perjantai 20. toukokuuta 2022

Toukokuulta


Sinihimmeä ilta,
meren häipyvä kuvastin, -
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä.

Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden -?

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Mietin joskus, miksi joku kasvi ei voi olla monivuotinen tai miksi onnenpensas ei voisi....


Olen usein miettinyt, miksi kaunis keijunmekko ei voi olla monivuotinen. Siitä saatoin juuri eilen ajautua miettimään, miksi onnenpensaan haalea keltainen ei voisi olla vahvempi. 

Tämä on vanhin onnenpensaistamme. Nuorempia on kolme. Yhdestä otan kukinnan jälkeen oksia ja yritän juurruttaa. Tämä on lehtoa, jota reunustaa Lumimiehen vaalima pitkä kuusiaita.



Lehto hengittää jo tulevaa kasvua. Täällä viihtyvät hyvin niin suuret lehmukset  ( korkeus 30 - 35 metriä) kuin lehtokuusamat, näsiät, valkovuokot, talvikit, kielot, lehtokuusi ja yksi hemlokkikin, väritarkasti valitut lupiinit, metsäkurjenpolvet, lehtoakileijat, sillassa kiinni jo kolme kartiovalkokuusta ja ziljoona saniaista sekä kantarellit ja mustatorvisienet. Ja tietysti yön kuningatar, valkolehdokki. Kaikkia en nyt luettele, sillä odotan vaativimman kasvini nuppujen aukeamista. Äsken oli hilkulla...Eräs puutarhaherra tietää naisen, joka kasvattaa ykkösvyöhykkeen kasvia nelosella, mutta saariolosuhde armahtaa.

Nämä värithän ovat makumieltymyksiä, ei sen vakavampaa.

Onnenpensas Leena Lumi 

Leena Lumin puutarhassa

maanantai 16. toukokuuta 2022

Ville Hytönen: Johannes Andreas


 Luin tämän kuun kolmantena päivänä Helsingin Sanomien Kulttuurista Miska Rantasen juttua Psykopaatin jäljillä. Oli jotain kiirettä taas ja laitoin lehden jutun kohdalta taiteltuna hyllylle. Niin paljon olin lukenut, että tiesin aiheen, mutta en muista aikanaan kuulleeni siitä mitään. Siihenhän on selvä syy: Neuvostoliitto vartio uutisia ja elimme siis vielä Neuvosto-Viron aikaa. Johannes Andreas Hanni niminen komeaksi väitetty mies oli syyllistynyt kolmeen poikkeuksellisen järkyttävään murhaan. Hänen vaimonsa Pillen katsottiin myöhemmin salanneen tietoja ja jopa osallistuneen tekoihin jossain määrin. En halua varoitella nyt herkkiä, sillä lehdessä on kerrottu koko tarina ja kirjan kirjoittaja on käsitellyt aihetta sukeltaen päähenkilöiden päiden sisään täyttäen tyhjiöt fiktiolla. Kyseessä ei olekaan tietokirja, mutta faktat ovat kohdillaan. Ville Hytönen sanoo sen, minkä minä olen usein yrittänyt sanoa: "Ihmisten tunne-elämää ei pysty kuvaamaan vain sitä kautta mitä tapahtui, vaan siinä täytyy olla jotain muuta. Fiktio tuo enemmän tietoa esiin kuin faktakirja."

Ville Hytösen romaani Johannes-Andreas (Like 2022) kuljettaa toisiinsa rakastuneen parin mukana heidän mustaa lapsuuttaan sekä rikosta yleistä moraalia, Jumalaa ja sosialismia vastaan. Tarinan kertojina vuorottelevat Johannes-Andreas ja Pille. Johannes-Andreakselle Neuvostojärjestelmä  oli kaikki kaikessa. Pillestä ei aina saanut selvää. Hänellä oli varakas täti Suomessa, hän ryyppäsi reippaasti ja harrasti seksiä melko vapaasti. Tietenkin ottaen huomioon, että hänen miehensä ei saanut tietää. Pille oli myös pelottavan mustasukkainen ja sai raivokohtauksia miehensä petettyä häntä. Kaiken ylle lankeaa kuitenkin tiheä sumu, kun vuonna 1982 Nõmmessä tapahtuu kolme raakaa murhaa. Kuin täyttä luottamusta osoittaen Johannes-Andreas kertoo teot Pillelle, joka raivoaa aikansa, kunnes miehensä kuviteltu ihanuus ohittaa tekojen irvokkaan julmuuden. Vain toisinaan Pille:

Minä halusin pois kaikesta. Lintujen luokse, kyyhkysten kujerrukseen.

Johannes-Andreas:

Minä olin Johannes, pappisperheen lapsi, myöhemmin ehkä sosialisti, työläinen ja aviomies Ja minä olin Andreas, öinen saalistaja, salaisuuksien kätkijä ja elämän ja kuoleman ratkaisija.

Minä olin Johannes-Andreas Hanni, papinpoika maailmassa, jossa pappeja ei enää tarvita. Siksi minä olin se mikä minä olin.

Johannes-Andreaksen lapsuus oli täynnä väkivaltaa. Jos isä olisi ollut vähänkin tietoisempi ihmismielestä, hän olisi tajunnut mihin poikaansa ajaa, sillä merkkejä oli kaikkialla...

Pojasta olisi toisissa oloissa voinut olla parempaan. Hän luki mielellään, hän piirsi, hän osasi olla hauska seuramies, hän oli kiinnostunut monesta, mutta viina ja jo lapsena myrkytetty mieli ajoi hänet veriselle tielle. Juodut alkoholimäärätkin jo aiheuttivat väkivaltaa, jonka kutsu voitti kaiken hyvän.

Olin lamaantunut, raskas ja punainen. Olin lunta, olin lintu. 

Eletään Neuvosto-Viron viimeisiä aikoja. Kohta kansa laulaa itsensä vapaaksi. Muistatko missä olit silloin? Minä muistan hyvinkin, sillä olen aina omannut käsittämättömän kiinnostuksen Viroon. Tämä kirja on jonkinlaista tirkistelyä noihin vuosiin ennen vapautta ja miten kaikesta oli pulaa ja miten tärkeä Suomi oli Virolle niin monessa asiassa.

Ville Hytönen on jäätävän huikea kirjoittaja. Ei ollut vaikea arvata, että luen murhista kertojalta, joka on antanut kynänsä hetken viivähtää runomusteessa, meren vaahdossa, nuotiotulien savuissa. Runoilijat ovat parhaita monessa. He eivät rakentele järkyttävän koukeroisia, ylipitkiä virkkeitä. Lauseet ovat pelkistettyjä. Isonkin asian Hytönen kertoo lyhyesti, mutta kaiken perässä voi kujertaa lumikyyhky. 

Johannes-Andreas hyvästeli ikkunakalteriensa takana kyyhkyset poistuen omasta päätöksestään tuonpuoleiseen. Pille tuomittiin, kunnes Lennart Meri hänet aikanaan armahti. Hän muutti Suomeen saadakseen eron tapahtumiin. Psykiatri Antti Liivin mukaan Pilleä ei olisi tullut ikinä vapauttaa vankilasta. On täysin mahdotonta tajuta, että Pille oli niin vietävissä. On asioita, jotka jäävät raskaan sumuverhon taakse niiden koskaan kirkastumatta. Joskus tietämättömyys voi olla armoa pahimmasta. Ja sen lukeminen osa mustesekoituksen parhaimmasta. 

Minä suljen tämän laatikon nyt. Älä koskaan enää palaa luokseni. Auringonnousu...

                                JOHANNES-ANDREAS

...auringonlasku.

tiistai 10. toukokuuta 2022

Onnenpensas innoittaa!


Olemme istuttaneet ja istuttaneet timanttituijia 'Smaragd', vaikka se oli just se kasvi, jota emme ikinä halua! Never say never! Lisäksi monta ruukullista tetenarskuja ruukuista paikkoihin, joissa niitä ei tallota. Ruukut ovat nyt orvokeilla ja pitkästä aikaa pelakuillakin. Sekä yksi iso hortensia, mutta sen istutamme maahan vasta syksyllä. Osa aikaisemmin istutetuista terassihortensioista on jo silmuilla! Älkää siis uskoko, jos joku sanoo, että 'ne vain oksia kasvattavat, eivät kuki!' Viime vuonna kukki jo kolme.

Kiva viikko vain kastella uusia istutuksia ja odottaa viikonloppua, jolloin Bessun kanssa cityyn syömään.

Tänään istutin goottilaisen kukkapenkin. En saanut ihan sitä sävyä gladiolusta mitä kaipasin, joten otin isohkon pussin mustanpunaisia sipuleita. Ne tulevat vasten valkoista kiviseinäämme eli takuulla näkyvät. Tosin ehkä unikonpunainen olisi ollut kivampi, mutta ne olivat loppu. Viime vuonna jäin ilman verenpisaroita, joten nyt ostin ne vappuna, vielä oli muutama jäljellä...

Onneksi olemme lisänneet onnenpensaita! Ne ovat ihastuttavia, kun ei ole kuin ziljoona scillaa, esikkoa ja näsiöitä. Kuva kirjasta Pihan puut ja pensaat (Minerva).

Olen nyt niin kiihkoissani yhdestä kirjasta, että pakko palata sänkyyn miehen kanssa joka kirjoittaa timantisti. Lumimies on pelaamassa korista. Ihanaa viikon jatkoa teille♥

Keväästä humalassa
Leena Lumi

lauantai 7. toukokuuta 2022

Kaunista äitienpäivää!


Kaunista, herkullista, tunnelmallista äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille. Hortensioita, ruusuja, puutarhassa jo scilloja sinisinä ja valkoisina. Erityisesti tänä vuonna äitienpäivä tuntuu, sillä tyttäreni viettää ensimmäistä äitienpäivänsä. Pieni Casper Julian teki minusta nanan ja Reimasta ukin: Uskomattoman ihanaa♥♥

Olin aina ajatellut, että en ole isoäitiainesta, mutta tämä viiden päivän ikäinen Babe nousi syliini kuin olisin niin aina tehnyt. Tämä kuva on tunteiden tulvaa ja tiesin saaneeni jotain sellaista...kuin olisin poiminut taivaalta tähden♥


Tässä äidin kanssa menossa Savonlinnan oopperaan. Koska emme nyt tapaa, rakkaat halit äidille♥♥ Kesäkuussa tulemme koko porukalla. Pitäähän Casper Julianin päästä isomummolaan ja Reposaareenkin. Toivon, että valitsemani kirja ja valokuvat ilahduttivat. Nauttikaa siskon ja Pekan kanssa jotain oikein herkullista yhdessä♥

Rakas tyttäremme Meri, oikein onnellista ensimmäistä äitienpäivää♥ Olen paljon saanut seurata sinua sivusta ja olet aivan timanttinen mama. t. mama&papa

Pienestä kasvu alkaa. Tämäkin babyorava on äitinsä pienokainen...Pienet tarvitsevat rakkautta ja turvaa, luottamusta ja iloisia ihmisiä ympärilleen saadakseen vahvistuksen sille, että he ovat toivottuja ja erittäin rakastettuja♥ (kuva Nea Siemann)

Kaunista äitienpäivää kaikille äideille♥

Rakkaudella
Leena Lumi

perjantai 6. toukokuuta 2022

Ann Patchett: Hollantilainen talo


Nyt tekee mieli huudahtaa: Suloinen kirja, oi! Sain lapsuudenystävältäni vinkin kirjaan, jota oli nautinto lukea. Joskus kaikki on omaan mieleeni tarinassa niin kohdillaan kuin ikinä voi olla. Olen lukenut monia kirjoja, joissa talot kertovat, mitä sen seinien sisällä on tapahtunut, mitä kuiskivat peilit ja mitkä yläkertaan johtavista rapuista narahtavat niihin astuttaessa. Toisten talojen tarina ovat olleet hyviä, toisten vähemmän mieleen jääviä. Nyt luin perheestä, joka eli ensin kuin pesäturvassa, kunnes yksi sen jäsenistä teki omalaatuisen ja hajottavan ratkaisun. Taloilla on joskus taikansa ja ne saavat pudonneet poikasensa takaisin sitkeydellä, sattumuksilla, kivulla ja rakkaudella.

Ann Patchettin Hollantilainen talo (The Dutch House, WSOY 2021, suomennos Laura Jänisniemi) on kirja tulvillaan kaikkea sitä, mitä odotat ns. lukuromaanilta. Tämä on sellaisia kirjoja, joita ystäväni kanssa nuorina luimme paljon, joten uskon Tipsun suositukseen sataa! Kiitos Tuula-Marja♥ Kertomus on kuin vihreä meri, jonne haluaisi sukeltaa yhä syvemmälle saadakseen tietää vaikka, miksi Conroyn perheen Elna-äiti lähtee salaa mitään sanomatta pois ja jättää miehensä sekä kaksi lastaan, Maeven ja Dannyn. Ei mitään viestiä. Ei mitään, joka olisi viestinyt syystä paeta kauniista, ylellisestä talosta. Maeve on äärettömän monipuolinen persoona ja jo viisitoistavuotias. Hän tavallaan ottaa ohjat käsiinsä. Danny on kahdeksanvuotias ja tästä lapsesta tulee tarkkailija, samalla tarinan kertoja. Hänellä on ihaileva, mutta samalla myös suojeleva suhde sisareensa Maeveen. Perheen palvelijat ovat myös kuin lasten perhettä korvaten äidin katoamisen.

Sanomattakin lienee selvä, että jossain vaiheessa herra Conroy löytää uuden puolison. Andrealla on tullessaan kaksi lasta, joiden etua hän ajaa pikkumaisista teoista melkein suureen finaaliin asti. Ennen kuin vuorovesi on vaihtunut, niin lyhyeltä tuo aika tuntuu, Maeve ja Danny ovat maailmalla, poissa kauniista kodistaan. Kaksi hyvin fiksua lasta selviävät vaikka mistä ja Maevesta sukeutuu suorastaan talousjuonittelija, kun heidän isänsä on kuollut ja järisyttävä testamentti on luettu. Danny oli hyvin pian lääketieteellisessä Maeven määräyksestä ja Maeve teki uraa toisaalla.

Pidin tässä kirjassa kaikesta. Ei mitään tekotaiteellista kikkailua, ei puuduttavan tylsiä fundeerauksia, ei ihan tavallinen kirja sanoisin, sillä Patchettin kynässä on kultaisten kirjailijoiden taikaa: Kaikkein parasta oli Patchettin kirjoitustyyli! En halua pilata juonta, vain alkupalat tarjosin, mutta jos joku ei tiedä mitä antaisi äidille äitienpäivälahjaksi, se on tässä ja äiti kiittää!

Kirjassa on ripaus maagisuutta ja siitähän minä pidän. Miksi kerta kerran jälkeen Maeven henkilöauto oli hänen entisen kotinsa ulkopuolella hänen edes yrittämättä mennä sisään? Dannyyn suorastaan ihastuin, sillä vaikka hän oli suojeleva siskonsa suhteen, hän oli hyvin määrätietoinen omaan tulevaisuuteensa nähden siitä suurempaa melua pitämättä. Hänellä oli intuitiota kohtaamiinsa ihmisiin nähden ja näin häntä johtivat loistavasti järki ja tunteet. Entä tämän kirjan kansi...kuin herkkä ja viestivä maalaus, joka sulkee vuosikymmeniksi salaisuutensa. Tiedän jo lukevani tämän tarinan uudelleen. Osa minusta jäi vanhaan taloon.

Philip Larkinin runo Home is so sad, suomennos Laura Jänisniemi, on kaunis finaali tälle talo- ja perhetarinalle:

On talo suruinen, tuttuna ennallaan se viimeisiä lähtijöitä muistuttaa, kuin houkuttaisi heitä luokseen palaamaan, vaan hylättynä ei saa ketään rakastaa, nyt riutuu yksin, loukattuna paikoillaan.

Ei unohtaa voi, mitä siltä viety on, ja mahdoton on alun riemuun palata, vaan vanha kuultaa yhä alta rappion, näet menneisyyden nuotit pianotuolissa, nuo kuvat, aterimet. Ja tuon maljakon.

torstai 5. toukokuuta 2022

Peili ei voi uskotella että...


 Peili ei voi uskotella että vanhenen
kun olet samanikäinen kuin nuoruus,
vaan kun näen ajan uurteet sinussa,
aavistan: elämäni päättyy kuolemaan.
Sillä kaikki kauneus joka lepää ylläsi
on vain vaate joka verhoaa sydäntäni,
se elää rinnassasi niin kuin omasi minussa.
Miten silloin voisin olla vanhempi kuin sinä?
Voi rakas, pidä huolta itsestäsi
niin kuin haluan, en itseni, vaan sinun tähtesi,
ja kannan sydäntäsi, pitelen niin varovasti
kuin hellä hoitaja vaalii vauvaa pahalta.
     Enää et omista sydäntäsi kun särkyi omani,
     lahjotit sydämeni, en anna sitä takaisin.

- William Shakespeare -
William Shakespearen sonetit (Gaudeamus 2010, suomentanut ja toimittanut Kirsti Simonsuuri)

lauantai 30. huhtikuuta 2022

Tiedän että muistat häntä tänään, kun...

Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.

Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat
vaikka valvot vieraan unen äärellä.

Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.

Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.

Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
Merikarista, jossa sinä ja hän ennen.

Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä olitte vain yössä ohittavat laivat.

Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle Tiirakariin aamulla kello viisi.


- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen

torstai 28. huhtikuuta 2022

Vappuviikkoa!

Ensin kevät pääsi vauhtiin ja tuttu sorsaparimme saapui muutama päivä sitten. Tämä on neljäs vuosi! Puro aukeni juuri silloin ja varmaan sama toistuu kuin ennenkin eli kohta naaras tottuu ympäristöön ja uros lähtee aamuisin rakentamaan salaiseen paikkaan turvapesää. Sieltä kun saapuu uupuneena, kiertävät syömässä lehdossa mitä löytävät ja ainakin kotiloita. Sitten hellät nokoset kun kalliokin on jo auki ja siinä kallion lintualtailla herättyään kirmailevat. Aina lähtevät jonnekin yöksi eli noin iltauutisten aikoihin häipyvät, kunnes taas aamulla uros saattaa puolisonsa luontopihallemme. Eipä ole kotiloista ollut haittaa näiden löydettyä meidän turvapihamme. Tästä on tarkka juttukin blogissa ja facebookissa, mutta nyt en löytänyt. Linkitän heti, jos löydän.


Merin pikkutyttönä istuttamat krookukset, jotka vain lisääntyvät. Selviävät pienestä lumisateestakin. Ja sitä meillä on juuri nyt. Ensimmäinen kerta, kun en nouda orvokkeja ennen kuin vapun jälkeisellä viikolla, sillä narskuja tuli istutettua runsaasti ja ne pitäisi saada maahan, mutta kun routa...Puutarhamullat noudettiin jo toivossa päästä istuttamaan, samoin gladiolusten sipulit.

Tätä orvokkia tilasin ensi viikolla noudettavaksi: Ukrainan ja Satakunnan värit. Orvokit, valkovuokot ja sinivuokot, siinä kevään kukkamme, ainakin Lumimiehen suosikit. Minulle tulisi pidempi lista...

Tästäkin orvokit selvisivät.

Tämä oli kyllä huippu, mutta selvittiin...Ja huomatkaa, että olen tähän asti istuttanut aina pari päivää ennen vappua. Jos en nyt istuttanutkaan, kun tuli hankittua sisäkukkia, voisi tapahtua niin, että vappuna olisikin grillivappu. Me olemme avanneet grillikauden viikko sitten, mutta nyt kyllä muuta safkaa ja kuumaa Netflixin sarjaa sekä kirjoja. Toki kuoharia on suosikkimerkkiä, että jos edes vähän vappua...Jos sitten saunan lauteilla...

Minua ei lumi häiritse. Ei edes tämä vapun normisää. Muistan elämästäni vain muutamia hyvän kelin vappuja. Nyt voin lukea sitä kiehtovaa kirjaa, josta en ole teille kuiskannutkaan. Eikä kukaan ihmettele, että niin paljon kynttilöitä. Olen panostamassa puutarhaan ja nyt ei saa vilustua. Ehkä siirryn alakertaan takkatulen lämpöön. Tosin myönnän, että näin ihanan lumisen talven jälkeen voisi jo alkaa kevät. Kevät♥

Vapputerveisin
Leena Lumi

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Ninni Schulman: Tyttölapsi nro 291


Onko mitään satuttavampaa kuin lapsen sairaus? Lapsen vakava sairaus? Kun parit hankkivat lapsen, suuri odotus tähtää terveyteen. Näinhän sen kuuluukin olla. Emmehän voi aloittaa lasta odottavien vanhempien pohtivan surullisesti ja ahdistuneesti, mitä kaikkia perittyjä tai uusia sairauksia tulevalla vauvalla voisi olla. Nyt pitää iloita ja nauttia raskaudesta sekä lopettaa muistelemasta suvun mahdollisia periytyviä sairauksia. Äidin yhä kauniimmin kasvava kohtu tuo vauvan likemmäs, todeksi Hän saa lempinimen, hänelle isä soittaa kitaraa ja äiti lukee loruja, yhdessä laulavat lastenlauluja. Joskus käy niin, että vauva syntyykin vakavasti sairaana, joista on todella laaja valikoima surun laarista. Kaikkea ei heti havaita, mutta tutkimukset alkavat. Vauvan kehto kotona ei keinahda. Lapsi on sairaalassa enemmän tai vähemmän aikaa elämänsä alusta, mutta onneksi edes toinen vanhemmista voi olla mukana. Silti. Se ei ole sama vauvantuoksuinen onni. Se on sairaalan tuoksu, joka on pelkoa, lääkkeitä, desinfiointiaineita, kyyneleitä…toivoa ja toivottomuutta. Siellä jossain sängyssä voi olla rautakehikko ruuveilla päähän kiinnitettynä tyttö nimeltään Ninni. Lääkärin papereissa Tyttölapsi nro 291.

Ninni Schulmanin kirja Tyttölapsi  nro 291 (Flickebarn nr 291, Tammi 2022, suomennos Katriina Huttunen) kertoo rakastetun, Hagfors dekkareistaan tunnetun kirjailijan lapsuudesta välähdyksinä, ahdistuksena, lukuina ilosta ja surusta, muistamisen hetkistä niin pitkälle vauvaiästä kuin pystyy. Väistämätöntä on lukijan hämmennys, joskus kauhistuskin. Jollain voi olla epäuskoakin, mutta kannattaa muistaa, että vaikka Ninni on nuori  (synt.1972) oli hoitokäytäntöjä, joista osa on jo poistunut. Toki saamme lukea myös Ninnin lapsuudesta ja kouluajoista, ensimmäisistä ihastuksista, avioliitosta ja lapsista, mutta sitä ennen on tapahtunut paljon ja vielä enemmän sen jälkeen, kun Ninni halusi tietää, kuka hän oikein oli? Kuka oli vaikuttanut häneen niin, että läheisriippuvuudesta tuli todellinen taakka muille ja hänelle itselleenkin.  Miksi hän pelkäsi koko ajan hylkäämistä voimatta uskoa olevansa niin suloinen, että joku rakastaa häntä, vaikka pituus jäikin 144 senttimetriin? Kuka ja missä on määritelty oikea pituus? Miksi kansankodissa voi joku jossain sanoa ’epäkelpo’ aina hyväntuulisesta, iloisesta lapsesta, joka halusi vain saada olla hyväksytty ja rakastettu?

Schulman aloittaa kirjan loistavasti koskettavan kannen viriteltyä lukijaa, sillä kansi on todellakin…rakastettava, pieni tyttö hymy huulillaan. Sen asian tohtorit muistivatkin aina kirjoittaa Ninnin potilastietoihin, että miten iloinen hän oli. Mikseivät he koskaan muistaneet kirjoittaa itkuista, vuolaina virtaavista kyynelkoskista, kivuista, pelosta, ikävästä kotiin.

 Aloitus ei kerro vielä tuosta, sillä yllättäen aikuinen Ninni, kahden lapsen äiti, haluaa vain nukkua, nukkua, nukkua.

Niklas vie minut psykiatriseen päivystykseen ystävänpäivänä. Hän näyttää tutulta mutta on ventovieras…Se toinen nainen viestittelee Niklakselle koko automatkan ajan. Olen nähnyt hänen kuvansa facebookissa…

Viidentoista vuoden avioliitto on takana, mutta yhä siitä on jotain jäljellä. Muutakin kuin yhteiset lapset. Ei muistoja voi unohtaa. Ei niitä hyviä aikoja. Ei sitä ensimmäistä, johon hän saattoi uskoa. Ei voi unohtaa häntä, joka lupasi kerran, että hän ei jätä! Ninni jää vapaaehtoisesti S:t Göranin sairaalaan ja antaa itsensä pudota.

En ole enää reipas tyttö. En ajattele positiivisesti. En ponnistelle. Kerrankin tyydyn vain hengittämään.

Tarinan tuskallinen matka ovat muistiin työntyvät asiat. Kun Ninni saa käsiinsä potilaskertomuksensa ne sekä vahvistavat hänen ajatuksiaan omasta luonteestaan kuin tuntuvat keksityiltä. Miten uskomatonta onkaan, että hän osin vaurioitui jo kolmen ensimmäisen elinviikkonsa aikana.

Elinkelvoton. Epänormaali. Lääketieteellinen mysteeri, arvoitus, joka piti ratkaista.

Hän oli kuin vasikka, joka synnytyksen jälkeen erotetaan emostaan. Kumpikin huutaa ikäväänsä, emo ja vasikka. Ninni oli juuri syntynyt ja kieltäytyi syömästä, koska äiti oli viety pois. Häntä alettiin ruokkia letkulla.

Myöhemmin potilaskertomuksensa luettuaan, Ninni kertoo olleensa suurimman osan ajasta yksin. Terapeutti Helene kertoo pitkään sairaalassa olleiden lasten voivan kokea samoja oireita kuin on hyväksikäytetyillä lapsilla. Mutta kohdeltiinko häntä julmasti? Tulihan äiti myöhemmin. Ninni miettii kiusattiinko häntä sairaalassa?

Helene toteaa, että ’pieni lapsi joka on sidottu kiinni ei ymmärrä miksi häntä kiusataan. Lapsi voi tiedostamattaan tulkita kivuliaat tutkimukset rangaistukseksi.’

Ninnillä on skolioosi ja tavallista lyhyemmät reidet ja kyynärvarret. Myös usein ihottumaa, joka ei yhtään ihme, sillä hän viettää kipsikaukalossa yönsä ensimmäisen leikkauksen jälkeen, jolloin hänen selkäänsä siirretään osia hänen äidiltään. Kotona Ninni saa nukkua kipsikaukalossa isän ja äidin välissä. Kun hän kasvaa, kaukalosta valmistetaan suurempi. Vanhemmille on täytynyt olla hirveä tuska kiinnittää pieni kyyneleinen tyttö iltaisin kaukaloon, jonka tarkoitus on ojentaa hänen rankaansa. Mutta Ninnin ympärillä on koko ajan rakastavia ihmisiä. Ikävyydet tulevat vasta myöhemmin koulussa ja teini-ikäisenä. Hän ei saa pysyvää teinisuhdetta, Ei ketään, joka rakastaisi vain loputtomasti, eikä jättäisi. Silti hän näyttää aina iloiselta, vaikka sopivia vaatteita ei löydy edes lastenvaateosastoilta.

Ninnille potilaskertomusten lukeminen on tuskaa, sillä hänen on vaikea uskoa:

Potilas on sairaalassa kipsikaukalon sovittamista varten, sillä vanhemmilla on ollut vaikeuksia saada hänet kaukaloon. Jos potilaan huutamisesta ei välitetä, hän makaa kaukalossa kiltisti koko yön.

Miten kauan huusin ennen kuin annoin periksi? Mitä kaksivuotias muistaa?

Olkahihnoja on vahvistettu lisäämällä hihna kulkemaan vatsan poikki ja parhaassa tapauksessa potilas makaa tässä koko yön ilman ongelmaa. On tärkeä painottaa vanhemmille, että he eivät saa ottaa häntä ylös, vaikka hän huutaa. Potilas on niin älykäs, että hän saattaa hyvinkin vain teeskennellä.

Ninni Schulmanin kirja varttumisestaan vauvasta sairaana ja tutkittavana ja hoidettuna, on rohkea teko. Minäkin pelästyin, sillä sairastuin noin kaksivuotiaana auringonpistokseen, joka vei minulta sekä kävely- että puhekyvyn. Minut vietiin Turkuun hoitoon. Isän tyttönä ikävöin isää kaiken aikaa ja koska itkin aina todella kauan kun hän lähti, minut sidottiin sänkyyn kiinni kunnes huuto loppui. Isää kiellettiin tulemasta tapaamaan minua enää niin, että näkisin hänet. Miten kaksivuotias voi muistaa? Muistankin vain vasta kotiuttamisen jälkeen, että en pystynyt nukkumaan sängyssä, koska huimasi. Isä nukkui kanssani lattialla. Kun siirryimme sänkyyn olin kerran puoliunessa kun kuulin isän sanovan vieraalle äänelle: ”Nyt ostetaan tytölle televisio." Kylläpä alkoi aika mennä lujaa Lassien kanssa, mutta kolme kuukautta vei saavuttaa sama, mihin olin jo yltänyt. Nappasin kopin ja aloinkin lukemaan Aku Ankkoja ihan itse neljävuotiaana, koska kotiapulaisemme ei ehtinyt. Hän suotta syytteli minua auringonpistosta, joka ei ollut mitenkään hänen syynsä.

Kirja on Ninnin tarina, mutta meitä oli varmaan monia, joilla on erilaisia sairaalamuistoja. Ja sitten yksi sen ajan kauheus: ”Itkevän lapsen luokse ei saanut mennä.” Nyt se olisi rikos!

Heinäkuussa tasan vuosi ensitapaamisestamme, menemme naimisiin Kärnåsenissa. Minulla on Moran kansallispuku joka on ommeltu erityisesti minua varten. Norra Rådan puvun eräältä paikallisen kyläyhdistyksen mieheltä. Vitsailemme että lapsistamme tulee pieniä ruskasilmäisiä siitepölyallergikkoja.

Vihdoinkin tässä on tulevaisuus jota voin sietää.

lauantai 23. huhtikuuta 2022

Sinä istut siinä ja...


Sinä istut siinä ja ompelet.
On lähelläs ikkuna avoin.
Sen takana vaiheemme entiset
ja raskaat monella tavoin.

Syvä rauha yllä on maiseman,
tien yli käy sumujen sillat.
Minä suljen varoen ikkunan,
- Rakas, vielä on hallaiset illat.

- Oiva Paloheimo -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Pekka Mäkinen

torstai 21. huhtikuuta 2022

Leena Lumin luetut 2022

Olen ainakin pitänyt, mitä olen luvannut eli hidastanut lukemistani ja siitä kirjoittamista. Ruuhkavuodet ovat kun lapset ovat pieniä, mutta toiset ruuhkavuodet tulevat hyvin monille. Ajamme noin joka kuukausi Lohjalle ja kun olen Casper Julianin kanssa, olen hänen kanssaan, en elä somessa. Viivymme päiviä, koska jo ajot vievät päivän suuntaansa. Kesäkuulla koko poppoon kanssa lähdemme tapaamaan äitiä länsirannikolle. Yritän jatkaa vielä tovin... Ja minä luen, en kuuntele. Tai kuuntelen minä, sillä nukun mieluusti ikkuna auki ja kuulen lukiessani kettujen eri ääniä sekä jo mustarastaankin. Kohta alkaa puro soida. Kiitos kaikille lukijoilleni, jotka olette olette seuranneet minua jo kolmetoista vuotta♥

1.  Allie Reynolds: Hyytävä ystävyys (Shiver, MinervaCrime 2021, suomennos Maikki Soro)

2.  Sofie Sarenbrant: Valheenpunoja (Mytomanen, WSOY 2021, suomennos Helene Bützow)

3.  Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin? (Vem dödade bambi? Teos 2019, suomennos Laura Jänisniemi)

4.  Lisa Jewell: Näkymätön tyttö (Invisible Girl, WSOY 2022, suomennos Karoliina Timonen)


5.  Jonna Vormala: Keitto Keittokirja (kuvat Suvi Kesäläinen, Otava 2022)

6.  Carin Gerhardsen: Unilaulu (Vyssan lull, MinervaCrime 2022, suomennos Maija Ylönen)

7.  Alba de Céspades: Kielletty päiväkirja (Quaderno Proipito, Otava 2022, suomennos Anna Louhivuori)

8.  Pierre Lemaitre: Kyykäärme (Le serpent majuscule, MinervaCrime 2022, suomennos Kaila Holma)

9.  Ninni Schulman: Kun kellot seisahtuvat (När alla klockor stannat, Tammi 2021, suomennos Antti Saarilahti)

10. Ruth Druart: Viimeinen yö Pariisissa (While Paris Slept, Sitruuna Kustannus 2021, suomennos Elina Salonen)


11.  Maaret Kallio, Kati Vuorento : Välillä olet varpuseni (WSOY 2022)

12.  Brit Bennet: Mikä meidät erottaa (The Vanishing Half, Tammi 2021, suomennos Maria Lyytinen)


13.  Laila Nevakivi: Lapsen oma puutarhaseikkailu (Minerva 2022)

14.  Joni Pyysalo: Putoamispaikka (WSOY 2021)


15.  Ninni Schulman: Tyttölapsi nro 291 (Flickebarn nr 291, Tammi 2022, suomennos Katriina Huttunen)


16.  Ann Patchet: Hollantilainen talo (The Dutch House, WSOY 2021, suomennos Laura Jänisniemi

17.  Ville Hytönen: Johannes Andreas (Like 2022)

Jatkuu hitaasti...Ensi viikon kirjakin on jo luettu, mutta kirjoitan sen vasta myöhemmin. Tämänhän piti olla vain harrastus, mutta vei koko naisen...

Rakkaudesta lukemiseen
Leena Lumi

maanantai 18. huhtikuuta 2022

Joni Pyysalo: Putoamispaikka


Elämyshakuiselle ihmiselle kirjat ovat melkein yhtä hyvä seikkailu kuin ajaa omalla autolla lokakuun sumussa Tatra -vuoren ylintä reittiä ja alla vain loputon putoaminen ja edessä kapealla tiellä yhteentörmäyksiä. Koska luen maailmankirjallisuutta, en aina pysy perässä edes kotimaisissa.  Janne Huuskosen Täydellinen päivä vai Putoamispaikka? Kummatkin herrat minulle ihan tuntemattomia eli minun häpeä. Kumpienkin kirjat valitsin kansien perusteella. Luin ensin Täydellisen päivän. Ei erikoista syytä, vain tunne, että se on tärkeä kirja. Enhän voinut tietää, että tällaiselle runonviemälle on luvassa Galwayta ja salaisuuden paljastus... Miten tämä osui kohdalleni? Irlannin maagista realismia. Jälleen kerran aloin lukea liian myöhään illalla, mutta otin jatkoajan enkä piitannut mistään. Minusta tuli Aran, joka seisoi Galwayn rantakivikossa ja antoi meren kastella itsensä. En voinut lähteä pois, sillä odotin hyljenaisia. Kaksi viikkoa siellä seisoin ja samalla yritimme päästä Aransaarille, mutta kelit olivat rankat, emme päässeet. Saman koki ystäväni joka on loistava kutoja...hänkään ei myrskyjen takia päässyt, minne halusi. Soitin hänelle ja kerroin, että Joni Pyysalo on kirjoittanut jotain joka voisi kiinnostaa etenkin häntä. Ei tarvinnut kuin sanoa Aransaaren villapaidat ja Guernseyn saaren kutojanaiset, joilta Galwayn kutojat olivat ehkä saaneet oppinsa...Paitojen kuviot olivat tarina, mutta ne kätkivät enemmän hopealangoilla saumakohtiin ommeltuina, kätkettyinä.

Joni Pyysalon Putoamispaikka (WSOY 2021) lensi luokseni kuin meriharakka. Siinä se tuijotti minua jo viime vuonna. Vasta nyt uskaltauduin lukemaan takakansitekstin. Sitten ne kuuluisat kymmenen sivua ja olin täydellisen myyty jo ennen kymmenettä joka joko jatkaa lukua tai katkaisee sen.  On helmikuu ja Aranin äiti on kadonnut. Aran, hänen miehensä  Nona ja tytär Arla ovat saapuneet kesäpaikkaan, jonne äidin uskotaan kävelleen yli jäiden, jos hän sinne nyt mennyt on. Äitiä ei näy ja talon talvinen tunnelma nousee kuin taikausva erottamaan heitä lopulta omiin kupliinsa. Niissä kukin heistä alkaa etsiä itseään löytääkseen uuden jatkon.

Aran kääntyy ikkunasta kirjahyllyn päätyyn, jossa on kehyksissä vanhan merikortin kappale. Kolme saarta, nimet on kirjoitettu englanniksi, iiriksi Inis Mór, Inis Meáin ja Inis Òirr.

Tietyllä matematiikalla niiden yhteenlasku tuottaa hänen etunimensä.

Arla toteuttaa unelmaansa maailman pelastamisesta ja ulos omasta ahdistuksestaan etsimällä Jainan kanssa metsäaukeita, joille istuttaa vaikka miljardeja puita. Hän vetää myös projektia, jossa jännittävällä tavalla shopholistit voidaan pelastaa itseltään. Arlalla on roolinsa, mutta jollakin tavalla tämä on myös avioliittoromaani. Nona asuu selvästi omassa kuplassaan, jossa tuntee suurta tyhjyyttä. Ehkä myös elämänpettymystä.

Nona laittaa kahvia, Aran nostaa jääkaapista aamiaistarpeita. Avioliitto, kuulumistenvaihdon rutiininomaisuus. Neuvottelutilanne, jossa kuvitellaan tuntevan toinen, vaikka ei tunneta kunnolla itseä.

Aran tuntee samoin, mutta hän ei masennu, hän on levoton kulkija, jolle jossain soi melodia, jota seurata. Melodia pitää ensin vain tunnistaa ja sitten vangita. 

Kuuluiko pitkään suhteeseen vaihe, jossa kaikki oli puhuttu loppuun, vai oliko vaikeneminen alkava hylkimisreaktio, Aran ei osaa vastata.

Nona huomaa meren ja rakkolevien auttavan häntä. Hän päättää jäädä joksikin aikaa. Aranin äitiä ei enää etsitä, rospuutto on alkanut, lokit huutavat.

Nona herää sivustavedettävässään ja alkaa etsiä muistikirjaansa, johon merkitä ajatuksiaan. Vaikkapa tiedollisen riittämättömyyden jatkuva pohjakosketus, masennuksen vuoksi ja luode, lapsesta joka muuttaa pois kotoa, tulevaisuuden hiljaisuus ja menetykset, äkkivanheneminen, ehkä vakava sairaus, kaiken entisen ulkopuolelle joutuminen, aaltojen murskaamat rakkolevät, vanha kalastajaneule, jonka hän jättää Aranin vuoteelle, se tunne hukkumisesta ellei hän jää tänne pidemmäksi aikaa. Hän valitsee meren ja meri hänet. Hän sulautuu luontoon ja kuplan sisälle alkaa hitaasti virrata suolaista, parantavaa meri-ilmaa.

Aran pitelee kalastajaneuletta käsissään ja katsoo sen kuviota, joka yrittää kertoa hänelle jotain. Neule on aika suuri ja vanha. Kertoko se hänen isästään, jota ei ole koskaan tavannut vai onko se vain mikä tahansa kuvio. Vai sisältääkö neule suuremman salaisuuden, hopealangalla kirjaillun, muinaisen viestinnän, jota hänen tulisi seurata.

Aran on lähtijä. Levoton sielu. Hän nousee koneesta Shannonin kentällä. Samalla kentällä, jossa oli tehty suuri huumepidätys juuri sinä vuonna kun minä saavuin Irlantiin. Riskiraskaus ja mukana monenväristä pilleriä. Minut vietiin syrjään. Se oli äkkiä tajuttu, mikä oli hommani nimi ja reissu jatkui. Niin Araninkin. Nyt hän on jäljillä, mutta löytääkö irlantilaisen verensä pohjaimun. Sen joka on pakottanut häntä läpi elämän. Ja äiti, äiti on vain vaiennut. Äiti, jota ei enää ole.

Enpä lukenut kirjan liepeitä kuin vasta tarinan jälkeen. Sanomattakin selvää, että olin lukenut tarinan mieleni lävitse, merisuolalla maustettuna. Tunnistan runoilijat aina. He katsovat syvemmälle, tuoksuvat viinille ja aamuille, joskus jopa sahramille! He ovat tahtomattaankin kiinnostavia. Joni jätti merisolmut heilumaan tuuleen. Tarina voisi jatkua...Toisaalta runoilijat haluavat olla mystisiä. Tämä kirja on paluu muistoihin. Ihana!

Sama hämärä, tähtikuvioiden hidas täydentyminen. Sama ihmisyyden näkymätön häkki, jonka pienat on taivutettu menetyksestä, surusta ja ikävästä.

Laulu, aavistus suunnasta, lähestymisestä löytämisestä.
Lanka, jota seurata. 
Pois, ulos. Labyrintistä? Mistä?
Lintu, kehrääjä.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Loitsu


Läpi tyrmän portin
takaa Ohtan soiden,
umpeenkasvanutta polkua pitkin,
yli villiintyneen niityn,
läpi yön vartioketjun,
pääsiäiskellojen lupausta
                           seuraten,

kutsuttuna,
ylösnousseena, -
tule luokseni illalliselle.

-Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova: Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Runotalo

perjantai 15. huhtikuuta 2022

Rauhallista pääsiäisen aikaa


Rauhallista pääsiäisen aikaa kaikille Kun elämässä jyrisee, ensin pandemia ja sitten vielä sodan uhka yllämme, kaipaamme edes hetkeksi unohdusta siitä. Me teimme ratkaisun olla lähtemättä minnekään, olla kutsumatta ketään. Vaikka kinokset ovat meillä vielä valtaisat, kuulen jo solinan...tuleekohan se jo purostamme...


Nyt herkutellaan, luetaan, tuodaan haravat esille, jos joku pälvi jossain jo olisi...saunotaan, katsotaan Netflixiltä sarjoja HBOlta Crownia odotellessa, ihaillaan jo toista kuukautta tetenarskujamme ruukuissa. Osa on jo lakannut kukkimasta ja odottaa vain maan sulamista, sillä mikään ei ole kuin tetenarsissi, jotka kerran maahan laitettuina kukkivat vuosi vuoden jälkeen. Olemme joka kauppakerta tuoneet teteä lisää ja osa on tosi freessejä nyt pääsiäisen aikaan. Kuukausi sitten kannoimme ruukkuja vielä yöksi sisälle ja oli syytäkin, sillä niitä pitää kouluttaa viileään. Ennen nukahtamista suunnittelen mihin niitä istutamme...


Olen niin pahoillani siitä, mitä tapahtuu eli sodan uhka ja uhka äidilleni, joka kahdesti joutunut pakkoluovutetusta Karjalasta lähtemään, että en ikipäivänä lähde Anna Ahmatovan jäljille, en kulje Fontankakadulla, kuten olin unelmoinut. Se on ohi nyt!!! Toisaalta toivon kaikkien ymmärtävän, että en ikinä lakkaa suosimasta ja lukemasta eräitä venäläisiä kirjailijoita ja Anna Ahmatova kulkee matkassani sateenkaaren tuolle puolen. Joku rakas runo tai sävelmä ei ole syyllinen siihen mitä nyt tapahtuu. Ja Anna itsekin oli vainottu. Olin yhtenä iltana kirjoittamassa jo tästä aiheesta, mutta päätinkin nyt luovuttaa politiikassa. Aloitin sen sijasta sellaisen suomalaisen miehen kirjan, jota en olisi uskonut kokevani. Hän luuttuaa minulla pöytää, sillä niin paljon yllätyin! Olisin voinut kirjoittaa kirjasta tähän, mutta en minä sitä unohda, tulossa on. Nyt ollaan vaan. En halua rikkoa tätä tekemättömyyden oloa. Tämä itänaapuristressi on myös uuvuttanut...On helpompaa lukea kuin kirjoittaa siitä levottomuuden vallatessa mielen.


Lähetin Casper Julianille hänen ensimmäisen pääsiäiskorttinsa. Siinä oli hurmaavia, melkein oransseja pupuja. Vaikka uupumus joskus viekin, esim. nyt on hankittava se aivopuutiaisrokote, koska olemme niin paljon Lohjalla ja montaa muuta, elämä jatkuu. Tämä suloinen kuva on Marjaana Rinne-Loikalan ottama ja lukijoilleni tuttu, silti aina yhtä rakas


Lukurauhaa ja omanoloista pääsäisoloa toivotan tämän sweetytanvirin kuvan kera Lukeminen kannattaa aina ja pidetään itsemme nyt kylmän viileinä vaikka se vaikeaa onkin.  

Pidetään toivosta kiinni♥ Pääsiäistä♥ 

Slava Ukraini♥

Leena Lumi