli minulle ennakkokappaleena pyytämättä. Onneksi luin, sillä tämä on todella vetävä agenttitarina. Samaa mieltä Lumimies, joka ei yleensä ole yhtä trillerimaanikko kuin minä paitsi, jos kyseessä on

Kristina Ohlsson. Into Ohlssoniin syntyi teoksesta Daavidin tähdet. Sairaat sielut ei ole sama, mutta ihan hyvin LM valvoi teosta lukien.

Susan Fletcherin Meriharakat Lumimies lähti lukemaan kun mainitsen sen yhdeksi sielukirjoistani. (Sielukirja on kirja, joka pitää omistaa. Se luetaan aina uudelleen ja uudelleen.) Vahva suositus, jos jostain löytyy!

Tätä Lumimies EI ole vielä lukenut, mutta minä haluan tätä suositella KAIKILLE! Joskus voi olla niin, että mikään ei kuin onnistu, jossain on mennyt pahasti pieleen. Zakille kaikki menee niin...Immo Pekkarinen Kuolleen meren kristallit.

En voi nyt häiritä miestä alakerran takkahuoneessa, sillä menossa on jääkiekkoa, joten nyt minä saan suositella, että Peter Ames Carlinin Paul Simon Elämäkerta on varmaankin monen miehen toivekirja!

Tänään jos jääkiekko sallii, Lumimies aloittaa Noora Vallinkosken Perno Mega Cityn. Hän on kirjasta TODELLA kiinnostunut. Varmaan löytää jotain samista kuten minäkin, mutta eri asiat meillä. Luin valittuja makupaloja, joten sain oikein kuulla, että 'älä laita sitä nyt mihinkään lainaan.'

Lars Jonssonin Talvilintujen elämää on upea lahja lintubongari-isälle! Selvitin, että kirjaa saa ainakin Adlibrikseltä ja olen nähnyt vain muutama viikko sitten Prismassakin. Jos tilaat, ei enää ehdi isänpäiväksi, mutta onhan tulossa j....u♥

Ellei isä ole lukumiehiä, aina voi ostaa Reinot tai olla muuten vain ilman mitään lahjoja nauttien hyvästä ruoasta ja kiireettömyydestä. Lumimies saa tossutella, sillä minä alan huomenna valmistaa gulassia. Juotan kilolle suikaloitua lihaa litran punkkua ja siitä se sitten alkaa...isänpäivän vietto. Kaupasta tuli kotiin valitettavasti taas belgialaista suklaata sekä erästä uutuusjäätelöäkin, mutta ei sille mitään voi, että juhlavuodenaika alkaa isänpäivästä.

Ja ken pystyy, voi valmistaa isälle kahvipöytään Harry Potter -kakun, kuten on tehnyt Sari Kalliomäki. Ohje löytyy täältä

Eikun lukemaan, sillä huomenna on essupäivä. Mukavaa isänpäivään valmistautumista!

Miten minusta tuntuu, että tämä tanssiva puu, ei ole siperianlehtikuusi ollenkaan, vaan jotain aivan muuta...

Ei päivä ihan huono ollut, sillä ruoka oli hyvää ja tein mukavia yllätyslöytöjä kuusen alle. Sekä 15 vuoden jälkeen uudet verhot makkariin! Jäivät ommeltaviksi...

tyytyväisenä
Leena Lumi

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Syntymääni seuraavina kuukausina isä maistoi elämän suussaan, sen vahvan, juurevan maun. Omenat kasvoivat puissa, laivat valmistuivat telakoilla ja pojat tekivät kotiläksyjään keittiön laminaattipintaisen pöydän ääressä. Isä lopetti tupakanpolton ja vähensi Jaloviinan juontia. Isä odotti työpäivän päättymistä, että näkisi taas minut. Joka päivä isä kysyi eteisessä, missä tyttö on.

Noora Vallinkosken esikoisteos Perno Mega City (Atena 2018) piirtää armottoman selkeää kuvaa työläisperheen elämästä Turun Pernossa. Kertoja on perheen Hanna tytär, toiseksi nuorin. Hän on tarkkailija, joka lopulta tekee yhteenvedon ja toimii sen mukaan. Vaikka en sataa voi millään hypätä vertaisena tähän perheeseen, on monta tuttua juttua kuitenkin. Hanna ei synny Heidekenissa, mutta minä synnyin siellä suoraan saksalaisen lääkärin käsiin. Putosin nostalgiaan lukiessani, miten kaunis Heidekenin synnytyslaitos oli ja äitini halusi ensimmäiselleen vain parasta. Sen sijaan tytön kasvu missä tahansa kasvuympäristössä, kiinnostaa minua aina. Vallinkoski toteaa:

Pian tajusin kirjoittavani romaania vähäpätöisimpänä pidetystä aiheesta, tyttönä kasvamisesta. Omaa kasvuani luonnehti voimakas näkymättömyyden kokemus. Jo varhain ymmärsin, että tyttöys on yhteiskunnallisesti epärelevanttia. Nuoren tytön kokemuksia pidetään niin tylsänä aiheena, ettei niistä kannattaisi kirjoittaa. Oikeat aiheet ovat jossain muualla. Ne, joilla on merkitystä.

Vaikka Vallinkoski toteaa näin, hän on kirjoittanut tyttöyden kokemusta paljon laajemman teoksen. Perno Mega Cityssä voimme lukea työläisperheestä, joka repii elantonsa teollisuudesta. Työläisperheestä, joka asuu työväen rakennuksissa, syö työläisruokaa, juhlii työläisjuhlia, yrittää kasvattaa lapsiaan jaksaessaan ja ei kasvata, kun ei jaksa. Parhaimmillaan tuoksutaan Omo Colorilta, pahimmillaan oksennnukselta. Jossain haisee usein pissa. Särkyyn otetaan hotapulveria ja naisilla on kotimekot. Hyvinä hetkinä iskee usko parempaan, huonoina käperrytään punaiselle hetekalle päiväkausiksi kuten tekee Hannan äiti. Vahvana Hannan äiti on kova sääntöjen laatija, onhan hänellä jo kaksi poikaa edellisestä liitosta ja uudesta Sepon kanssa Hanna ja tämän sisko Emma. Kun Hanna oli pieni ja huusi kaiken aikaa...

Äiti syöksyi vessaan. Ahdistus oli aivan kintereillä. Äiti ehti juuri ja juuri pakoon, käpertymään kylpyammeen ja vessanpöntön väliin. Käsi painui suun eteen. Ei sille ollut sanoja. Sille mitä äiti kuuli. Miten seinät moittivat ja nurkat nälvivät.

Sitten syntyi vielä Emma. Vuodet juoksivat Pernon lätäköissä, kaikki äänet läpi päästävissä huoneissa, joskus äiti ja isä jopa tansseissa ellei ollut punaisen hetekan aika. Äiti meni töihin, pikkulapset päiväkotiin. Laurilla menee koulu huonosti, mutta Henrik on muuttanut Turun Ylioppilaskylän säätiön yksiöön voidakseen lukea rauhassa ylioppilaskokeisiin. Kustannukset maksaa sekä armeija että Henrik itse kesätyöansioistaan. Henrik on tekemässä luokkahyppyä, mutta Hanna ei osaa sitä vielä niin ymmärtää. Sen sijaan hän ymmärtää, että isä on sairastunut vakavasti syöpään ja että äiti on joskus niin ilkeä, että hänet tekisi mieli vaihtaa. Pappa, äidin isä oli äidin lapsuudessa karjunut, että ’te ette ole mitään. –Ette yhtikäs mitään. Painakaa se mieleenne.’ Jantelaisuus siirtyi äitiin, joka jaksoi saarnata saunan lauteillakin Hannalle

vanhempainillassa lapsiaan kehuvista vanhemmista. Lellityistä kakaroista, jotka luulivat aikuisena itsestään liikoja.

Sellaiseen me emme lankeaisi.

Tuijotin pakottavin silmin suihkun nurkkaa. Pisarat lauloivat: muistakaa aina, että te ette ole sen parempia kuin kukaan muukaan.

Äidin sisko Marja-Leena asui kartanossa ja siellä äitikin oli kuin parempaa väkeä. Heillä oli omat siskomuistonsa, joita ei voinut jakaa muiden kanssa.

Onko pernolaisuus sitten sen osattomampaa kuin työväestön elämä muualla. Pyttipannua ja peltilihistä, kasvun varalta liian suuria luistimia ja kenkiä, kasautuvia laskuja ja sitten päiviä, jolloin niitä voitiin maksaa pois, unelmia paremmasta elämästä, jolta työttömyys tai vakava sairaus katkaisi alkuunsa siivet, naisten kahvihetkiä ja miesten piilopulloja, yksityisyyden vajetta, mielenterveysongelmia, urheilukisojen ja Dallasin katsomista, riitelyä ja rakastamista, usein harmaiden päivien jonoja ja myös asioita, jotka olisivat kuuluneet lastensuojelun tietoon. Niin se oli maallakin, mutta siellä oltiin kaikki kaikkien kanssa. Samat harrastukset parhaiden kaverien kanssa, sama mahdollisuus kouluttautua vaikka miksi, mutta ei se ihan kaikilla ollut niin...Heistä kylä vaikeni, heistä, jotka tekivät lapsilleen mitä huvitti tai repivät omia seiniään lämmitykseen. He erottuivat. Pernolaisuus alkaa Hannallekin aueta vasta hänen mennessään Pansion kouluun: Ne jumppapuvut, millaiset oli ns. porhojen lapsilla ja mitä ihania tuoksuja. Hanna alkoi vertaamaan ja tuloksena

Pakomatkani oli alkanut, vaikken sitä vielä tiennytkään. Halusin käpertyä kirjainten katveisiin. Keksiä kielen, jossa olisi sanoja Pernossa tapahtuville asioille eikä vain niille jotka tapahtuivat paikoissa joiden olemmassaoloa kukaan ei kyseenalaistanut. Minun kieleni piirtäisi ääriviivat niille, jotka olivat onteloita ainemassassa. Jotka kömpivät kellareista ja pohjakerroksista vain huomatakseen, että valo oli siirtynyt taas muutamaa kerrosta korkeammalle. Jotka väistivät suojatiellä, vaikka sade löi heidän lävitseen.

Noora Vallinkoski on kirjoittanut pitkän jälkimaun jättävän aikalaisromaanin eräästä Suomen työläislähiöstä. Hän on ottanut sen kokemastaan mitään karttamatta: Lukekaa tarkkaan, sillä jollain oli aina huonommin kuin Hannalla. Vallinkosken kieli on houkuttavaa ja dialogit onnistuneita. Luvut suorastaan ahmii. Vaikea uskoa esikoiseksi, mutta jos tämä sitä on, sen kuuluisi olla Helsingin Sanomien esikoiskirjakisassa mukana! Perno Mega City on sanojen juhla, joka huutaa lukemaan tarinansa. Hanna teki luokkahypyn ihan omillaan. Suurenmoisilla sanoilla.

Sellaisen kielen minä haluaisin. Joka antaisi meille maailman.

Mutta jos omistaa vain Oiva Toikan lasilinnut keittiön ikkunalaudalla, ei voi kuvitella omakseen mitään niin suurenmoista kuin sanat.

Peter Ames Carlin: Paul Simon Elämäkerta

Pojassa oli jotain surumielistä. Kapalovaatteisiin puetun Paulin tummanruskeissa silmissä oli jo tuolloin epätoivon katse – ikään kuin hän olisi kokenut jotain kammottavaa, mitä ei voi koskaan karistaa mielestään. Louis ja Belle olivat aluksi pojasta huolissaan, mutta pian he alkoivat laskea asialla leikkiä ja käyttää pikkuisestaan  nimeä ”Cardozo”, joka viittasi yrmeään korkeimman oikeuden tuomariin Benjamin Cardozoon.

Hän oli kuitenkin muita pienikokoisempi. Pieni kuin päästäinen, muut lapset repivät loputtomasti huumoria lyhyenlännästä toveristaan...Hän oli vahvempi kuin ulospäin näytti, ja tarpeen tullen hänkin osasi olla häijy.

Kun kuukaudet vaihtuivat lukukausiksi ja lukukaudet vuosiksi, muut kasvoivat, mutta Paul venyi tuskin senttiäkään. Eikä siinä kaikki. Hän ei pitänyt pyöreistä poskistaan, lättänenästään eikä paksuista kulmakarvoistaan. Hän tajusi jo lapsena, että hänen täytyisi onnistua kaikessa yhtä hyvin tai paremmin kuin muut.

Peter Ames Carlinin teos Paul Simon Elämäkerta (Homeward Bound: The life of Paul Simon, Minerva 2018, suomennos Jere Saarainen) vastaa kaikkeen mitä osaat kysyä ja siihenkin, mitä et ehkä olisi halunnut tietää koskien yhden maailmankuuluisimman duon toista osapuolta, Paul Simonia. Olen todellakin jäävi, sillä Paul Simonin sooloura ei ole ollut minulle yhtikäs mitään. Olen jälleen se kuusitoistavuotias teini, joka sai kesälomapalkkansa ja lähti innolla ostamaan Porista levysoitinta ja viittä LP-levyä. Levyistä yksi oli Simon&Garfunkelin Bridge over Troubled Water, joka ilmestyi 26.1.1970 ja jota albumia yksin myytiin 25 miljoonaa kappaletta. Albumi piti Billboardin listan kärkipaikkaa hallussaan kuusi viikkoa ja oli listoilla yhteensä kolmesataa viikkoa. Miten minä tyttö maalta satuinkin ostamaan juuri tuon levyn? Voiko sitä olla ostamatta, jos on sen sitä ennen kuullut vaikka radiosta tai kaverilla? Kun Bridge over Troubled Water esitettiin ensimmäisen kerran yleisölle, ruudulla näkyivät presidentti John F. Kennedy, senaattori Robert F. Kennedy ja pastori Martin Luther King, ja seuraavassa kohtauksessa oli kuvaa itkevästä väkijoukosta seuraamassa heidän hautajaissaattueitaan. Fanitin toki myös The Beatlesia, mutta heidän levynsä Let It Be ei yltänyt samaan! Paul ja Artie kahmivat kaiken, vuoden Grammyn, vuoden levytyksen, vuoden laulun ja parhaan nykyaikaisen kappaleen. Levystä tuli niin merkittävä, että sen katsottiin olevan uuden sukupolven ensimmäinen merkki tulevalle muutokselle, aivan uudelle suunnalle. Levy on minulla tietenkin edelleen. Se on paljon soitettu, rakastettu ja sen kansi on unohtumaton. Olin aivan lääpälläni paitsi Paulin ja Artien musiikkiin ja heidän yhteensopivuuteensa musiikillisesti, etenkin ihastun enkelikiharaiseen Artie Garfunkeliin, mutta ennen kaikkea arvostin heitä duona. Tuota levyä tehdessä Paulin ja Artien tiet olivat eronneet jo useasti. Syynä eivät olleet vain Artien yliopisto-opinnot versus että Paul oli isänsä vastusteluista huolimatta antautunut vain musiikille, vaan syynä oli se käsittämätön tummuus Paulin sisällä, se tunne vähäisemmyydestä, se joka heräsi etenkin huikeaäänisen Artien rinnalla. Ongelmana oli vain se, että koko maailma halusi heidät yhdessä! 1975 Simon&Garfunkel palasi vielä yhteen, mutta pian välit viilenivät uudelleen.

Tämä kirja on Paul Simonista, mutta sen kautta tietenkin voimme saada monenlaista kuvaa myös Artiesta ja minulle hän on edelleen sama suloinen kiharapää, joka ylti ylä-ääniin kuin enkeli! Sitä ei kukaan Peter Ames Carlin minulta vie pois. Toisaalta myönnän, että Paul onnistui soolourallaan yli odotusten, mutta minkä hinnan hän siitä maksoi, se on jo luku sinänsä. Oliko hän koskaan aidon onnellinen? Jos hän ei olisi kuin lyhentynyt etisestään pitkän Artien vierellä? Jos hän olisi yltänyt samoihin äänisfääreihin? Jos tytöt olisivat hullaantuneet häneen kuten Artieen? Niin silloin tämä kirja kertoisi myös Artiesta yhtä paljon kuin Paulista, jolla oli kunnianhimoa, kykyä ja antaumusta musiikille, mutta jonka pimeä puoli vei osansa. Mikään ei auttanut, ei edes se, että Artie kuvissa ja lavalla yritti lyhentää itseään pitämällä polviaan usein vähän koukistuneina...Paulin varjoista suurin oli kateus:

Monet varmasti kuvittelivat, että taitavasti rakennetut kappaleet olivat ilman muuta säihkyvänsinisilmäisen ja kultakutrisen kaverin käsialaa. Tuo poikahan kuulosti enkeliltä. ”Artien olisi kuulunut olla biisien tekijä”, Paul sanoi vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin 1980-luvun puolivälissä kiukusta kihisten. ”Lahjakkuuden olisi pitänyt kiteytyä tuohon hahmoon.”

Ja kun joku kutsui Arteita seksisymboliksi, Paul repi pelihousunsa. Mitä helvettiä! He olivat tunteneet Artien kanssa yksitoistavuotiaista lähtien: Artiella oli ollut hammasraudat ja finnejä, hän oli kantanut Tooraa...”Miten hitossa kukaan voisi pitää Garfunkelia seksisymbolina? Sehän olisi ihan järjetöntä.Joku Hollywoodissa muka sanoisi: ’Hommatkaa minulle uusi seksisymboli, joku sellainen kuin Garfunkel!

Paulin ja Carrie Fisherin räiskyvä parisuhde kesti kaksitoista vuotta.

Paul itse löysi Artien. He asuivat lähekkäin ja kun Paul kuuli kerran Artien laulavan koulussa, hän aavisti tietämättään kenen kanssa hänen äänensä soi yhteen. Hän etsiytyi Artien seuraan ja siitä se sitten lähti. Maailmankuulu uuden sukupolven ääni ja tietenkin Bridge over Troubled Water, josta tuli niin menestynyt, että vasta Michael Jackson päihitti sen suosiossa.

Paul ja Artie erosivat ja menivät yhteen. Lavalla he olivat aina yhtä huikeita. Paul kuitenkin etsi omaa tietään mm. lähtemällä joksikin aikaa Englantiin, jossa tunsi viihtyvänsä hyvin. Hän löysi polkunsa paikallisiin folkklubeihin ja solmi monia tuttavuuksia. Kun aikanaan ilmestyi levy Scarborough Fair, Paul merkitsi tekijöiksi vain itsensä ja Artien, myöhemmin vain itsensä, josta syntyi uutta riitaa. Scarborough Fair oli kuitenkin vuosisatoja vanha kansanlaulu. Brittiläinen Carthy ei pitänyt suutaan asiasta kiinnni ja musiikkipiireissä levisi tieto, miten Paul kahmii kaiken kunnian ja rahat itselleen. Tätä Paul kyllä tekikin, sillä hänen heikkoutensa oli omavaltaisuus ja ylivaltainen kunnianhimo. Hänen vahvuutensa oli musiikin sovittaminen ja sanoitus. Hän myös etsi uusia musiikkisuuntauksia ennakkoluulottomasti Afrikkaa myöten.  Elokuvaan Miehuuskoe Paul teki tunnarin eli Mrs. Robinsonin ja sen ’pojat’ esittivät yhdessä. Aikakausi ei kuitenkaan ollut kevyt:  poliittinen osallistuminen oli vahvaa niin Vietnamin sotaa kuin rotuerottelua vastaan, monia mustien puolustajia murhattiin. Simon&Garfunkelista tuli sukupolvensa laulavia julistajia tehtyään levyn ”The Sound of Silence”, joka tietenkin nousi listojen kärkeen. Kun sekä matematiikan tohtorius että elokuva kutsuvat Artieta, Paul lähti vahvasti vetämään omaa linjaansa salaa kuitenkin kaivaten sitä ainoaa henkilöä, jonka kanssa oli tehnyt musiikkia kouluikäisestä asti, ainoaa häntä, joka jo pienestä soinnusta tiesi, miten jatketaan soundia, että se vetoaa yleisöön. Hän ainoa tiesi, miten heidän äänensä soisivat yleisölle huikeimmin. Vahingossakaan Paul ei valittanut vaan puursi kahta hullummin, mutta kävi myös terapiassa, solmi suhteita ja avioliittoja, sai lapsia, riiteli oikeudessa ja teki oman myydyimmän sooloalbuminsa Gracelandin, jolloin oli kulunut jo kolmekymmentä vuotta hänen ja Artien läpimurtosinglestä ”Hey, Schoolgirl” ja ”The Sound of Silencen” sijoituksesta kaksikymmentä vuotta.  Nyt hän tunsi olevansa omillaan ja uuden musiikin virroissa.

Tämä kirja on todella tuhti tietopaketti, josta kiinnostunut voi lukea monia kiertueselostuksia, kulissien takaista draamaa, naisystävistä, tarkkaa musiikkikappaleen sovitusta, sanoitusta, kaikkea siihen liittyvää. Voi muistella missä itse oli silloin ja silloin, kun joku kuuuluisa levy julkaistiin. Paul rikastui valtavasti ja voi edelleen hyvin. Kuudenkymmenen vuodenkin jälkeen voimme vain ihmetellä, mikä oli todellinen syy Artien ja Paulin syvän ystävyyden rapautumiseen. Julkisuudessa he pelasivat varsin korrektisti yhteen muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.  Viimeisen luvun otsikko Katsokaa mitä minusta on tullut sopii niin hyvin Pauliin.

Paljon on vettä ja soundeja virrannut siitä, kun räätäli Paul Simon syntyi vuonna 1888 Itävalta-Unkarin Galitsiassa. Juutalainen kulttuuri oli kukoistanut Itä-Euroopassa jo satoja vuosia. 1890-luvulla kuitenkin alkoivat joukkovainot ja Paul Simon lähti 1903, vain viisitoista vuotiaana Yhdysvaltoihin, jossa perusti räätälinpuodin ja löysi vaimokseen itävaltalaisen maahanmuuttajan Triedan eli Friedan. Perheen ensimmäinen lapsi Louis oli musiikillisesti lahjakas ja tulevan maailmankuulun duon Simon&Garfunkelin toisen jäsenen, Paul Simonin isä.

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa