Peter Cameron: The Weekend

A delicious sort of shiver ran through Lyle. What I wanted to happen is happening, he thought. For a moment he felt the rest of his life unfurling like that, ordained and golden, as effortless as falling, but the sense of falling reawakened the terror with which he normally regarded the future.

Joskus käy niin, että kirja etsii lukijansa. Niin kävi nyt minulle. Sain kirjalliselta henkilöltä suosituksen Peter Cameronin kirjaan The Weekend, enkä ollut ollenkaan varma, että ehtisin sitä lukemaan. Tilasin kuitenkin kirjan ja jo ensi lehdeltä olin mennyttä naista: Olin saanut kirjan kuin on Mrs. Dalloway. Cameron on miespuolinen Virginia Woolf! Luin janoisena kuin Woolfia, sillä tiesin kadottaneeni hetken jo ennen kuin se oli tullut. Kaikki on vain heijastusta ja Cameronin tarinan henkilöt tutkailevat itseään tajuamatta heijastavansa vain katoamistaan.


Peter Cameron kertoo kirjassaan tiiviin, pieneen aikaan ja tilaan sidotun tarinan. Näin tehdään parhaat kirjat ja elokuvat: pieni aika, päivä tai viikonloppu, yksi huone tai vaikka talo tai kaksi. Mrs. Dalloway kertoi vain yhdestä päivästä. Viettelysten vaunun tila oli vaunu. Cameronilla aika on viikonloppu ja paikka on Marian ja John Karrin maaseutukoti, jonne he ovat kutsuneet viikonloppua viettämään Johnin kuolleen velipuolen avopuolison Lylen. Sattuman satona Lyle ei tulekaan yksin vaan on aivan juuri tavannut Robertin, jonka ottaa mukaansa. Illalliselle taloon on kutsuttu myös Karrin perheen satunnainen tuttava Laura Ponti, jolla tulee olemaan yllättävä primus motor rooli koko tarinassa.

Kaikin tavoin yritän olla liikaa paljastamatta, mutta: Aika ja tila on jo rajattu ja nyt katsomme henkilöitä. Katsomme heitä rauhallisesti vuorollaan ja katsomme kun he katsovat toisiaan ja itseään. Näemme heidät yhdessä, näemme heidät kaksin ja yksin. Luemme enemmän heidän ajatuksiaan kuin kuulemme, mitä he sanovat, sillä ajatus on alaston, sana on puettu normien kahleisiin. Pinnanalaisten jännitteiden väreilyssä, peitellyn vihan ja tuskan heijastuksissa ja vaiettujen sanojen paineessa yhden viikonlopun aikana kuitenkin alkaa tapahtua järistyksiä, joiden jäljiltä yksikään heistä ei enää ole koskaan sama.

Homous ei ole kirjan kantava voima. Se olisi ollut aivan liian muinaista ja myös kyllästyttävän tavanomaista. Homous on tarinassa vain sivulause, mutta kiinnostava sellainen, sillä lukija todellakin jää hirveän nälkäiseksi siitä, millainen Lyle todella on luonteeltaan. Toki me määrittelemme hänet, mutta minulle se ei riitä. Onko hän pinnallinen, snobi, laiska, depressiivinen, piittaamaton, hieman naiivi…Olipa mitä hyvänsä, minun sympatioitani hän ei saa, eikä hän yhtään siitä välitä. Mutta miten oudolta tuntuikaan lukea Laura Pointista…aivan kuin tuntisin hänet…tiedän aivan tarkkaan mitä hän ajattelee tälläkin hetkellä…heijastusta…kenestä? Ja Robert on ehdottomasti tarkan lukijan ansaitseva. Hän kertoo sanoillaan ja käyttäytymisellään jotain uutta rakkaudesta, rakastelusta ja rakkauden ilmaisusta. Näistä asioista ei olla koskaan kuultu viimeistä sanaa. Kaivo ei ehdy, sillä uusi sade nostaa uudet vedet ja jo yhteen kastepisaraan voi tiivistyä koko rakkauden olemus.

Kirjan psykologinen tiiviys on sitä luokkaa, että ’älä lue tätä siinä ohessa’. Ota tälle oma aika ja lukunautintosi on maksimoitu; Lupaan sen!

There are things you lose you do not get back. You cannot have them, ever again, except in the smudging carbon copy of memory. There are things that seem irreconcilable that you must find a way to reconcile with. The simple passage of days dulls the sharpness of the pain, but it never wears it out: what gets washed away in time gets washed away, and then you are left with a hard cold nub of something, an unlosable souvenir. A little china dachshund from the White Mountains. A shadow puppet from Bali. Look-an ivory shoehorn from a four-star hotel in Zürich. And here, like a stone I carry everywhere, is a bit of someone’s heart I have saved from a journey I once made.