Kirja, joka olisi saanut jatkua sateenkaaren päähän. Sitä ei tiedä mitä tulee, kun etsii kirjasta juuri itseään eli sitä isäntyttöä. Kyllä kannatti, sillä Bühlerin raikas tyyli teki teoksesta kiinniottavan ja rauhoittavan. Kirjassa on neljä osaa ja ensimmäisessä ollaan 2015 ja vuodesta 1986 eteenpäin. Yritän olla paljastamatta, mutta onhan kerrottava, miksi niin monen kannattaisi lukea tämä kirja. Halusin löytää Pauliinan ja isän yhteyden, sillä se ei ollut ihan niin auvoista kuin olin olettanut: Hyvä siis!
Petra Bühlerin esikoisteos Isän tyttö (Otava 2026) kuvailee Pauliinan kasvua aikuiseksi ja välit kasvavat muistoja lapsuudesta. Välähdyksiä, joissa ilot ja surut vaihtavat vuoroaan. Niin tapahtuu myös tunteille isää kohtaan. Isää joka pitää tyttöään sinilintusena ja rakkaana. Pienenä oli helppo olla isän tyttö, mutta nukkumaan mentyä alkoi alakerrasta kuulua riitelyn ääniä. Siihen oli pakko tottua. Jos yritti keskeyttää vastaan nousee rappusissa isä, jolla on riidasta kireät suupielet ja katse täynnä kiviä. Isä on suorasanainen ja tarvittaessa valitsee noloimmat niistä. Iltaluvun aikaan, hänen ääneensä tulee pehmeys johon on helppo nukahtaa.
Bühlerin tarinassa on paljon, joka on tuttua: monet mainitut suosikkibiisit, ylioppilaskirjoitukset, tyttöjen juttuja ja alkava vilkuilu poikiin. Ja sitten suhde äitiin. Se oli täynnä hankausta, sillä äiti oli vaativa eikä häneltä saanut kiitosta ja hellyyttä kuten isältä. Oli vaikea ajatus, mikä oli äidillä huonosti.
Kunta täyttää vuosia ja koska kunta on isän työpaikka, meidän perhe on kutsuttu syntymäpäiväjuhlaan. Kuntaa juhlitaan liikuntahallin jumppasalissa.
Olen sairastellut koko talven...Isää jännittää, hänen täytyy puhua yhdessä juhlanumerossa. Äiti tuo vettä isossa kahvimukissa. Hörppään kerran, toisen ja kolmannen. Sitten juoksen käytävälle vessaan ja oksennan koko mukillisen lavuaariin.
Juhlatapahtumassa isä kantaa minua koko ajan olkapäällään. Makaan siinä kuin mattokäärö, jota viedään ulos tampattavaksi.
Yöllä isä ja äiti vievät minut autolla keskussairaalaan.
Lastenlääkäri seisoo vakavana ja sanoo äidille, että oli onni, että tulimme juuri nyt.
"Tyttö on niin kuivunut ettei olisi selvinnyt aamuun."
Kirjassa ei hienostella ja koko ajan tapahtuu. On ylioppilasjuhlat ja sitten Joensuun yliopistoon haku. Veli lähti Jyväskylän yliopistoon ja äiti muutti Espanjaan. Isä on jo pois töistä ja yrittää opetella huushollin hoitoa. Siinä missä Pauliina kärvistelee tulevaisuuttaan ystäviensä kanssa, veli käy yllättävän usein isän luona. Äiti ei soita Pauliinalle vaan lähettää pelkkiä lyhyitä tekstiviestejä. Kaverit alkavat pariutua, mutta Pauliina ja Ruusa asuvat omissa kämpissään sinkkuina. Kertovat kaiken toisilleen. Vertailevat Amin perheen normaaliin elämään. Äiti käy kääntymässä, kunnes lähtee Tunisiaan lomalle. Isä ja äiti eroavat. Isä napsii Opamoxia ja juo salaa. Veli jää usein hoitamaan ja vahtimaan isäänsä.
Tarina tuo mieleen Noora Vallinkosken Perno Mega Cityn sekä Suvi Vaarlan Westendin. Pidin niistä kovasti. Perheiden hajoaminen vaikka köyhyyden takia on kuin rakeinen kuva, jossa istutaan rannalla tekohymyt kasvoilla. Usein kuvaan tulee vielä sattumakortti eli vakava sairaus. On niin väärin sanoa, että ihmiselle ei anneta enemmän kuin hän kestää. Se on valhe. Onneksi minun ei tarvinnut koskaan vältellä maailman parasta isääni. Hän ei juopotellut, ei riidellyt, laittoi kaiken aina parhain päin. Se oli hyvä sattumakortti. Bühlerin kirjassa Pauliina lopulta alkaa ymmärtää isänsä suunnatonta rakkautta häneen. Ja muistaa lapsuuden hauskat jutut. Kirjan kansi on Sanna Manderin ja niin suloinen.
Luen mieluusti kirjoja, joissa aurinko salaa piirtää valoa huoneisiin ja mieliin. Nyt se piirtää uutta kuvaa isän asuntoon, sillä isä putoaa onnelliseen liikutukseen:
"Voi nyt teit isän onnelliseksi. Onpa hieno uutinen", isä kuiskasi lopulta pehmeästi ja näytti siltä kuin pyhyys olisi koskettanut häntä. " Lintusesta tulee emo. Voi miten hienoa. Milloinkas häät on?"