torstai 15. huhtikuuta 2021

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Shirley Fallsin pikkukaupunki läähätti armottoman helteen kynsissä. Vaatteet tarttuivat hikiseen ihoon, maissit nuokkuivat matalimpana kuin ikinä, kireys valtasi mieliä, vähän aikaa sitten kauniin vihreät puut näyttivät pölyisiltä, linnutkin läähättivät varjoa etsien ja joen haju toi mieleen pyytää armoa korkeammilta voimilta tämän kidutuksen lopettamiseksi. Helteestä sikisi karkeaa huumoria, liiallista limonadin juontia ja kuka ikinä uskoisikaan, armotonta himoa riisua itsensä alasti jonkun nuoltavaksi. Ei tokikaan tehtaan johtajan sihteeri Isabelle Goodrow, joka salaa ihaili keltahampaista pomoaan Avery Clarkia, ei Isabelle. Hän istui kirjoittamassa koneellaan puhtaaksi toimeksiantoa kuin mikään maallinen ei koskisi häntä. Aina yhtä huoliteltuna, toimiston kähinöistä piittaamattomana. Suorastaan eleganttina.

Elizabeth Stroutin esikoisteos Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle, Tammi 2020, suomennos Marja Haapio, ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi Otavan julkaisemana 2001) onnistui jälleen kerran yllättämään, vaikka luettuani Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista ja Olive Kitteridge, olin kouliintunut odottamaan Stroutilta mitä vain. Nimeni on Lucy Barton nousi ilmestymisvuonnaankoko lukuvuoteni kolmanneksi parhaaksi, joten olin valmistunut kohtaamaan jo tutun stroutilaisen armottomuuden. Tiettyyn rajaan voit sisulla ja hammasta purren selvitä, mutta aivan varmasti tulee seitsemäs aalto vieden unelmilla ja sisulla rakennetun mukanaan. Pikkukaupungin tyttö ei ollut poikkeus. Uutta elämää Shirley Fallsista tyttärensä Amyn kanssa hakemaan tullut Isabelle Goodrow esiintyy leskenä ja omaa menneisyyttään toistaen rakentaa huomaamattaan itselleen ahtaan roolin, johon eristää sekä itsensä että rakkaan, kohta kuusitoista vuotta täyttävän Amynsa. He asuvat pienessä vuokratalossaan kuin aikanaan Isabelle äitinsä kanssa pitkien, puuduttavien sunnuntai-iltapäivien tunnelmissa. Kaikki toistuu, vaikka Isabelle oli päättänyt aivan muuta. Isabelle on stroutilaisuuden ylistys huomaten kaiken pikkutarkasti. Kaikki merkitsee. Miten hiuskiehkura kääntyy korvan takana, miten Amyn silmissä vilahtaa pelko, näkyykö hampaissa huulipunaa, miten valo siirtyy huoneissa ja antaa armon nousta yläkertaan omaan huoneeseen seurustelemaan omien pelkoa aiheuttavien ajatustensa kanssa. Isabelle ei ole ikinä rento. Heillä ei koskaan käy ketään. He käyvät yhdessä vain kirkossa. Joskus harvoin ostoksilla ja leivoksella. Isabelle turtuu konttorin naisten riitelystä, helteestä, pettymystä herättävästä tilastaan, jossa hänelle ei löydy kumppania sekä myös omista salaisuuksistaan menneisyyttä koskien.

Jos Isabelle olisi edes osannut kuvitella jotain kiltistä Amystaan, mutta kun ei. Hän lukee vain kauhuissaan uutisjuttua, jossa lähikaupungissa on kadonnut teinityttö. Amy myötäilee äitiään, jota myös säälii. Äiti on tehnyt yksinäisyydestään vaatimatonta esittävän itseriittoisuuden kuplan ja sinne hän haluaa vetää myös Amyn. Aikuinen nainen, äiti, unohtaa teinihormonit ja Amyn herkkyyden, jos vain tulisi joku ja…Amy alkaa viipyä koululla pitkään. Hän kertoo ottavansa milloin lisäopetusta matematiikassa, milloin auttavansa heikompia oppilaita, milloin olevansa ystävällään Stacylla, joka sattumoisin on raskaana! Isabelle hätkähtää tätä tietoa, mutta helle estää ajatuksia kohtaamasta menneisyyttä. Hänellä ei ole hajuakaan, miten Amy alkaa elää erillistä elämäänsä opettaja Robertsonin saattaessa tätä matematiikan sijasta kohtaamaan ’chiaruscuron’, valohämyn, sekä oman uskomattoman halunsa tätä erikoista miestä kohtaan. Miestä, joka ei painosta, ei pakota, vain näyttää Amylle sen, mikä jo kauan on hehkunut tämän ujon olemuksen uumenissa. Siinä, josta R. sanoo: ”Sinä näytät ihan kuusipeuralta.” Stroutin kertomana kaikki saa tässä ylleen tähtisumun eikä voi kuin ihmetellä hänen kykyään hienovaraisesti, mutta kaihtamatta kuvailla eroottisen heräämisen hetkeä. Hetkeä, jolloin Amysta kuoriutuu hän itse. Hän, joka avautuu muulle kuin teinipojalle. Kunpa hän olisi tiennyt enemmän äidistään…

Sade lankeaa lopulta ja sitä kestää puolitoista viikkoa. Lähestytään syyskesää. Vaikertajakyyhkyt kujertavat ja tuhatkaunot hehkuvat. Tragedia on halkaissut monen elämän. Kukaan ei ikinä unohda, miten paksu Bewin laulu kaikui vessasta: ” Sä oot kuin munkki eilinen, ja mä kuljen huomiseen…” 

13 kommenttia:

  1. Sain tämän itseltäni joululahjaksi, olen säästänyt sitä kevätpäiviin. Aloitan, kunhan saan kirjan Väinö Linnasta loppuun.
    mielenkiinnolla odotan tämän lukemista ja äitienpäivälahjaksi annan itselleni jatkon Olivia Kitteridgeen. Vai Oliveko hän on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kikka L., erinomainen lahja. Minulla tämä oli vahingossa mennyt luettujen hyllyyn, mutta parempi nyt kuin silloin. Olin juuri tällä moodilla ja oli niin ihana upota Stroutin maailmaan.

      Olive! Hyvä idea. Minä en ole vielä keksinyt omaa lahjaani:)

      ♥♥

      Poista
  2. Lumoavaa tekstiä. Jotenkin sellaista josta tulee mieleen sieppari ruispellossa tai Vonnegut... (niiden lukemisesta on yli 20 vuotta tosin). Päätin eilen tehdä listan kirjoista, jotka pitää hankkia, koska näitä vain tulee eteen koko ajan! Vai pitäisikö olla lukematta enää yhtään takakantta? :D Ei, en pysty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Thilda, kiitos♥ Minulla sama Sieppari ruispellossa kanssa. Muistin lukeneeni jotain Vonnegutilta, mutta kun googlasin hänen kirjansa, ei ollut tuttua eli sekoitan hänet nyt johonkin muuhun...Tämä teos on kuitenkin myös viihdyttävä, kirjan on lupa viihdyttää eli käytän mieluummin sanaa lukuromaani, josta taas jotkut saavat näppyjä:)En olisi halunnut kirjan loppuvan..

      ♥♥

      Poista
  3. Tämä oli kyllä aivan erinomainen. Nimivalintaa vähän ihmettelen tälle kirjalle, kun kirja niin vahvasti kertoi näistä kahdesta henkilöstä. Sinänsä sivuseikka, pidin tästä tosi paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuulia, eikö vain! Alkuperäinen nimi olisi ollut parempi! Huomasin sen heti...Tämä oli kesytön eli miten Strout tämän tekee on taikaa♥

      ♥♥

      Poista
    2. Luulin jostain syystä, että Srout on jotain pehmeää ja viihteellistä. Ilmeisesti ei. :D Tätä voisi silti koettaa.

      Poista
    3. Anki, niin minäkin, kunnes luin Olive Kitteridgen ja Nimeni on Lucy Barton. Tämä Pikkukaupungin tyttö on ehkä kaikkein mieluisin. Alkuperäinen nimi olisi ollut parempi. Tulet pitämään tästä!♥

      Poista
  4. Pikkukaupungin tyttö on uskomattoman hieno tarina ja mikä parasta, Strout tuo kaikki henkilöhahmonsa esille uusimmassa Olive, taas teoksessa, myös Isabellen ja Amyn.

    Keväisen aurinkoista viikonloppua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minäkin olisin lukenut tätä vaikka kuinka...Kuten ehkä muistat tämä oli eksynyt luettujen pinoon, siksi tällä aikataululla, mutta minulle nyt parempi ja lukijoille ehkä kiva, että kaikki samat kirjat eivät tule samaan aikaan. Kyselin Olive, taas perään eilen.

      Kiitos samoin sinulle♥

      Poista
    2. Siis on todella kiinnostavaa tietää, miten kummankin naisen käy!!!

      ♥♥

      Poista
  5. Kuulostaa todella mukavalta luettavalta, ja muistankin aiemmat Elisabeth Strout-arvostelusi, jolloin painoin kirjaulijan nimen muistiin. Kaunista viikonloppua Leena 💗🌺💗🌺

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, tämä on sellaista rentouttavaa/kiinnostavaa laatua, että ei tosikaan.

      Kiitos samoin sinulle♥

      Poista