Hyvästi kaunis Karjala, hyvästi sydämeni lävitse, hyvästi iäksi!

 Kun Karjalan Kannaksen asukkaat saivat lähtökäskyn: Vihollinen oli lähentymässä, talvisota oli alkanut. Lähtijöiden joukossa oli äitini, silloin 12 –vuotias Eila ja hänen perheensä, jossa kolme muuta sisarta, joista nuorin vasta alle kaksivuotias. Mukaan sai ottaa sen, mitä jaksoi kantaa. Parhaat hevoset oli viety armeijalle, joten perhe lähti taittamaan matkaa perheen isän veljen hevosella.  Lunta oli todella paljon ja talvi oli tunnettu kovista pakkasistaan aina -40 asteeseen saakka. Äiti ja hänen serkkunsa Sirkka hoitivat toiseksi nuorinta siskoa, sillä mammalla oli sylissään alle kaksivuotias Kaija. Yksitoista päivää matkattiin Parikkalan asemalle, jossa päästiin härkävaunuun eli junan kyytiin. Asemat olivat tungokseen asti täynnä sotilaiden ja evakkojen takia. Toiset olivat menossa, toiset tulossa. Parikkalasta sitten Humppilaan, jossa kokoonnuttiin työväentalolle. Sieltä talolliset kävivät noutamassa evakkoja koteihinsa. Karjalaiset olivat omaa kansaa, vihollista paossa, kotinsa pakon edessä jättämään joutuneet. He olivat suomalaisia ja heidät tuli asuttaa, oman maan kansalaiset. Pakkanen oli kova ja kuka ikinä olisi tätä uskonut. Matkalla syntyi lapsia, toiset olivat viimeisillään raskaana, oli vanhuksia ja muuten sairaita, mutta kaikilla oli vahva tahto ja usko parempaan. Eläimiä kävi pakkasessa sääli, mutta nyt saivat apuun tulla oman maan kansalaiset. Tästäkin selvittiin, vaikkakin kyyneleet silmissä ja sydän Karjalassa.

 Karjalassa ripiltä päässeessä ryhmässä, sillä kesäkuussa 1944 oli toinen lähtö edessä. Nyt hyvästeltiin Kuten historiasta tiedämme karjalaiset pääsivät jatkosodan ajaksi palaamaan takaisin. Toivo eli ja elämä jatkui. Helluntaina 1944 äitini, kotoisin Valkjärven Teppolan kylästä, pääsi ripiltä. Hän oli viimeisessä ripiltä päässeissä ja heitä oli paljon. Pakko oli jättää Karjalan laulumaat lopullisesti, mutta muistot jäivät.

Kaikesta huolimatta äitini on käynyt parikymmentä kertaa syntymäkodissaan ja kerran minäkin mukana. Se oli kokemus, joka jätti oudon kaihon. Uin äitini ja mammani rannalla, askeleeni yhyttivät Viipurissa mammani kulun, Valkjärven talon puutarhassa kypsyttivät hedelmiään mammani istuttamat omenapuut. Näin ikkunan, josta äitini siskonsa Sirkan kanssa oli illan pimeässä nähnyt Leningradin piirityksen palon.

Kuvassa äitini istumassa lapsuuden uimarantansa kivellä. Ikävä ei jätä, sillä missä muualla olisi samanlaiset kulleroniityt, missä muualla käköset niin kukkuisivat, missä muualla viljan tähkät niin painavat, missä muualla kaupunki kuin Viipuri niin liki. Viipuri oli kansainvälinen ja suvaitsevainen. Siellä kuului monia kieliä, käytiin kauppaa, pidettiin seuraa, oltiin vilkkaita, tytöt somia kuin villimansikat, miehet sanavalmiita ja komeita, hevosten kupeet hohtivat ja Valkjärven kieseillä ajettiin aina Pietariin asti. Jäyhyys oli täysin tuntematon sana. Karjalan maassa ja ilmassa oli sitä jotakin. Äitini kantaa sitä muistoissaan mukana sateenkaaren tuolle puolen ja Valkjärven vesi kuin unta ja unelmaa. Äiti rakas, mammani, sinä ja minä, Valkjärvessä uineet, lupaan kantaa kauniin Karjalan muistoa neljännelle sukupolvelle!

tyttäresi

Leena

Aseiden vaiettua kertovat karjalaiset evakkomatkoistaan ja miten kaunista kaikki oli Karjalassa. Tämä sodan loppumisen muistoksi ja rauhalle!

Lumiset kirsikkatarhat

Nainen sanoi: kun olin tyttö vaikka olin nainen. Mies otti kuvia,
tahtoi vangita henkäyksen, perhosen hämärää välkyttävän siiven?
Valotuin hänen sisäänsä, kirsikkahuulet huulten sisään,
alastomat mosaiikit joilla hän tapetoi ruumiinsa seinämät.
Monta imperfektiä sitten salama välähti kuin outo silmä.
Nyt kuville putoilee lunta, nyt tauluissa on alkanut sataa. Hän
sanoi: myös minussa sataa. Hän osoitti itseään, sitten huonetta.
Siellä täällä leijui hopeisia kiteitä. Ne putoilivat nahkasohvalle ja
katosivat. Hän sanoi: jääkuutioita iholla. Lumiset kirsikkatarhat.
Eikö se ole kuten halu? Joka peitetään lumen alle, herää.

- Saila Susiluoto -

Siivekkäät ja Hännäkkäät (Otava 2011)

Naisen kuva

Hänen on kyettävä miellyttämään.

Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteillaan kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvin käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Nuori, aina nuori, yhä vielä nuori.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wistawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

Salla ja Olli Mäkelä: Turkiseläinten vapauttamisen vuosikymmenet

Lapsena ei monikaan ole niin tietoinen eettisesti, että osaisi kärsiä kärsivien mukana, osaisi aloittaa taistelun niiden puolesta, jotka ovat eläviä, tuntevia. pienissä häkeissä asuvia minkkejä, supeja ja kettuja. Asuin länsirannikolla ja aina kun menimme uimaan ajoimme pyörillä turkistarhan ohi. Haju oli kammottava. Kun kasvun vuodet koittivat, halusin antaa äänen niille, joilta kukaan ei kysynyt mitään, joita kosketeltiin pihdein ja joiden elämän ainoa tarkoitus oli elanto, joka perustui eläinrääkkäykseen. Olen edelleen kettutyttö, mutta nyt auringonlaskun alasta on paljon tutkittua tietoa ja siitäkin johtunee, että läntinen Eurooppa on kieltänyt jo turkistarhauksen heti tai jatkoajalla. Kaiken huipuksi ihmisille, jotka ovat eläneet avuttomien eläinten tuskan hiestä ja kyynelistä, maksetaan siirtymäkorvaus kiduttajille!

Salla&Olli Mäkelä ovat kirjoittaneet huomattavan kirjan, antaneet kaltoinkohdelluille eläimille suuren äänen tietoteoksellaan Turkiseläinten vapauttamisen vuosikymmenet (Into 2026). Käsittämättömästi kirjoitamme edelleen Suomen turkistarhauksesta, vaikka vuoden 2012 Turkistarhaton Suomi -kansalaisaloite keräsi noin 70 000 allekirjoitusta. Paremman eläinlain puolesta keräsi 139 000 allekirjoitusta. Olen ikäni kuulunut Suomen Eläinsuojeluyhdistykseen, mutta koska mitään ei tapahtunut, menin jäseneksi Animaliaan. Oli kuin olisi kotiin tullut. Animalian yksi keskeisimmistä asioista on lopettaa turkistarhaus. Animalian eläinsuojeluasiantuntija Laura Uotila toteaa, että olisi tärkeää saada selkeä kielto turkistarhaukselle myös Suomessa.

”Suurin osa EU-maista on päätynyt kieltämään turkistarhauksen. koska se aiheuttaa eläimille kärsimystä.”

”Myös joka kerta kun muotitalo, vaateliike ja jälleenmyyjä suostuu turkittomuuteen tai poliittinen puolue linjaa turkistarhauksen vastaisesti, on se voitto. Suuria voittoja ovat kaikki kansalliset turkistarhauskiellot ja turkisten myyntikiellot, joita vuosien varrella on tullut useita kymmeniä.”

Tässä aiheessa en voi olla mainitsematta tohtori Jenni Haukiota, joka on ollut eläinten puolesta ja äänenä. Meillä oli mm. Maata -jalkojen alla kampanja etc.

Henkilökohtaisesti levitän tietoa järkyttävästä toimialasta ja kerron kaikille, että jos tämä on teille tärkeää, etsikää vaaleissa kansanedustajaehdokas, joka haluaa sulkea tarhat. Älkää kertoko omaa mielipidettänne, vaan olkaa neutraaleja. Näin saatte oikean tiedon. Animaliakin auttaa kertomalla ketkä ehdokkaista oikeasti ovat tarhausta vastaan. Kerran minulle kävi niin, että soitin  yhdelle ehdokkaista ja kysyin hänen mielipidettään. Vastaus meni näin: ”Meidän puolue kannattaa kaikkea yritystoimintaa, joka on lainmukainen.” No, tällä perusteella voisi siis vaikka tehdä monenmoista ja kutsua sitä elinkeinoksi ja yrittäjyydeksi. Meidän itävaltalaiset ystävämme eivät olleet uskoa, että Suomessa vielä kidutetaan eläimiä pienissä rautahäkeissä. Häkit eivät mahdollista lajityypillistä toimintaa.

Eläinsuojelukeskus Tuulispää pyrkii auttamaan eläinyksilöitä, mutta myös laajemmin parantamaan eläinten yhteiskunnallista asemaa. Teinkin paikasta jutun Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä kaikki elämä on arvokasta.

 Pia Anttonen Tuulispäästä uskoo, että turkistarhaus tulee ennen pitkää tiensä päähän. ”Ala kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Monet turkistarhaajat itsekin harkitsevat lopettamista. Hienoa on, että suuret muotitalot ovat luopuneet turkiksista, se on selkeä viesti turkistuotannolle.”

Tuulispäässä on monia eläimiä ja henki on hyvä. On niin ihanaa katsella kun possut lähtevät yöunille touhukkaan päivän jälkeen. Kasvonaamiokin löytyy puhtaista oljista. Ja entiset tarhaketut ovat juuri kuin koirat. Heidän nimensä ovat Lumi, Halla, Sumu ja Viima. Kettu on toteemieläimeni kaikessa, joten kyllä heitä käyn katsomassa usein. Nyt ketut saavat viettää lajityypillistä elämää, sillä aidattu alue on suuri ja eläimet tulevat hyvin juttuun keskenään.

Suomi on Puolan ja Kreikan jälkeen Euroopan kolmanneksi suurin turkistuottaja. Kettujen tarhauksessa Suomi on Euroopan suurin turkistuottaja. Mikä häpeä!

Isä ja tytär, Salla ja Olli Mäkelä heiluttavat tällä todella ja tarkalla tietokirjallaan toivon lippua vielä häkeissään kyhjöttäville uhreille. Kiitän isosti ja ette pety, jos ostatte omaksi. Olen niin iloinen, että karkuriketut saavat elää muiden eläinten kanssa suurella alueella, eikä heidän elämänsä pääty elektrodeilla tehtyyn kuolemaan.

 Karkurit on loukutettu Pohjanmaalla. ”Tarhaajat pyrkivät sitten hakemaan niitä, etteivät ne päätyisi tällaisiin paikkoihin. Syntyy kilpajuoksu siitä, kuka ehtii hakea ketun ensin. Ongelmana on tietenkin se, että on rajallinen määrä, mitä voidaan ottaa Tuulispäähän.”

 Ketuilla on tarve tuntea tuttu haju. Niinpä kun iltahämärillä liikuskelin lehdossamme sain seuralaisen. Iltakävelystä tuli tapa ja kun kyykistyin polulla sain suukon! Ketuilla on 24 eri ääntä, joilla ne viestivät. Osaan yhden ja se tarkoittaa ”minä olen tulossa”. Sitä ei voi kirjoittaa. Se eletään. Tuulispää ei saa Valtion tukea, mutta eläinkummeja on monta. Avustavia hoitajia noin kymmenen. Kohta taas unitunnelmiin possujen kanssa eli käyn aika usein. Illan rauhoittuminen on mukavatunnelmaista. Pakahduttava ilo, että näillä eläimillä on hyvä. Viestikapulana lähtee viesti auringonlaskun alasta. Hyvä niin.

Uimaan polkeva tyttö asuu nyt Päijänteen saaressa, mutta juuret meren rannalla. Nyt hän on tiedostava aikuinen ja koska on kirjoittajanakin itsensä elättänyt, lopettelee nyt turkistarhoja hiljalleen monien muiden kanssa. Kuka nyt haluaa pukeutua tapetun eläimen nahkaan ja turkkiin. Kehtaako joku vielä? Eihän…. 

Rakkautta ensisilmäyksellä

He ovat molemmat vakuuttuneita
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunista on moinen varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpaa.

Heistä tuntuu että kun he eivät olleet tutut,
ei mitään tapahtunut heidän välillään.
Mutta mitä sanovat kadut, raput, porraskäytävät
joissa he ehkä ovat kohdanneet jo kauan sitten?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
ehkä pyöröovessa
joskus kasvokkain?
jokin "Anteeksi" tungoksessa?
"Väärä numero" kuulokkeessa?
           -Mutta tiedän kyllä heidän vastauksensa.
           -Ei, he eivät muista.

He hämmästyisivät kuullessaan 
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heidän kanssaan.

Se ei vielä ole ollut aivan valmis
muuttumaan heidän kohtalokseen
vaan lähentänyt ja erottanut heitä,
juossut heidän tielleen
ja hihitystään pidätellen 
hypännyt sivuun.

Oli merkkejä ja viestejä,
olkoonkin ettei niitä voinut lukea.
Ehkä kolme vuotta sitten
taikka viime tiistaina
lensi tietty koivunlehti
olkapäältä olkapäälle?
Jotain joutui kadoksiin ja löytyi.
Kuka tietää ettei se ollut pallo
lapsuuden pusikossa.

Oli ovenkahvoja ja ovikelloja
joissa kosketus
peitti aikaisemman kosketuksen,
matkalaukut vierekkäin.
Ehkä jonakin yönä samanlainen uni,
heti heräämisen jälkeen poispyyhkiytynyt.

Jokainen alkuhan
on vain jatkoa jollekin,
ja sattumien kirja
aina puolivälistä auki.

- Wislawa Szymborska (Like 2003)
Sata Szymborskaa (Suomentaneet Markku Puukko ja Jarkko Laine)

(Onko siitä jo 42 vuotta.....ensikatseesta?)

Koittaa aika kun ilahtuen....

Koittaa aika, 

kun ilahtuen tervehdit itseäsi

omalla kynnykselläsi peilissä.

ja te molemmat hymyilette.

Käytte pöytään. Syötte.

Rakastat jälleen vierasta,

joka kerran olit.

Tarjoat viiniä. Leipää.

Palautat sydämesi

sille, joka on sinua rakastanut.

Koko elämäsi, jonka hylkäsit

toisen tähden, joka tuntee sisimpäsi.

Ota rakkauskirjeet kirjahyllystä,

valokuvat, lohduttomat sanat.

Hävitä kuvasi peilistä

Istu pöytään. Ahmi elämäsi.

- Derek Walcott -

Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä kaikkien elämä on arvokasta

Kävin virtuaalisti Somerolla sijaitsevalla eläinkeskuksessa, josta lopppuelämän kodin ovat saaneet eri tavoin ja eri syistä kunnon kotia tarvitsevat eläimet. Samettiturpahevosia ja tarhoilta karanneita minkkejä ja kaikkea siltä väliltä. Käyn melkein joka päivä kurkistamassa eläinten touhuja ja on ollut jännittävää nähdä mm. miten ryhmään tullut uusi tarhakettu on otettu vastaan muiden kettujen osalta. Varsin nopeasti heistä tuli ryhmä ja kun niillä on hyvä, ne ovat kuin koirat, yhtä leikkisiä. Lumi, Halla, Sumu ja Viima ovat nyt iloinen ketturyhmä.

Nämä kaksi Dublin ja Tarkki ovat niin bestikset. Joka päivä ne ottavat jonkun pikkurisun ja toinen yrittää ottaa sitä toiselta. Pieni risu olisi hetkessä risa elleivät hevoset pelkäisi leikin siihen loppuvan. Nämä kaksi lumisateessa ovat kuin heltymys. 

Pieni musta poni leikkii vaaleanpunaisella pallolla. Täällä onkin paljon leikkiä, joka tekee katselun ihanaksi. Vapaa piha ja maata jalkojen alla!

Lumin piti kuolla turkitarhalla vain puolen vuoden iässä, mutta onneksi hän sai Tuulispäästä uuden kodin ja rakastavan perheen. Halla, Sumu ja Viima ovat hänen hyviä ystäviään. Joku tarhalta karannutkin...

Tässä ankat ja sorsa tai kaksi, tuovat pihaan vapauden olla kaikkien kanssa kaverit. Tällaiseen törmäsimme Saksassa kun yövyimme eläinhotellissa. Siellä ne pysyivät pihalla ja isossa  aitauksessa aasi hoiti aamuherätykset, pässikin tuli paikalle... Ikiparasta olivat minipossut, joilla oli tehty hieno kylpemislammikko ja kotimökki. Niitä sai rapsutella ja taisimme tehdä vaikutuksen sillä aina kun kuulivat meidän äänemme alkoi hauska röhkinä. Emme ymmärtäneet tallentaa...

Uljas -vuohella taitaa olla herkkupäivä vai onko peräti synttärit. Täällä eläimet asuvat pysyvästi omassa kodissaan. Eläimiä on yhteensä noin sata ja tämä paikka on perustettu 2012. Guten Appetit!

Niin hyvä slogan: Eläinrakkaus on vahvuutta. Kuvassa Nunnu ja Tuulispään perustaja Piia. Vaihtelevia avustajia on noin kymmenen.

Emakkomummot Siiri ja Saara, siskokset nukkuvat aina toistensa kosketuksessa. Muuten ei uni tule.

Usein jonkun tekee mieli rapsutella possut hyvälle unelle.Siat ovat hyvin älykkäitä eläimiä, kun niille annetaan mahdollisuus niille ominaiseen elämään. Siirin kasvonaamiokin on osa näiden possujen elämää. Siiri tietää miten pysyä sievänä. Voi tuo kylllä olla unimaskikin....Löydät monet, monet eläimet jos käyt Tuulispäässä tai googlaat Eläinsuojelukeskus Tuulispää. Saat sieltä myös paikan tarkemman sijainnin, tiedot aukioloista yms. Siellä on myös kauppa, joka myy kaikkea eläinaiheista tavaraa.

Kiitos, että sain tavata teidät ja nyt annan muillekin vinkin mitä kivaa voi tehdä vaikka hiihtolomaviikolla. Dublinin ja Tarkin suukkonen.

Eläimet♥
Somero♥
Paikan perustaja♥
Kaikki avustavat työntekijät♥
Lahjoitukset♥
Ilo♥

Leena Lumi

(Olen pahoillani, että tämän postauksen asemointi ei ihan onnistunut. Ehkä  kuitenkin tärkeintä ovat näiden eläinten hyvät olot♥♥)

Nanson ikimuistoiset tunikat!

Tässä vuonna xx Nanson Yuyu -tunikassa -28 astetta. Näitä ostin kaksi ja vähän ajan kuluttua myös lyhyenä leninkinä. Kun saksalainen ystäväni näki, hän pyysi heti hänelle myös. Tämä tunikakin käy ihan hameesta suvella. Paljon käytetty eikä käytön jälki näy.Nanso ja muutama muu vaatettaa aikuisen naisen.

Arkimuotia pikkubootseilla lumessa ja nyt on ne kunnon bootsitkin. Viimeksi ei Nansolla ollut vielä minua kiinnostavaa. Casper Julianin takia käyn usein Lindexillä. Varokaa: Sieltä löytyy mitä vain! Ja kiitos KappAhlille farkuista, joita on vaikka missä mallissa ja väreissä ja se tärkein: Korkea Vyötärö

Viimeinen kysymys itselleni joka ilta: laitoinhan seerumia kaulaani ja decolteelle? Muistin!

Mukavaa ja lumista viikkoa kaikille!

Lumi on niin lempeää ja kaunista....

Leena Lumi

Päijänne vielä vaikenee lumivaippansa alla....

Päijänne vielä vaikenee lumivaippansa alla. Nautitaan siitä ja muistellaan miten järkyttäviä ovat heinäkuun hellepäivät puutarhalle. Nyt voidaan vielä unohtaa, mitä alkutalven kylmät ja lumettomat päivät ovat tehneet uudisistutuksille, joiden juuret eivät ole tähän koettelemukseen tottuneet. Luen rentouttavaa kirjaa, mutta kun kova pakkanen hellittää on heti menoja. Ei väliä, sillä siinä se pysyy ja odottaa meitä.

Yritän kertoa, että rubiinihääpäivät on juhlittu ja seuraavaksi on tapaamisemme merkkipäivä. Ilman tapaamista ei olisi tullut meitä. Sitten kohtasivat Meri ja Sami. Jo ensihetkestä olimme 'we four fab' ja koirat. Nyt on mukanamme ihmeellinen Casper Julian, joka tänään virtuaalisti rakensi teatteriesitykset ja piti puheenkin. On tämä vaan niin uskomatonta: Pieni mies ja niin rakas, joka teki meistä 'we five fab'.

Facebookin puolella olen liittynyt Elisa Aaltolan Eläinoikeusakatemiaan. Tänään hän kirjoitti biofiliasta eli olemisesta yhtä luonnon kanssa. Siellä on paljon hienoja vastauksia, mutta minä kirjoitin nyt lyhyesti, koska kirja odottaa...: Minulla elämä tuntuu elämältä eläinten, puiden ja tuulen  huminassa, aaltojen pärskeessä ja syyskesän öissä, jolloin  alkaa yökiitäjien aika. Lepakot lentävät suih, suih...olen elämän valtimolla.

Leena Lumi

Humiseva harju

Humiseva harju on merkittävin englanninkielinen romaani. Se on täydellinen, ja täydellinen mitä harvinaisimmalla tavalla: Se on ihmisen ja elämän luonteen voimakkaasti yksilöllisen tajuamisen ainutlaatuinen ilmennys.

- Walter Alleen –

Tarttuessani vuosikymmenien jälkeen Emily Brontën Humisevaan harjuun (Wuthering Heights, Karisto 2012, suomennos Kaarina Ruohtula) avasin oven niin kauas menneeseen, että minua pelotti. Mikä on se tumma, synkkä muisto, jonka haluan uudelleen palauttaa mieleeni? Miksi joku kirja äitini kirjastosta on vaeltanut kaikki vuodet mukanani ja miksi en ole lukenut sitä uudelleen ennen tätä hetkeä? Miksi haluan kokea nummikärsimykseni uudelleen ja minäkö se olen joka vaellan Yorkshiren nummien lumimeressä peläten, toivoen ja hullusti rakastaen…

Humiseva harju alkaa vuodesta 1801, jolloin herra Lockwood haluaa asettua asumaan Englannin syrjäiselle nummiseudulle ja hän vuokraa tätä tarkoitusta varten Rastaslaakson kartanon. Vuokraisäntä on Heathcliff, joka itse asustaa Humisevan harjun kartanoa hyvin synkeän ja epävieraanvaraisen perheensä kanssa. Tänne herra Lockwood tekee vierailun päivänä jona sakea lumipyry ja pimeys estävät häntä palaamasta yöksi kotiin, jolloin Rastaslaakson kartanon vuokraajasta tulee haluamattaan osa maailmankirjallisuuden synkintä rakkaustarinaa kuin myös kirjan toinen kertoja hänen taloudenhoitajansa Nelly Deanin toimiessa tapahtumien pääkertojana. Nelly, joka muistaa kuin eilisen sen päivän, kun Humisevan harjun isäntä herra Earnshaw ilmoittaa lähtevänsä muutamiksi päiviksi Liverpoolin ja hän kyselee lapsiltaan Catherinelta ja Hindleylta sekä myös Nellyltä, mitä he haluaisivat tuliaisiksi. Mutta olisiko mikään toivomus voinut muuttaa kohtaloa, jossa isäntä saapuu kotiin ja kaivaa päällystakkinsa nyytistä lapsen sanoen:

Katsopas, tätä vaimo. Tämän kantaminen oli vähällä viedä kaikki voimani, mutta nyt sinun on otettava se vastaan Jumalan lahjana, vaikka se onkin melkein niin musta kuin olisi paholaisen työtä.


Lapsi on löytynyt nälkäisenä ja kodittomana Liverpoolin kaduilta ja herra Earnshaw tuo sen kotiinsa kasvamaan yhdessä omien lastensa kanssa. Tulokas saa nimen Heathcliff perheen pienenä kuolleen pojan mukaan ja nimi on sekä suku- että etunimi.

Melkein ensi hetkestä Hindley vihaa Heathcliffia kuolettavasti, mutta Catherinesta ja Heathcliffista tulee erottamaton pari, jota nuori Nelly Dean voi tarkkailla päivittäin. Näin alkaa maailmankirjallisuuden synkin ja väkevin rakkaustarina, jossa vihasta ja kostosta kuin ei myöskään surusta ole puutetta. Jokapäiväistä unohduksen toivoa etsitään raakuuksista ja karkeuksista, joita Humisevan harjun lukijat hätkähtivät kirjan ilmestyessä 1847. Miten saattoi syrjäisen Yorkshiren nummiseudun pappilan tytär luoda niin pakanallisen ja hirviömäisen hahmon kuin oli Heathcliff! Lukevan yleisön huomio kiintyikin nyt pappilaan, josta löytyy kolme kirjailevaa sisarusta Emily, Anne ja Charlotte sekä heidän veljensä Branwell, josta lopulta tuli narkomaani ja alkoholisti, mikä lienee tarjonnut kirjallista materiaalia etenkin kovasti veljestään huolehtivalle Emilylle, jolla muutoin tuskin olisi voinut olla mitään kontaktia epävakaisiin, ailahteleviin, synkkiin henkilöihin, sillä Emily oli eniten kiinni kodissaan ja ilman rakkaita nummiaan hän alkoi kuihtua ollessaan sekä opiskelemassa että kotiopettajattarena. Nummille takaisin päästyään hän toipui niin henkisesti kuin fyysisesti. Sitkein sisaruksista oli Charlotte, joka kesti vihaamassaan opettajan roolissa kauimmin. Charlotte oli myös sisaruksista se, joka kirjoitti Humisevan harjun toiseen painokseen esipuheen vuonna 1850 selventääkseen ja kuin puolustaakseen lukijoille 1848 kuolleen sisarensa upeaa teosta parhaan kykynsä mukaan:

En ole varma siitä, onko oikein ja suositeltavaa luoda Heathcliffin kaltaisia olentoja – epäilen, ettei ole. Mutta tämän tiedän varmasti: luovan kyvyn omaavassa kirjailijassa on jotakin sellaista, jota hän ei itse pysty hallitsemaan – jotakin, joka toisinaan toimii merkillisen omaehtoisesti.

Näin siis Emilyn sisar Charlotte Brontë, jonka teos Jane Eyre (Kotiopettajattaren romaani) hyväksyttiin julkaistavaksi samana vuonna kuin Annen Agnes Grey (Agnes, kotiopettajatar) ja Emilyn Wuthering Heights (Humiseva harju). Päästän Charlotten lausumaan loppusanat tähän kirjoitukseen, mutta vielä ei ole sen aika. Villetten (Syrjästäkatsojan tarina) kirjoittajalla, Charlottella, on toinen puoli sydäntäni, mutta toinen kuuluu Emilylle, jonka ainoasta romaanista on kirjoitettu lukemattomia arviointeja sekä tehty lukuisia tutkimuksia. Olen erittäin iloinen, että nyt minulla on Humisevasta harjusta painos, jossa on Charlotten esipuheen lisäksi, suomentaja Kaarina Ruohtulan antoisa teksti Lukijalle, josta olen voinut tavallaan saada ryhtiä myös itseeni, sillä Humisevan harjun väkevyys suorastaan pudottaa polvilleen nummien märkään maahan. Kaikki on rajumpaa kuin muistinkaan, sillä Heathcliff…,mutta palataan häneen kohta, nyt saa vuoron suomentaja Kaarii´na Ruohtula:


Huolimatta siitä, että Emilyn varsinainen elämä oli yksinäistä, ahdasrajaista ja suojattua hänen henkinen elämänsä oli rikasta ja voimakasta. Keskeisiä piirteitä hänessä olivat voima, ehdottomuus, syvyys. Hänellä oli mystillinen kyky eläytyä, miltei sulautua luontoon, vaistota elämän olemus, tajuta yhteyksiä aineettomalla tasolla. Tämä heijastuu esim. Catherinen ja Heathcliffin suhteessa. Teoksen ilmestyessä tätä piirrettä pidettiin pakanallisena ja kirjaa moitittiin moraalittomaksi, synkäksi, karkeaksi. Juuri nämä syytökset saivat Charlotten tarttumaan kynään ja kirjoittamaan puolustavan esipuheen. Toisaalta arvostelu pani hyväksyvästi merkille luonnonkuvausten ja kerronnan voiman. Humiseva harju luonnehdittiin merkilliseksi teokseksi ja samanlaiseksi sitä luonnehditaan vielä nytkin. Ihmetellään, miten se voi olla nuoren naisen kirjoittama.

Sanoisin tähän, että ’tässä sen taika’. Tässä kirja, jota et ikinä unohda. Tässä kirja, jota kannat mukanasi Heathcliffista huolimatta tai juuri hänen takiaan. Kirjan suorastaan raastava ja laaja-alainen sukutragedia kuroutuu kaikessaan Cathrinen ja Heathcliffin rakkaustarinan ympärille, mutta Heathcliff ei todellakaan ole mikään Rhett Butler, joka olisi ollut kuin hunajaa, jos Scarlett vain olisi hiukan joustanut. Ei, Heathcliffin suru, kun rakastettu menee toiselle miehelle, on pedon rakkautta, mutta ei yhtään silti sen vähäisempää, sillä raivoon ja kostotekoihin, hyvin harkittuihin sellaisiin, sekoittuvat kyyneleet ja öinen valitus pimeiden nummien yllä. Heathcliffin kosto on hirmuinen, mutta hänen surunsa sitäkin väkevämpi. Kun katson ’sukupuuta’ Humisevan harjun henkilöistä, näen miten avioliitot, syntymät ja kuolemat yhdistyvät vihassa, raivossa ja hyvityksen toivottomassa toivossa. Catherinen kuoltua Heathcliffilla ei ole enää hetkeäkään, että hän voisi katsoa mitään näkemättä menetettyä rakastaan: pilvet, laattakivet, nummisumu, puut, varjot, kanervat, muiden katseet…kaikki, kaikki heijastaa Catherinea ja muistuttaa hänen menetyksestään tämän kuoltua, mutta myös menetyksestä, tämän mentyä toiselle miehelle:

”Nyt minulle selviää, miten julma olet ollut – julma ja petollinen. Miksi hylkäsit minut? Miksi petit oman sydämesi, Cathy? Minulla ei ole sanottavana sinulle ainoatakaan lohdutuksen sanaa – olet ansainnut tämän. Olet tappanut itsesi! Kun ei mikään onnettomuus eikä häpeä eikä kuolema, eikä mikään mitä jumala tai saatana olisivat voineet saada aikaan olisi voinut meitä erottaa, sinä teit sen omasta vapaasta tahdostasi. Minä en ole murskannut sinun sydäntäsi – sinä itse sen olet murskannut – ja tehdessäsi sen olet samalla murskannut minunkin sydämeni. Ja onnettomuudeksi minä olen vahva ja terve. Mutta haluanko elää? Minkälaista elämää olisi, kun sinä – oi Jumala! Haluaisitko sinä elää, kun sielusi on haudassa?”

”Jätä minut rauhaan! Jätä minut rauhaan!” nyyhkytti Catherine. ”Olen tehnyt väärin. Sen tähden kuolen. Se riittää! Hylkäsithän sinäkin minut, mutta en minä silti syytä sinua. Annan sinulle anteeksi. Anna sinä minulle anteeksi.”


”On vaikeata antaa anteeksi ja katsoa noihin silmiin ja koskettaa noita riutuneita käsiä”, vastasi Heathcliff. ”Suutele minua uudestaan, mutta älä näytä minulle silmiäsi. Annan anteeksi sen mitä olet minulle tehnyt. Rakastan murhaajaani – mutta kuinka voisin rakastaa sinun murhaajaasi?”

Ja minä rakastan, rakastan tätä synkkää kirjaa, tätä maailmankirjallisuuden klassikkoa, tätä nummiusvan ja kanervan tuoksuista teosta, tätä rakastan kaikellani nyt ja myös sitten kun vaellan usvan sisään, tanssin usvan kanssa, olen usvaa. Ja he ovat kanssani: Catherine ja Heathcliff.

*****

Humiseva harju hakattiin kiveen karussa työpajassa yksinkertaisilla työkaluilla kotoisista aineksista. Kuvanveistäjä löysi yksinäiseltä autiolta nummelta graniittijärkäleen. Katsellessaan sitä hän huomasi mitenkä rosoisesta lohkareesta voisi muovata pään, joka olisi villi, tumma, synkkä – hahmon, joka ilmentäisi ainakin yhtä suurenmoista asiaa – voimaa. Hän käytti kömpelöä talttaa eikä hänellä ollut muuta mallia kuin oma näkemyksensä. Vähitellen ja työläästi järkäle sai ihmishahmon ja tuossa se seisoo suunnattomana, tummana ja tylynä, puoleksi veistoksena, puoleksi kalliona – ensin mainituksi kauhistuttavana ja peikkomaisena, viimeksi mainituksi miltei kauniina, sillä nummen sammal, joka verhoaa sitä, antaa sille pehmeän harmaan värisävyn; ja kellokukkainen sulotuoksuinen kanerva kasvaa uskollisesti jättiläisen jalkojen juuressa.

- Charlotte Brontë -

Kevättä pakkasessa

Pakkanen narskuu, soi
ulkona askelten alla,
silmäsi kevään toi

silmiini uppoutumalla.

Palan jo! kuiskaa suus

vapaana suudelmista.

Muuta et ehdikään, 

huuleni sanas jo vei,

kevääni punerva puu,

rikas maan antimista,

keskellä lumen ja jään

tuoksuva toukokuu.

- Yrjö Kaijärvi -

Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)

kuva Pekka Mäkinen

Lumilla ja pakkasilla

 Lunta  on riittänyt ja lisää tulee, mutta nyt iskevät kuulemma luonnon voimat pakkasilla. Lumi on sellaista pehmeää ja suojaa antavaa, mutta pakkanen....Miten voivat selviytyä ne nuoret pikkupuut, jotka istutin suvella, kun kylmät tulivat ennen lumia. Nyt vuorossa tosikylmät, joten eikun hyggeilemme. Kynttilöitä, kirjoja takkatulia, pitkiä unia....Nautin kun aurinko ei herätä aamulla. Nukun muutenkin aika herkkänä.

Todella myös lepään ja tapaan kavereita, sillä 16 vuotta kirjoja kovatahtisesti melkein vei naisen. Nyt luen miten huvittaa, joten NetFlixin sarjatkin mahtuvat mukaan ja yksi oranssi kutomus. Se on ensi joulun lahja eräälle, joka näytti käydessään minulle kaulaliinaansa, jonka olin tehnyt hänelle kymmenen vuotta sitten. Hän oli käytännössä pitänyt sitä sadat hiihtokilometrit. Olin otettu. 

Olen käynyt koirakeskusteluja eräässä ryhmässä  ja heti heitti ikävän. Sylissäni tyttären ikälady, tässä vielä iskussa ja oma rakas Olgamme varmaan haluamassa myös syliin. Kun Olga lähti maa järähti. Silloin Dina tuli minulle avuksi. En ikinä aliarvioi pieniä villakoiria.

Nautitaan vielä hetken näistä armonöistä, kun tähtisadetta saamme rauhassa nauttia. 

Vuodenajat siirtelevät ajatuksiamme, mutta aina niihin mahtuu tähtiä.

Leena Lumi

Lumilla

Hyvää viikonloppua lumilla ja pakkasilla♥♥♥

 Metsäjänis Jarmo Manninen♥♥♥

Leena Lumi

Let it Snow! Let it Snow! Let it Snow!

Casperin lumiukko.....

Let it Snow! Let it Snow! Let it Snow!

Kynttilätontut lähtevät ja Ukki sekä Casper ottavat nokosia

 Nyt joulu mennyt on, uudet tarinat ja tapahtumat alkaneet. Ukki ja Casper näyttävät esimerkkiä ja minäkin aion olla paussilla. Tosin en ole muutenkaan kiirehtinyt paitsi kuuden vuorokauden joulua, joka oli niin ihana♥♥♥

Olen sopinut muutamia tapaamisia ja nekin vievät aikaani kivasti. Tehdä jotain erilaista.

Aarikan kynttilätonttuja on Meri taitavasti asetellut pitkin taloa. Tontut kuiskivat: "Joulu uusi tänä vuonna jo koittaa. Silloin tapaamme."

Poikatonttu iloinen, on kaikesta niin kiitollinen. Joulu, meidän rubiinihääpäivämme sekä Merin syntymäpäivät.

Pakkasterveisin ♥♥ ja kiitos kaikille, vaikka kirjabloggaus on vähän muuhun vaihtunutkin. Kiitos sinulle, joka kerroit niin hauskasti, että jos on alakuloa, hän lukee blogiani♥♥ Omasta mielestäni en ole hauska, mutta kiva jos edes hiukan olen♥♥

Leena Lumi

Ei kukaan meistä kanna...

Ei kukaan meistä kanna
tulta itsessään.
Ei kukaan omin voimin
loista hämärään.

Jos liekkiä ei ole,

ei ole kynttilää. 

Me loistamme, kun toinen

meidät sytyttää.

Kynttilän lämpöä (Kirjapaja, teksti Anna -Mari Kaskinen, kuvitus Minna Immonen)

Vuosi vaihtuu...ja nuoret takaisin Lohjalle uudeksi vuodeksi

Kaikkea mahdollista onnea ja iloa, rauhaa ja rakkautta teille kaikille vuodelle 2026♥♥

Vuodenajat siirtelevät ajatuksiamme, mutta aina niihin mahtuu tähtiä.

Leena Lumi

kuva Minna Immonen

Nuoremme lähtivät uudeksi vuodeksi takaisin Lohjalle. Casper on kuvan tähti ♥♥

Meri, Casper ja Sami tähtisädetikkujen räiskeessä. Toivotamme antoisaa vuotta 2026!!!

Happy New Year

Juhli kanssani tätä viimeistä yötä kuin....

Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.

Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään...

Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu, 
mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun, 
se hohtaa hopeista lämpöä.

- Anna Ahmatova -
suomennos Marja-Leena Mikkola
Anna Ahmatova Fontankan talossa
kuva Anne Hämäläinen

Runokirjat Leena Lumissa