Lucille
näkyy kuvassa sivusta, hänellä on musta poolopusero, hän pitää vasemmassa
kädessään savuketta, hän näyttää katsovan jotakuta tai jotakin, mutta
todennäköisesti hän ei katso mitään, hänen hymynsä on hämärän pehmeä.
Lucilen
musta on kuin taidemaalari Pierre Soulagesin musta. Lucilen musta on Mustan
toinen puoli, jonka heijastus, vahvat värit ja salaperäinen valo kertovat
jostakin muusta.
Delphinen de
Viganin teos Yötä ei voi vastustaa (Rien ne sòppose à la nuit, WSOY 2011,
suomennos Kira Poutanen) on tyttären kuvaus itsemurhan tehneen äitinsä elämästä.
Perhe ja suku yrittää vaikuttaa Delphineen, ettei hän kirjoittaisi aiheesta,
mutta hän saa vahvaa tukea etenkin nuoremmalta sisareltaan Manonilta. Jo kirjan kansi vangitsi minut ja se mitä luin
de Viganin kirjasta vakuutti, että tämä perhetarina on luettava. Miten oikeassa
olinkaan! Kuka ei voi olla kiinnostumatta tarinasta kauniiden kuvien takana:
Hälisevä, suuri perhe, jossa yhdeksän lasta, iloinen äiti Liane, charmantti isä
Georges, jolla loistava kyky elää yli varojensa, mutta siitä huolimatta lomia
Etelä-Ranskassa, Italiassa, Espanjassa…sekä sodanjälkeinen iloinen Pariisi. Usein
mukana joku ’köyhä’ serkku lomilla, viikonloppuina, jouluissa oli varaa tai ei.
Yksi lapsista oli hurmaavan kaunis Lucile, Delphinen äiti, joka oli jo lapsesta
asti toivonut
Kun piti
toivoa jotakin ensimmäisen kerran kunniaksi: ensimmäiset mansikat, ensilumi,
ensimmäiset perhoset
aina vain
samaa:
Hän toivoi
voivansa muuttua näkymättömäksi, jotta voisi nähdä, kuulla ja oppia kaiken
ilman että mikään paljastaisi hänen läsnäolonsa. Hän olisi pelkkä aalto,
henkäys, ehkä tuoksu, ei mitään mihin voisi tarttua tai koskea.
Delphine
kirjoittaa äitinsä ja tämän perheen tarinan hyvin taiten alleviivaamatta
tapahtumia, selittelemättä niitä liikaa puhki. Kirjailija luottaa lukijan
kykyyn ymmärtää, mikä tässä kaikessa ihanan boheemissa perheessä oli niin
pielessä. Ja juuri se, että hän ei alleviivaa, saa lukijan näkemään
kirkkaammin. Voihan tätä lukea niinkin, että huokailee ihastuneena, miten
Georges ja Liane palvoivat toisiaan, miten Liane sanoi heti tulevan miehensä
tavattuaan haluavansa tusinan lapsia, voi miettiä, miten Liane palvoi miestään
niin, että ei ikinä kyseenalaistanut mitään hänen tekemäänsä tai päättämäänsä,
mutta vain kuollut voi lukea tajuamatta, että enempää ei perheessä voi olla
pielessä kuin oli Porrierien idyllissä. Perheen kaapin päällä kuolleiden
poikien kuvat lisääntyvät ja aina vain kaikkialla kuuluu iloisen Lianen vahva
nauru. Kun Lucille on jo äiti ja Liane isoäiti, lapsenlapsetkin saavat
todistaa, miten 70-vuotias Liane vielä pukeutuu tiukkoihin trikoisiin ja tekee
spagaatin tai nousee hienosta autosta rannalla antaakseen upean
vesihiihtonäytöksen. Perheeseen on
valunut myrkky, jonka lähde ovat alkoholi, ilmeinen insesti, kuolleet lapset,
itsemurhat, hulluus, vaikka kukaan ei syytäkään ketään, kukaan ei kerro mitään
– ei ikinä kaikkea. Kantaako perhe salaisuutta yhdessä, vai johtuuko kaikki kuitenkin
kuningatarmehiläismäisestä Lianesta ja itsevaltaisesta Georgesista? Mitä
Georges touhusi sodan aikana? Oliko hän ehkä antisemiitti? Mitenkään Delphine
ei voi välttyä ajattelemasta, mikä oli hänen äitinsä Lucillen rooli suurperheen
kuvassa? Mitä kertoivat Lucillen silmänsä kun ne eivät katsoneet ketään tai
mitään? Mitkä sanat hän jätti lausumatta useimmiten puoliavoinna olevien
huuliensa välistä?
Vaikka Yötä
ei voi vastustaa onkin Lucillen tarina, sitä ei voida kertoa ilman hänen
perhettään. Ja sen tarinan oikeutettu kertoja on hänen esikoistyttärensä
Delphine, jonka mukana kuljemme yhä syvemmälle hänen äitinsä mielen mustaan.
Lucillen erityislaatuiseen suruun, joka on vailla nimeä. Lucillen miehiin ja
hänen liikuttavaan yritykseensä jaksaa pitää kiinni oman elämänsä horjuvista
kulisseista kuolleiden veljien, poiskääntyvän äidin, kaikkoavien rakastajien ja
itsemurhalla uhkaavan sisaren sekä oman mielensä mustan houkutuksessa.
Seuranaan vain Pienet proosarunot, josta posti t –lapulla merkitty Charles Baudelairen
Matkaan kutsu-runo:
Sinähän tunnet tämän kuumetaudin joka valtaa meidät kylmässä puutteenalaisuudessa: tämän kaipuun tuntemattomaan maahan, tämän uteliaisuuden ahdistuksen? Jossakin on seutu, joka muistuttaa sinua, jossa kaikki on kaunista, rikasta, tyyntä ja kunniallista, jonne mielikuvitus on rakentanut ja koristanut länsimaisen Kiinan, jossa elämä on kevyttä hengittää, jossa onni on aviossa hiljaisuuden kanssa. Sinne on mentävä elämään, sinne on mentävä kuolemaan!
*****Baudelaire -suomennos Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo
*****
Tämä teksti oli laitettava uudelleen, sillä se katosi blogistani päivänä jona tein juttua yli 3 000 lukijaa saavuttaneista kirjoista. Onneksi olin kirjoittanut tekstin wordille, mitä enää harvoin teen.








.jpg)
%20(1).jpg)
.jpg)










.jpg)

.jpg)































.jpg)






%20(1).jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)




.jpg)
.jpg)
































.jpg)

