Shirley
Fallsin pikkukaupunki läähätti armottoman helteen kynsissä. Vaatteet tarttuivat
hikiseen ihoon, maissit nuokkuivat matalimpana kuin ikinä, kireys valtasi
mieliä, vähän aikaa sitten kauniin vihreät puut näyttivät pölyisiltä, linnutkin
läähättivät varjoa etsien ja joen haju toi mieleen pyytää armoa korkeammilta voimilta
tämän kidutuksen lopettamiseksi. Helteestä sikisi karkeaa huumoria, liiallista
limonadin juontia ja kuka ikinä uskoisikaan, armotonta himoa riisua itsensä
alasti jonkun nuoltavaksi. Ei tokikaan tehtaan johtajan sihteeri Isabelle
Goodrow, joka salaa ihaili keltahampaista pomoaan Avery Clarkia, ei Isabelle. Hän
istui kirjoittamassa koneellaan puhtaaksi toimeksiantoa kuin mikään maallinen
ei koskisi häntä. Aina yhtä huoliteltuna, toimiston kähinöistä piittaamattomana.
Suorastaan eleganttina.
Elizabeth
Stroutin esikoisteos Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle, Tammi 2020,
suomennos Marja Haapio, ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi Otavan julkaisemana 2001) onnistui jälleen kerran yllättämään, vaikka luettuani
Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista ja Olive Kitteridge, olin
kouliintunut odottamaan Stroutilta mitä vain. Nimeni on Lucy Barton nousi ilmestymisvuonnaankoko lukuvuoteni kolmanneksi parhaaksi, joten olin valmistunut kohtaamaan jo
tutun stroutilaisen armottomuuden. Tiettyyn rajaan voit sisulla ja hammasta
purren selvitä, mutta aivan varmasti tulee seitsemäs aalto vieden unelmilla ja
sisulla rakennetun mukanaan. Pikkukaupungin tyttö ei ollut poikkeus. Uutta
elämää Shirley Fallsista tyttärensä Amyn kanssa hakemaan tullut Isabelle
Goodrow esiintyy leskenä ja omaa menneisyyttään toistaen rakentaa huomaamattaan
itselleen ahtaan roolin, johon eristää sekä itsensä että rakkaan, kohta kuusitoista vuotta täyttävän Amynsa. He asuvat pienessä vuokratalossaan kuin
aikanaan Isabelle äitinsä kanssa pitkien, puuduttavien sunnuntai-iltapäivien
tunnelmissa. Kaikki toistuu, vaikka Isabelle oli päättänyt aivan muuta.
Isabelle on stroutilaisuuden ylistys huomaten kaiken pikkutarkasti. Kaikki
merkitsee. Miten hiuskiehkura kääntyy korvan takana, miten Amyn silmissä
vilahtaa pelko, näkyykö hampaissa huulipunaa, miten valo siirtyy huoneissa ja
antaa armon nousta yläkertaan omaan huoneeseen seurustelemaan omien pelkoa
aiheuttavien ajatustensa kanssa. Isabelle ei ole ikinä rento. Heillä ei koskaan
käy ketään. He käyvät yhdessä vain kirkossa. Joskus harvoin ostoksilla ja
leivoksella. Isabelle turtuu konttorin naisten riitelystä, helteestä, pettymystä
herättävästä tilastaan, jossa hänelle ei löydy kumppania sekä myös omista
salaisuuksistaan menneisyyttä koskien.
Jos Isabelle
olisi edes osannut kuvitella jotain kiltistä Amystaan, mutta kun ei. Hän lukee
vain kauhuissaan uutisjuttua, jossa lähikaupungissa on kadonnut teinityttö. Amy
myötäilee äitiään, jota myös säälii. Äiti on tehnyt yksinäisyydestään vaatimatonta
esittävän itseriittoisuuden kuplan ja sinne hän haluaa vetää myös Amyn.
Aikuinen nainen, äiti, unohtaa teinihormonit ja Amyn herkkyyden, jos vain tulisi
joku ja…Amy alkaa viipyä koululla pitkään. Hän kertoo ottavansa milloin
lisäopetusta matematiikassa, milloin auttavansa heikompia oppilaita, milloin
olevansa ystävällään Stacylla, joka sattumoisin on raskaana! Isabelle hätkähtää
tätä tietoa, mutta helle estää ajatuksia kohtaamasta menneisyyttä. Hänellä ei
ole hajuakaan, miten Amy alkaa elää erillistä elämäänsä opettaja Robertsonin
saattaessa tätä matematiikan sijasta kohtaamaan ’chiaruscuron’, valohämyn, sekä
oman uskomattoman halunsa tätä erikoista miestä kohtaan. Miestä, joka ei
painosta, ei pakota, vain näyttää Amylle sen, mikä jo kauan on hehkunut tämän
ujon olemuksen uumenissa. Siinä, josta R. sanoo: ”Sinä näytät ihan
kuusipeuralta.” Stroutin kertomana kaikki saa tässä ylleen tähtisumun eikä voi
kuin ihmetellä hänen kykyään hienovaraisesti, mutta kaihtamatta kuvailla eroottisen
heräämisen hetkeä. Hetkeä, jolloin Amysta kuoriutuu hän itse. Hän, joka avautuu
muulle kuin teinipojalle. Kunpa hän olisi tiennyt enemmän äidistään…
Sade lankeaa
lopulta ja sitä kestää puolitoista viikkoa. Lähestytään syyskesää. Vaikertajakyyhkyt
kujertavat ja tuhatkaunot hehkuvat. Tragedia on halkaissut monen elämän. Kukaan
ei ikinä unohda, miten paksu Bewin laulu kaikui vessasta: ” Sä oot kuin munkki
eilinen, ja mä kuljen huomiseen…”