sunnuntai 28. helmikuuta 2010

KEVÄT PAKKASESSA

Pakkanen narskuu, soi
ulkona askelten alla,
silmäsi kevään toi
silmiini uppoutumalla.
Palan jo! kuiskaa suus
vapaana suudelmista.
Muuta et ehdikään,
huuleni sanas jo vei,
kevääni punerva puu,
rikas maan antimista,
keskellä lumen ja jään
tuoksuva toukokuu.

- Yrjö Kaijärvi -
Kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva Hannu Hautala (Ensilumi, Minerva 2009)

Anne Delbée: Camille Claudel

”Avasin eräänä päivänä Paul Claudelin kirjoittaman Kuuntelevan silmän. Luin aivan uudenlaisia arviointeja Rembrandtista. Paul Claudel oli myös löytänyt aivan uuden näkökulman espanjalaiseen maalaustaiteeseen. Artikkelin nimi oli ’Henkistynyt liha’. Olin lumoutunut. Hillitön aistillisuus sekaantui tuliseen mystiikkaan.

Ja sitten aivan kirjan lopussa oli artikkeli, jonka hienovarainen otsikko kuului: ’Camille Claudel’. Kuka tahansa, te tai minä, olisi voinut avata kirjan sinä päivänä juuri siltä sivulta.

Kuka hän oli? Tämä rakastettu, liikaakin rakastettu sisar? ’Jalo otsa, ihmeelliset tummansiniset silmät, ylpeä ja aistillinen suu, tuuheat paksut kastanjanväriset hiukset, jotka valuivat pitkälle selkään.’

Kuka oli tämä nuori nainen, joka äkkiä kutsui minua veljensä kautta? Hän oli rakastanut Auguste Rodinia hulluuteen asti. Heinäkuu vuonna 1913! Ulkona odotti ambulanssi. Ja sitten hän tulisi olemaan sairaalassa kolmekymmentä vuotta!’ Hän on siellä, hän odottaa, enää ei saa hukata hetkeäkään, hänen kasvonsa, puolittain peitossa kutsuvat.” Näin kirjoitti nainen Angersissa 1982, yöllä.

Anne Delbéen kirja Camille Claudel Kuvanveistäjän elämä (Une femme, WSOY 1996, Sulamit Hirvas) on traaginen kertomus naiskuvanveistäjän elämästä 1880-luvun Pariisissa. Se on tarina lahjakkaasta naisesta, joka väistämättä jää opettajansa ja rakastajansa, maailmankuulun kuvanveistäjän Auguste Rodinin varjoon. Se paljastaa julmasti, mitä tapahtuu naiselle, joka asettuu uhmaamaan miehistä valtakulttuuria aikana, jolloin se ei ollut mahdollista. Mutta ihan hyvin se olisi voinut tapahtua nytkin, sillä eikö sama tapahdu naisille edelleenkin!


Kirja on myös suuri kertomus naiskuvanveistäjän työstä ja sen tuloksista. Upeat mustavalkokuvat Camillen töistä kertovat omaa kieltään: Pieni seireeni, Luuta jyrsivä koira, Rodinin rintakuva, Klotho…Kaikesta lahjakkuudestaan ja suorastaan uskomattomasta uutteruudestaan huolimatta Camille lopettaa elämänsä mielisairaalaan suljettuna, vaikka voimmekin lukea Indren departementin päivälehdestä: ”Camille Claudel, Rodinin oppilas, on tullut melkein yhtä vahvaksi kuin mestari.” Ja tämän: ”En hämmästyisi vaikka Madamoiselle Claudel ottaisi äkkiä paikkansa vuosisatamme suurten kuvanveistäjien joukossa.”

Kirja tarjoaakin loistavia valokuvia Camille Claudelin kuvanveistosta todistaen näin, että Camillella oli kykyä nousta opettajansa ja rakastajansa tasolle, vaan koskaan emme saa tietää, miten pitkälle hän olisi yltänyt, ellei…


Yksinkertaistettuna teos on kuvaus naisesta miehen varjossa ja hänen pyrkimyksestään elää omaa elämäänsä vapaana taiteilijana ja vapaana ihmisenä. Mutta tämä kirja herättää levottomuutta ja tuo mieleen enemmän kysymyksiä, kuin se tarjoaa vastauksia. Emme tokikaan jää ihmettelemään, että nainen voitiin sulkea syyttä mielisairaalaan, sillä niinhän naisille on tehty kautta aikain, heidän ollessaan lahjakkaampia kuin miehet tai muuten uhatessa miesten itsevaltaisuutta. Saatamme hämmästyä kykyä ja rohkeutta millä Anne Delbée uskaltaa julkituoda naista alistavat seksuaaliset tapahtumat kuvanveistosalissa ja huoneiden hämärissä, mutta todellisuudessa hämmästelemme vain sitä että hämmästelemme. Camillen silmät katsovat sinua kertoen tarinaa, jota et haluaisi tietää, mutta jota ilman et voi jatkaa. Camille haluaa sinun tietävän!

”24. kesäkuuta 1895. Rodin oli odottanut niin kauan hänen paluutaan. He ottivat toisiaan kädestä. Yksinkertaisesti. Sinä yönä he eivät rakastelleet. Kyteiran iltahämärät.”

Toivon jokaisen naisen lukevan tämän kirjan ja katsovan Camillea syvälle silmiin läpi vuosisatojen. Voit lukea kirjaa ensin romanttisena rakkaustarinana, mutta ennen kuin huomaatkaan sinä olet se, joka vuodat verta niin sielusta kuin käsistäsi. Sinä olet se, joka sidotaan pakkopaitaan ja lähetät vuosikymmeniä mielisairaalasta kirjeitä maailmalle, joka ei kuuntele, ei vastaa.

Paikkani ei ole kaiken tämän keskellä, minun täytyy päästä pois tästä ympäristöstä; neljäntoista vuoden jälkeen täällä vaadin vapauttani suureen ääneen…


Minua syytetään siitä (mikä kauhistuttava rikos) että olen elänyt ihan yksistäni…


Haluaisin lähteä pois tästä paikasta mahdollisimman pian…En tiedä aiotko sinä antaa minun jäädä tänne, mutta se on kyllä julmaa minulle! Ajatella että Pariisissa kaikki on niin hienosti ja että siitä täytyy joidenkin teidän päähänpistojenne takia…älä jätä minua tänne ihan yksin…


Mutta kukaan ei kuule…ja lopulta ei löydy hautaakaan…

*****


Hämmästellen luin tänään 22.12.2015 Vesa Sirénin Helsingin sanomiin kirjoittamaa ala-arvoista artikkelia Kuka kurtisti Ajattelijan kulmat? Rodin-museoon tullaan yhä useammin ihailemaan hänen hullua muusaansa Camille Claudelia. Eikö mikään kertonut Sirénille, että sinne tullaan siksi, että Camille oli lahjakas kuvanveistäjä aikana, jolloin taiteilijuus oli naiselle miltei mahdottomus? Jo tuo hulluksi nimittely kertoo toimittajan syvästä ja vinoutuneesta kulttuurivajeesta. Sairas ja uupunut Camille saattoi olla, mutta niinpä otsikko olisikin voinut olla Kuka kuuluisa kuvanveistäjä koitui Camille Claudelin tuhoksi?

Rodin käytti Camillea hyväkseen sekä yksityiselämässä että työssä. Uuvutti kaikin tavoin. Kun Camille Claudel ei enää kestänyt ja tajusi oman lahjakkuutensa, hän päätti yrittää omillaan. Siihen aikaan se oli miltei mahdotonta, kuten kirja Camillesta kertoo. Jos siinä menossa, mitä hänelle tapahtui, ei sairastunut, olisi se ollut suuri ihme. Ei vaadi suurta neroutta ajatella, ketkä juonivat Camillen mielisairaalaan ja vielä helpompi on ymmärtää, ketkä hänet siellä halusivat pitää sen jälkeen kun hoitohenkilökuntakin olisi halunnut hänet vapauttaa. Camillen veli runoilija Paul Claudel seurasi likeltä, mutta ei voinut yksin tehdä mitään. Jos Rodin yrittikin Claudelia anonyymisti avustaa, sehän oli vain myöhäsyntyistä syyllisyydentuntoa!

Sulkihan Suomessa Madetojakin vaimonsa runoilija L Onervan mielisairaalaan, vaikka oli itse juoppo. Mutta ei uskaltanut koskea Onervaan ennen Eino Leinon kuolemaa. Miten sattuikaan, että heti Madetojan kuoltua Onerva koki ihmeparantumisen.

Vesa Sirénin artikkeli on loukkaava ja jokainen joka on lukenut Anne Delbéen kirjan Camille Claudel. Kuvanveistäjän elämä, tajuaa sen.  Erittäin rumaa on Camillen nimittely hulluksi muusaksi toimittajalta, jonka pitäisi pystyä tekstissään objektiivisuuteen. Ja onko asiallista ja korrektia nimitellä ylirasittuneita hulluiksi vielä tänä päivänäkin ja nimitelläänkö muusaksi naista, joka on luonut mm. sellaiset teokset kuin vaikka Šatakuntalã, Klotho ja Valssi! Sirénin artikkkeli on niin naistaiteilijoita aliarvostava, että ihmettelen tämän tekstin voineen olla lehdessäni tänään A.D. 2015!!!

KYPSÄ IKÄ

"Hän oli taas päässyt työn kimppuun, siinä kaikki. Hän teki Kypsää ikää polvillaan; mikään ei selittänyt mitään.

Hän oli kuvitellut, ettei pystyisi veistämään enää mitään välirikon jälkeen. Mutta niin ei ollut. Hän veistäisi kuolemaansa asti. Hän oli saavuttanut suuren kärsivällisyyden.

Hän osallistui näyttelyihin melkein joka vuosi, vaikkei uusia veistoksia ollutkaan paljoa. Mutta hän veisti ne itse marmoriin tai valoi pronssiin ja myi sitten sattumanvaraisilla hinnoilla.

Ystävät kyselivät suuresta veistoksesta, jota hän teki joka päivä. Oliko se Perseus, jonka hän oli pannut ensimmäistä kertaa näytteille Salonkiin? Mutta Camille painoi vain sormen huulilleen ja peitti veistoksen ennen kuin ystävät saapuivat."

Camille Claudel/ Anne Delbée (WSOY 1996, suomennos Sulamit Hirvas)
Camille Claudel and Frédéric Chopin http://www.youtube.com/watch?v=aUtVTcuIjtg&feature=related

CAMILLE CLAUDEL 1864 - 1943

As a young woman, Camille Claudel was recognized for both her artistic talent and her physical beauty; nevertheless, she spent most of her adult life as a recluse. Much attention has been focused on Claudel's relationship with her teacher, mentor, and lover, Auguste Rodin. Her complex personal drama has brought her prominence through scholarly and popular accounts. Yet it was first and foremost her unrivaled ability to convey narrative through marble and bronze that attracted patrons and critical accolades.

Born in Fère-en-Tardenois, Aisne, Claudel moved with her family to Paris around 1881. She studied sculpture at the Académie Colarossi, one of the few art academies in France open to female students. Along with other sculptors, she also shared an independent studio where Alfred Boucher taught. In 1883 Boucher won a Prix de Rome and departed for Italy; he asked Rodin to serve as adviser to Claudel and her colleagues in his stead.

Two years later, Rodin asked Claudel to become a studio assistant. By working as Rodin's apprentice, Claudel had the chance to study the nude figure, an unusual opportunity for a woman in the 19th century, but one that gave the artist a profound understanding of anatomical nuances. Claudel modeled hands and feet for Rodin's Burghers of Calais and posed for figures in his Gates of Hell.


In 1893, because Rodin's work and stature occupied front stage in French culture, Claudel secluded herself in her studio to disassociate herself from him and to try to establish her own reputation. Her love for portraying the human form resulted in certain sculptures that the state and an infuriated press censored as overly sensual and inappropriate for public display. These circumstances may have contributed to the decline of her career and her mental state. In 1913 Claudel was committed to a mental asylum, where she remained until her death 30 years later.
Isabelle Adjani as Camille Claudel http://www.youtube.com/watch?v=_yT-oSkrrh0&feature=related

lauantai 27. helmikuuta 2010

WHO'S AFRAID OF VIRGINIA WOOLF?

Pariskunta Taylor-Burtonissa on aina ollut sitä jotakin...taikaa. Kävin Sooliksen blogissa ja sain tietää, että Elizabeth Taylor täyttää tänään 78 vuotta! Sen kunniaksi käykää katsomassa, mitä elokuvablogissa Lizistä kerrotaan ja klikkailkaa vaikka linkkejä filmiin Who's Afraid of Virginia Woolf? Filmi on oma suosikkini tältä vahvalta näyttelijältä, joka teki Marthan roolin vertaisensa miehen, Richard Burtonin kanssa.
http://www.youtube.com/watch?v=Lz1MpQ0n_ag&feature=related 

perjantai 26. helmikuuta 2010

HAVE A NICE SNOW WEEKEND

picture by Pekka Mäkinen

THIS PICTURE IS TELLING....


Tämä kuva muistuttaa minua aina päivästä, jolloin olin täydellisen onnellinen. Oikeastaan olin 'high' ja se näkyy. Olga on vielä korkeasta iästään ja nivelrikostaan huolimatta mukana, kiitos ystäväni, joka vinkkasi minulle luontaistuotteen nimeltään Fortiflex. Nyt vanha neiti on jopa juossut! Mukana on myös tyttäreni kääpiövillakoira Dina, jolla yllään Katrin kutoma upea nuttu. Ja lumi on juuri sopivaa, eikä ollenkaan kylmää ja on joku ihanista, laiskoista joulupäivistä...oh!, those lazy days...

No, olen nyt matkalla kohti lazy days, sillä mieheni jää hiihtolomalle, lunta on upeasti ja Dina tulee muutamaksi päiväksi vouhottamaan meille, kun nuorille tuli menoa. Olemme kotona, mutten ole paljonkaan  koneella, sillä omistaudun muulle.

Ja tänään jännitämme sitten jääkiekkoa! Olen kotoisin Porista, joten veressääni soutavat jäkis ja jazz. Tässä viime mainittua: loistava Black Coffee by Sarah Vaughn

 http://www.youtube.com/watch?v=jR8fsEDEvdc

DREAM A LITTLE DREAM BY LAURA FYGI

http://www.youtube.com/watch?v=UHSFo0Wk5Ug 

torstai 25. helmikuuta 2010

PANTTERI

Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Yön hermot on seittiä lukin.
Himon pantteri nälkähän havahtuu
ja hiipii silkkisin sukin...

Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Nyt aika on saalin-ajon.
Lyö silmien hiilet vastakkain
polun hiekalle heittäen kajon.

Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Tuli silmien veitsenä viiltyy
läpi seinän, kammioon hulmahtaa,
ja valkeat linnat hiiltyy.

- L.Onerva -
Liekkisydän (Tammi 2010)
kuva Edward Munch

LIEKKISYDÄN

Hannu Mäkelän L Onerva Liekkisydän (Tammi 2010) esittelee meille runoilija Hilja Onerva Lehtisen, jonka useimmat tuntevat hänen elämänsä miesten, etenkin runoilija Eino Leinon sekä säveltäjä Leevi Madetojan kautta. Teoksessa on Onervan runoja kuudenkymmenen vuoden ajalta ja kokoelma on täten tähänastisista kattavin. Myönnän heti, että olen runojen harrastaja, joka en ole koskaan lukenut tätä teosta ennen yhtäkään Onervan runoa. Hannu Mäkelä toteaakin, että L. Onerva oli paljon enemmän kuin muusa, hieno runoilija, joka yhä odottaa löytymistään.

Teoksen alussa Hannu Mäkelä esittelee runoilijan tyylillä ja tunteella otsikon L. Onerva: Liekkisydän ja elämän muukalainen alla. Harvoin saa lukea niin järkyttävää elämänkohtaloa kuin oli runoilija Onervan. Hän kirjoitti yli satatuhatta runoa ja jokaiseen hän musteella taltioi elämänsä menetysten virran, joka alkoi jo silloin kun hänen äitinsä ’kuoli’, Hiljan ollessa vasta seitsenvuotias. Todellisuudessa Serafiina suljettiin mielisairaalaan ja isä Johan Lehtinen ilmoitti äidin kuolleen. Kohta Hilja menettää myös isoäitinsä ja sitten isänsä ja päätyy vieraiden huomaan, kunnes aikuisena yllättäen joutuu ’kuolleista heränneen’ äitinsä holhoojaksi. Nämä tapahtumat laukaisivat Onervassa kehityskaaren, jossa hänestä tuli ikiorpo ja elämän muukalainen, jonka ainoat pitkospuut olivat runot.

Valo kaunehin on, kun tummin on varjo,
kun yöhyt päivälle taustan tarjoo,
maa taittavi taivahan tarhan.
Elo ihanin on, kun pohja on mustin,
tie riemujen täplätty tuhansin tuskin.

L. Onervan menetysten sarja jatkuu, vaikka me kaukaa näemmekin siinä outoa hohtoa, mutta me katsommekin kaukaa ja ihailemme järkeä vailla Eino Leinoa. Sillä vaikka mitä sanotaan, niin Eino Leino oli Onervan elämän suuri rakkaus, Einolle hän kirjoitti runonsa, Einolle hän paloi, Einon takia hän jaksoi elää. Kaikesta huolimatta Onerva avioitui ensin Väinö Strengin kanssa, josta avioliitosta sitten lähti 1908 Leinon palvonnan ja rakkauden kohteeksi. Vaan lukki kutoo seittejään ja niinpä alkoi triangelidraama, jossa mukana Onerva, Leino ja Madetoja. L. Onerva irrottautui Leinosta vasta 1913, mutta solmi avioliiton Madetojan kanssa vasta 1918. Yhteys Leinoon kuitenkin säilyy ja ilmiselvästi Onerva murtui rakkaudesta Leinoon vuosi vuodelta…

Laupias Klotho,
liekeistä huokaan
yöhön ja jäähän.
Nosta jo polttava
elämän seppel
toisten päähän!

Onervan menetysten sarja vain jatkuu, sillä hän ei saa koskaan lasta. Onervan syvin osa on orpous. Mutta orpoja olivat myös Leino ja Madetoja ja miten sen sanookaan Hannu Mäkelä: ”Sekä Leino että Madetoja olivat orpoja Onervan lailla ja orpo on itsekäs, jos jotakin. Kaksi orpoa ymmärtää alkuun hyvinkin toisiaan, ja sielujen nopea ja suuri yhteys voi syntyä, mutta arjessa orpous ei enää samalla tavoin yhdistä, vaan alkaa pikemminkin erottaa. Näin ainakin jos Onervaa ja hänen rakastettujaan ajattelee.”

Voisi ajatella, että Leinon kuolema toi helpotusta pariskunta Madetojan elämään, vaan toisin kävi. Madetojat alkoholisoituivat ja lopulta talvisota ja toinen maailmansota suisti pariskunnan täysin raiteiltaan. Säveltäjäprofessoria hoidettiin alkoholistiparantolassa, jonka nimi oli Huvitus, mutta L.Onervaa miehensä tahdosta mielisairaaloissa! Niistä hän ei ilman miehensä lupaa voinut poistua. Ellei Madetoja olisi kuollut, olisi Onervan kohtalo ollut ikuinen suljettu sairaala kuolemaansa asti.

En rauhaa saa.
Mua vetää veren pakeneva luode
halk’ elämän,
niin turha kuin on yössä ajo tuulen
maailmaa kiertävän.
Jo katsoi kaiken, pyytää enemmän….

Onervan elämä oli suuri tragedia ja sen tragedian hän kirjoitti runoihinsa. Onervan runot eivät aukea yhtä helposti kuin monen muun runoilijamme, sillä niissä soi outo musiikki…intohimoa ja Klothon kosketusta…Silti, esimerkiksi Sielujen sota syttyi minussa heti ja tajusin: Tässä on nainen, jolle Leino omisti huikeimman runonsa! Ei ollut vailla hohtoa L. Onervan elämä, eikä syyttä syttynyt upea Leino rakastetulleen, sillä runosoittoon, rakkauden kauneimpaan kieleen pystyi myös intohimoinen Onerva:

Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Yön hermot on seittiä lukin.
Himon pantteri nälkähän havahtuu
ja hiipii silkkisin sukin…

ELÄMINEN ON MAAILMAN HARVINAISIN ASIA. USEIMMAT...

Eläminen on maailman harvinaisin asia. Useimmat ihmiset ovat olemassa, ei muuta. Oikeata elämää on se kun toteuttaa täydellisyytensä ja tekee jokaisesta unelmastaan totta.

- Oscar Wilde -

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Tässä minun lukusuositukseni hiihtolomalaisille!

Lukiessani Muriel Barberyn Siilin eleganssia (L´Élégance du hérison, Gummerus 2009, suomennos Anna-Maija Viitanen) koin niin kiintoisia ja riemukkaita hetkiä ovenvartija Renée Michelin seurassa, että ajauduin ihmettelemään, miksi ranskalainen kirjallisuus niin harvoin saa sijaa suomalaisten lukukokemuksena. Se aihe on kuitenkin niin kaukana siitä hulvattomasta olotilasta, jonne Barbery onnistui minut lennättämään, että annan sen nyt jäädä ja kerron teille 54 vuotiaasta Renée Michelistä, joka on hienon, hyvin hienon pariisilaisen talon ovenvartijarouva ja ollut sitä jo 27 vuotta.

Niin näkymätön kuin ikuisuus onkin, me katselemme sitä.

Hieno pariisilainen kerrostalo on maailma maailmassa, luokkayhteiskunta luokkayhteiskunnassa. Ensin on ovenvartijapariskunta, jota rikkaat talon asukkaat eivät edes huomaa. Sitten on ovenvartijaleski, jota kukaan ei huomaa. Leski asuu lihavan kissansa Leon kanssa, kulkee lättänissä tohveleissa, eikä mitenkään yritä edes mielistellä ylempiensä suosioon. Hän on hieman ylipainoinen, vastaa kun kysytään, ei puhu muuten kuin portugalilaisen siivoja Manuelan kanssa, joka onkin kissan ohella Renéen ainoa ystävä.


Talossa huoneistot ovat magnumkokoluokkaa kuten asukkaiden tittelitkin. Neljän sadan neliön huoneistossa asuu kaksitoistavuotias Paloma Josse, joka on päättänyt tehdä itsemurhan ennen kolmattatoista syntymäpäiväänsä, koska ei halua joutua samaan kultakalamaljaan perheensä ja koko perheen edustaman yhteiskuntaluokan kanssa. Paloman suuri ongelma on, että hän ihailee niin kovasti japanilaisuutta, kiitos ahkeran mangojen lukemisen, että haluaisi tehdä japanilaisen itsemurhan, mutta ei kivun peloltaan siihen pysty. Ratkaisun tarjoaa kirjallisuuden maisteri äiti, jonka yöpöydällä on kulhollinen mieliala- ja masennuslääkkeitä. Paloma verottaa kulhoa määräajoin, lopettaakseen itsensä lääkkeillä, mutta ennen kuolemaansa hän on päättänyt sytyttää talon tuleen.

Minä humahdan masennuksen alhoon ääntä nopeammin.


Pariisilaisen kerrostalon koppavassa pienoismaailmassa kukaan ei katso Renéetä silmiin, joten miksi he voisivatkaan huomata, että ovenvartija on aivan muuta kuin prototyyppi. He eivät näe, että Renéellä on taito verhota silmänsä tyhmiksi, he eivät huomaa, että ovenvartijakopin etuhuoneessa rahvaan ohjelmia pauhaavaa televisiota ei katso kukaan, he eivät näe, mitä Renée kantaa läpinäkyvässä ruokakassissaan itselleen, sillä rahvaan ruoan alle on piilotettu hienointa pateeta ja muu on vain hämäystä. Renéen kakkostelevisio on takimmaisessa huoneessa ja siellä tämä leski putoaa oopperan hurmioon tai katselee ohjelmia, jotka on kohdennettu vain älymystölle.

Koko fenomenologia perustuu sille vakaumukselle, että meidän reflektiivinen tietoisuutemme, ontologisen arvokkuutemme todiste, on meissä ainoa tutkimisen arvoinen osa, koska se pelastaa meidät biologian määräävyydeltä.


Kuin sattumalta myös Renée on suuri japanilaisuuden ihailija, joten väistämätöntä lienee, että talon kaksi japanilaishenkistä eksentrikkoa kohtaavat toisensa ylitse vallitsevien normien ja yhteiskuntaluokkia toisistaan erottavan syvän kuilun. Renéessä älykäs, mutta vihainen Paloma löytää vertaisensa kuulijan ja lopulta Palomassa Renée kohtaa kamelian, joka pelastaa hänet elinikäiseltä syväjäädytykseltä.


Niinpä kesäsade joskus tekee sijansa meihin, niin kuin uusi sydän, joka lyö samassa tahdissa entisen kanssa.


Sitten talossa tapahtuu kuolema ja mikään ei mene kuten ennen, joten kukaan sukulainen ei asetu asumaan vainajalta jääneeseen jättihuoneistoon, vaan sinne muuttaa mullistavan remontin jälkeen hienotunteinen ja älykäs japanilainen Kakuro Ozu ja sen jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Kakuro näkee kaiken kuin läpivalaistuna ja jo hänen katseensa saa aikaan väristyksiä talon kahdessa sielun peittelijässä. Paloma toki jatkaa syvällisten haikujensa ja tankojensa kirjoittamista, sillä hän on päättänyt näiden japanilaisten runomittojen avulla tuoda esille Syvälliset Ajatuksensa ennen kuolemaansa, mutta yllättäen runot alkavat saada uutta tunnetta ja sitä myöten myös elämä tarjoaa toivoa: Ehkä elämää löytyy kultakalamaljan ulkopuoleltakin.


Taide on tunnetta, jota halu ei hillitse.


Siilin eleganssi on sekä älykäs että hauska kirja. Se ei ole kyyninen kuin alun ripaukset, vaan enempi se on mustaa huumoria ja loistavaa älyn valon vilauttelua. Tätä lukee vaativakin lukija, mutta tästä ilahtuvat kaikki. Tämä antaa syrjityille itsetuntoa ja ylpeitä se kolauttaa. Tämä kirja on oiva osoitus siitä, että älä katso kuorta, vaan sukella sisälle: Mikään ei koskaan ole aivan sitä, miltä se näyttää. Pidin jopa siitä, että luvut, joissa ollaan Renéen ajatuksissa tai Paloman pohdinnoissa oli eroteltu käyttäen myös eri fonttia, jolloin ei ollut vaaraa sekaantua alussakaan, kumpi persoonatyyppi nyt miettii elämänsä kiemuroita. Sanoisin, että tässä on erittäin nautinnollinen kirjallinen elämys, jonka soisin osuvan mahdollisimman monen lukijan iloksi.


Minä katson häntä.
Ja minä heittäydyn tummiin, syviin, kylmiin, ihaniin vesiin, joissa aikaa ei ole.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Suketus  Annika  Irene  Katri  Elma Ilona ja Katja/Lumiomena  Mitä luimme kerran  Krista/Lukutoukan kultturiblogi

MIKÄ ON SINUN NETTIJALANJÄLKESI HUOMISELLE?

Nyt kun sielu on ylitäysi, minun on pakko sitä tyhjentää, että voin jatkaa. Pitäisi kirjoittaa nyt ministeri Anttilasta ja hänen tavastaan suorastaan puolustaa eläinten kaltoinkohtelua ja siitä, mikä peto ihminen on eläimelle, mutta jouduin sivuraiteelle. Nyt mietin muuta...

Taidan olla vähän romanttinen, sinisilmäinen, hyväuskoinen ja liian vähän nettimaailmassa liikkunut, mutta nyt olen vuorokauden potenut sairautta nimeltä pettymys ihmiseen. Ja valitettavasti mieheen. Sattuneesta syystä seikkailin eilen netin ihmeellisillä poluilla ja tajusin, että puhutaan hiilijalanjäljestä, mutta kukaan ei puhu nettijalanjäljestä, joka meistä jää, kun kommentoimme hyvin moninaisia asioita esim. toisten blogeissa tai erilaisissa keskustelufoorumeissa. Jos linkitän itseni, sieltä löytyy sitä sun tätä, mutta enimmäkseen toivottavasti kannustavaa, hauskaa, joskus vähän väittelyä ja huvia, mutta toivottavasti ei sitä, mikä nyt hämmästyttää, kauhistuttaa pientä kulkijaa.

Huomasin eilen, ettei ole mitään rajaa sillä, mitä ihminen voi nettiin kirjoittaa. Mukasivistyneet miehet heittävät niin ala-arvoista lausuntoa naisista ja siitä, miten heitä voi parhaiten hyväksikäyttää, kertovat ikäviä yksityiskohtia, jotka mielestäni kuuluisivat poliisille, puolustavat pedofiliaa, puolustavat 9-vuotiaiden tyttöjen hyväksikäyttöä ja pakkonaittamista vanhoille ukoille kulttuurisin syin, tarjoavat hyväuskoisille naisille rahaa matkaseurasta, jolla 'herrasmiesmäisyys taattu', nimittelevät naisten sukuelimiä iljettävästi, kehuvat itseään naisten blogeissa sivistyneiksi, varakkaiksi, hyvän näköisiksi ja hauskoiksi, kun samaan aikaan kommentoivat toisaalla äijäblogeissa, miten 'on tuota vatsaa tullut, mutta ilman läpeä ei ole tarvinnut olla' ja sitten kuvaillaan, miten naista voi oikein naruttaa. Pyhä jysäys, mikä naisviha vallitseekaan kuusikymppisten puutteenalaisten herrojen keskustelufoorumeilla. He tuntevat koko naissukukunnan olevan vain alkueläintä alempaa limaa, koska heidän vaimonsa ovat heidät jättäneet. Onkohan näille läskisille,  viagratoimiville, suomalaisille sikaäijille tullut mieleenkään, että pitää mennä peilin eteen ja miettiä, miten on oman houkuttelevuuden laita. Jos sivistys on niin ohut, että naisen kynnen pieni raapaisu tai pari ylimääräistä paukkua, sen kokonaan saa lävistettyä ja tilalle alkaa valua semmoista sontaa, että heikompaa pyörryttää, niin ajatelkaa nyt edes sitä, että omat aikuiset lapsenne pyörivät netissä ja ajatelkaa millaista käytösesimerkkiä tarjoatte nuorille miehille!

Miesten keskustelufoorumeissa ei ole mitään tasapuolisuutta, vaan naista lyödään kuin vierasta sikaa, mutta minä haluan painottaa, että sukupuoleen katsomatta KAIKKI olisivat varovaisia netissä.  Arvaan miesten huutavan tasapuolisuutta, vaikka he eivät itse sitä ole valmiita naisille tarjoamaan!

Se on sitten kumma juttu, miten sitaatit niin usein osuvat kohdalleen, vaikka nyt tämä, minkä olen ennenkin julkaissut ja joka tulee William McFeeltä:

"Nainen alkaa yleensä kukoistaa sen jälkeen, kun hänet hylätään, hylkäävän miehen elämä taas päättyy usein onnettomasti."

Naiset, kun saatte miehistä nettiseuraa, tehkää yksinkertainen juttu: Laittakaa hakuun miehen käyttämä nettinimi ja lukekaa KAIKKI, mitä hän on missäkin kertoillut ja harkitaa sitten huolella ennen kuin jatkatte. Ah!, nyt aivan kuulen, kuinka nimimerkit vaihtuvat, mutta eipä huolta: perässä pysytään. Paitsi minä en enää vieraile siellä, missä egovammaiset, epätoivoiset kuusikymppiset äijät keskenään sikailevat ja lietsovat pyhää sotaa naisia vastaan. Kyllä se niin on, että Kaikkien Aistien Juhlat ovat nuorten miesten ja voimme jättää kuusikymppiset ukot sikailemaan keskenään, sillä naisen palvontaa he eivät ansaitse muusta nyt puhumattakaan.

kuva Edward Munch

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

HELMIKETJU

Olen vain pieni tyttö
sinun kuumien silmiesi edessä,
joiden katse on kaikkia hyväilyjäsi polttavampi.


Vain surullinen sydämeni
on minulla annettavana,
mutta varjoni liukuu huumaantuneena
sinun jalkojesi yli.
Hiljaisena rakkaudesta
katselen kasvojasi,
oi minun musta jumalani,
ja punaisen lippaan lailla
kätkee sydämeni helmiketjua,
päivä ja öitä,
jotka olet minulle antanut.


Mutta jos sinä minuun väsyneenä
suljet silmäsi,
olen katoava hiljaisemmin
kuin aamutaivaalta tähdet.


- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
kuva Hanne

I WIIL WAIT FOR YOU BY CONNIE FRANCIS

http://www.youtube.com/watch?v=INlNv2I0Zl4&feature=related

tiistai 23. helmikuuta 2010

FEAR LESS, REST MORE, READ TIGHTER...

En ole poissa kuin hetken. Luen, luen ja luen...
kuva Ramón Casas y Carbo Après le bal (Frauen, die lesen, sind gefährlich)

SIELUJEN SOTA

Kun siunaan sua, sotaa toivotan,
en parempaa!

Ikuista sielun lentomyrskyä,
en satamaa!

Ken määrään pääsee, liian alhaalle
sen asettaa.

Rukoilen sotaa: rauha sielujen
on kuolemaa!

Jok' askel, jot' ei astu eteenpäin,
sen astuu taa.

Ja tuokiot, joist' ei käy tilille,
ne kavaltaa!

Ei onnellisin se, ken onnensa
lahjaksi saa...

Ken määrään pääsee, elonmäärästään
pois lankeaa!

Jok' aatos tinkimätön iskun lyö
ja iskun saa.

Ja niistä ankarin ei aina se,
mi kalskahtaa.

Jumalten kalpa salaa haavoittaa
myös kantajaa...

Ma sotaa pyydän: rauha sielujen
on kuolemaa!

- L Onerva -
Liekkisydän (Tammi 2010)
kuva Frida Kahlo

KUMPI UUPUI KUVAUKSIIN MUMMOLASSA?

Olen oudolla tuulella. Sitä kiellä en. Siksi tuli mieleeni laittaa nyt esille tämä kuva, joka on otettu Luvialla, kun vietimme pääsiäistä äitini luona. Sisareni mies on ammattikuvaaja ja myös mieheni on kovasti kuvaajaa;-) Kaksi herraa kuvasi ja kuvasi ja tässä lopputulema. Hyvin sanavalmis sukulaismieheni antoi kuvalle semmoisen nimen, että sitä en uskalla tähän kirjoittaa, etten joudu erään uskonnollisen ryhmän kiroukseen. Äitikin jo varoitti! Saatte tänään vielä jotain uutta, ellei mieheni vammaudu koripallo-ottelussa kykenemättömäksi kuvasuorituksiin...Kuva on vuodelta 2006, jolloin käytin vielä pitkiä housuja, nyt vain leninkiä herrojen iloksi;-) Ja kädessäni ei ole vielä sitä unelmaista pinkkiä kelloa ja paitapuserokin on sinivalkoinen, nyt vain pinkkiä, lilaa, saharaa...olen ihan toinen. Älkää kysykö: Miksi? Ich weiss es nicht!

KALAT 19.2 - 19.3.

Kalojen merkissä syntyneenä olet vastaanottavainen, herkkä ja myötämielinen. Olet myös vaikutuksille altis, ja ympäristösi sekä ihmiset joiden kanssa joudut tekemisiin vaikuttavat sinuun enemmän kuin joidenkin muiden merkkien edustajiin. Olet luonnostasi jonkin verran kielteinen, joten olosuhteet ja sinua hyökkäävämmät henkilöt voivat helposti muovata sinua. Koska toisten mielipiteet ja käytös vaikuttavat sinuun niin voimakkaasti, sinun on oltava varovainen valitessasi ystäviä ja seuralaisia.

Kalat voivat päästä henkisen kehityksen tai aineellisen menestyksen huipulle tai vaipua itsesääliin ja epätoivoon, jolloin he mieluiten pakenevat elämän ongelmia kuin kohtaavat ne rohkeasti. Tunnet herkästi elämän salatut pohjavirrat ja olet suosiollinen suurille suunnitelmille. Hallitseva planeettasi Neptunus on outo ja salaperäinen taivaankappale. Sen vaikutus voi olla joko innoittava tai masentava, ja sen ansiosta voit joko olla erittäin tarkkanäköinen tai saada asioista ja ihmisistä aivan väärän kuvan. Vaistoat selittämättömien voimien olemassaolon, ja levottomuutesi johtuu usein siitä, että kaipaat alitajuisesti jotakin saavuttamatonta.


Olet liikaherkkä arvostelulle, ja vaikka et olekaan luonteeltasi riidanhaluinen, sinua usein harmittaa oma epävarmuutesi ja riittämättömyytesi ja saatat ärtyä helposti. Kalojen merkissä syntyneenä sinulla on puoleensavetävä ja viehättävä olemus, mutta tarvitset hellää ja ymmärtäväistä kohtelua; sinä et pidä käskyistä etkä painostuksesta. Luotat ystäviisi ehdottomasti ja loukkaannut ja petyt usein, kun sinusta tuntuu, että he ovat jättäneet sinut pulaan ja tuottaneet sinulle pettymyksen. Tämän maailman touhut saavat sinut usein ymmälle ja heikkoutesi johtuvat usein herkkäuskoisuutesi aiheuttamasta mielenmasennuksesta tai ihanteittesi särkymisestä.


Olet myötämielinen, sääliväinen ja kiinnostunut toisten tarpeista; uskosi voi innoittaa lähimmäisiäsi kestämään edelleen epätoivon hetkinä. Sinulla on luontaista velvollisuudentuntoa ja teet usein enemmän auttaaksesi heikkoja ja onnettomia kuin auttaaksesi itseäsi.

Neptunus on unimaailman vertauskuva, ja sinun maailmassasi unelmasi voivat myös toteutua. Sinulla on vilkas mielikuvitus, olet täydellinen kaikessa mitä teet ja saat enemmän innoitusta korkeista sfääreistä kuin muissa merkeissä syntyneet. Henkisesti kehittynyt Kala, jolla on molemmat jalat maassa, käyttää näitä ominaisuuksia menestykseen. Mutta on sellaisiakin Kaloja, jotka ovat epäröiviä, joilta puuttuu muutamille merkeille ominaista määrätietoista tahdonvoimaa ja jotka elävät mielikuvituksen epätodellisessa maailmassa.


Tämän merkin edustajien pitäisi vakavasti yrittää käyttää sisäisten ja ylhäältä päin tulevien voimien jalostamat ainutlaatuiset kykynsä parhaalla mahdollisella tavalla. Heidän pitäisi seurustella myönteisesti ajattelevien, tasapainoisten ja vakiintuneiden henkilöiden kanssa, jotka kannustavat heitä tuomaan esiin monipuolista lahjakkuuttaan ja käyttämään yliaistillista tajuaan ihmiskunnan mielen ylennykseksi.


Kalojen merkissä syntyneenä olet tunteellinen, seurallinen ja toverillinen mutta vaivut helposti synkkyyteen. Jotkut teistä päättävät ehkä mennä luostariin ja luopua maallisesta, mikäli pitävät tämän maailman näyttämöä epämiellyttävänä, ja muutoinkin Kalat tarvitsevat ainakin jonkin pakopaikan tai omaa rauhaansa silloin tällöin.


Tunteellinen luonteesi kaipaa osakseen huomiota ja rakkautta, ja koska olet rakkaudessa yhtä herkkätunteinen kuin muissakin asioissa, voit loukkaantua syvästi jos tunnet itseäsi laiminlyödyn. Olet yleensä uskollinen, huomaavainen ja luotettava, mutta sinun on varottava toimimasta äkillisten romanttisten mielijohteiden mukaan ja sortumasta mustasukkaisuuteen.


Koska aviosuhde on onnekas vain silloin, kun puolisot sopivat älyllisesti, henkisesti ja ruumiillisesti yhteen, sinun olisi tunnettava eri merkissä syntyneiden ihmisten luonne ja päätettävä, mikä sopii parhaiten yhteen sinun luonteesi kanssa.

maanantai 22. helmikuuta 2010

MY SUNSHINE: APPLEHILL'S OLGA

She is lovig snow like me. She is as self-important as me, but also as sensitive as me. She is loving delicious food like I do. She is the type 'vie sie, mie vikisen'. She doesn't always want to show how much she's caring, but she does. She is proud and likes that men are crawling in front of her. And every day Ukkometso is crawling  on the floor and is begging one kiss...Olga is the Queen and the oldfashioned Girl. After a time she is gracious and gives one beautiful kiss. And her eyes are like amber and ears like all silk and velvet of the world...and she is called also Unforgettable♥

ROMANTIIKKAA ILMASSA...


Tässä tilhien kuhertelua. Aiheesta lisää Iineksen blogissa. (Klikkaa nimeä Iines.)

4-EVER WITH LOVE: A WIDOW FOR ONE YEAR



Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998, suomennos Kristiina Rikman) teos on omistettu: Rakkauskertomus Janetille! Jo kirjan omistus paljastaa, että luvassa on John Irvingin mielipuolisten tapahtumien lisäksi romantiikkaa ja onhan sitä. Minun mielestäni tämä on Irvingin vaikuttavin, viehättävin ja romanttisin kirja. Irvingin runsaaseen tyyliin (ihmettelen usein millaiset aivot Irvingillä mahtaakaan olla…) kaikki kuitenkin tapahtuu monessa tasossa, mutta henkilöitä ei koskaan ole liikaa, joten lukija pysyy mukana huolimatta siitä, että kaikki mukana olevat henkilöt ovat vaikuttavia, ei vain yksi tai kaksi, vaan kaikki.

Tarinan yksinkertainen ingressi voisi mennä vaikka näin: Kirjailija Ted Colen perheeseen Long Islandille palkataan kirjailijan autonkuljettajaksi kesällä 1958 16-vuotias Eddie O’Hare, koska kuuluisa lastenkirjailija on jälleen kerran ryypännyt korttinsa 'kuivumaan'. Poika saapuu taloon, jonka kaikkien huoneiden kaikki seinät on päällystetty perheen auto-onnettomuudessa kuolleiden poikien valokuvilla. Vain Tedin työhuone on kuvaton. Perheessä on 4-vuotias tyttö Ruth, joka on ’tehty’ vain laastariksi vanhempien suruun. Vanhemmat ovat asumuserossa asuen kahta vierekkäistä taloa ja yöpaikkoja vaihdellaan tiuhaan, sillä Ruthista halutaan huolehtia kaikin tavoin. Kaikkien yrityksistä tai estelyistä huolimatta kesästä ’58 alkaa draama, jolle ei löydy kirjallisuudessa vertaa, kun otetaan huomioon henkilökuvauksien tarkkuus, monitasoisuus, huumori, tragedia ja uskomaton, uskollinen rakkaustarina.

”Se että Ruth Colesta varttui arvostettu kirjailija ja kansainvälisesti menestynyt bestselleristi – harvinainen yhdistelmä – oli vähemmän merkillistä kuin se että hän ylimalkaan onnistui varttumaan aikuiseksi. Valokuvien komeat nuorukaiset olivat varastaneet suurimman osan hänen äitinsä kiintymyksestä, mutta äidin hyljintääkin sietämättömämpää oli kasvaa vanhempien keskinäisessä kylmyydessä.”


Ruthista tulee siis kirjailija. Ruthin kaikkia muita, paitsi omaa vaimoaan, ’häntivä’ alkoholisti-isä oli jo kuuluisa kirjailija, perheen äiti oli opiskellut yliopistossa aineita, joilla tähtäsi kirjailijaksi ja kaiken huipuksi perheeseen kesäksi palkattu 16-vuotias Eddie halusi tulla vain kirjailijaksi. Tätä päämäärää silmällä pitäen hän kuului koulunsa kirjallisuuslehden toimittajakuntaankin ja myös suostui kesätyöhön kuuluisan kirjailijan perheeseen. Kokematon Eddie ei vain tajunnut, mihin tarkoitukseen oudot aivot omaava Ted oli hänet todellisuudessa palkannut.

Perheen äiti Marion on kaunotar. Viehkeä aikuinen nainen, joka kietoutuu mielellään pinkkiin kashmirvillatakkiinsa, eikä käytä rintaliivejä. On väistämätöntä, että oudossa kahden talon asumismuodossa tulee yö, jolloin nuoren miehen testosteronia pursuava Eddie ja aikuisen naisen nälän ja hellyyden omaava Marion kohtaavat. Eddie on kuudentoista, kun 39-vuotias Marion kuiskaa hänelle: ”Minä näytän sinulle mitä merkitsee täydellinen.”


Kysyin mieheltäni, joka luki tämän kirjan, mikä hänelle jäi päällimmäiseksi mieleen tästä erittäin monisyisestä kirjasta. Hän sanoi, että tapaus, jossa Tedd yritti päästä eroon rouva Vaughnista. No, tässä Irving tuttuun tapaansa liehuttaa keskellä tragediaa huumorin hurjaa lippua, sillä moista näytöstä harva ohittaa ääneen nauramatta. Teddhän harrasti runsaasti naisia, paljon itseään nuorempia naisia, mutta mielellään äitejä. Hän aloitti suhteen pyytämällä äitiä ja lasta mallikseen. Lopulta mallina oli vain äiti ja lopullisissa kuvissa mallin sukuelimet oli kuvattu niin pornahtavasti, että heikompia hirvittää. Tedd ei vain osannut laskea, että joku nainen saattaa olla suhteessa tosissaan ja tunnettuahan on, ettei mikään ylitä naisen raivoa. Tämä hauska, mutta uskalias kohtaus päättyy siihen, kun koko asujamiston kadut, suihkulähteet, talojen pihat ovat täynnä Teddin törkeitä piirustuksia rouva Vaughnin sukupuolielimistä ja rouvan puutarhuri tekee kuolemaa roikkuessaan pää alaspäin likusteriaidasta vailla toivoakaan avun saamisesta.


Ja samaan aikaan Marion kerää seiniltä kuolleiden poikiensa kuvia ja jättää tyttärelleen Ruthille vain yhden kuvan, iloisen kuvan, jossa Marion on pariisilaisessa hotellissa ja vielä vuoteessa nauraen iloisesti ja paksujen peitteiden alta näkyy kaksi lapsen jalkaa, kummankin kuolleen pojan yksi jalka. Marion pakkaa ja katoaa kodistaan ja perheensä elämästä 37 vuodeksi tuntemattomuuteen.

Minä pidän toiseksi eniten kirjan siitä kohtauksesta, jossa squashin mestaripelaaja Ruth Cole hakkaa mailalla murskaksi suuren kusipään ja juristin Scott Saundersin polven. Ruthin treeni ja lämmittely uima-altaalla ennen tapahtumaa ovat unohtumattomat. Kerrankin sikamies sai juuri mitä ansaitsi! Ja sen teki kirjailija Ruth Cole.


Myös Eddiestä oli tullut kirjailija, joten ennen pitkää Ruth ja Eddie tapaavat. Mutta Ruth kulkee omia polkujaan aina Amsterdamiin asti ja joutuu siellä rikoksen silminnäkijäksi tutustuen tätä kautta ylikonstaapeli Harry Hoekstraan, joka yli kaiken rakasti vuoteessa lukemista ja vähän ajan kuluttua myös Ruthia.


Harry oli valinnut Yeatsin runon Ruthin ja hänen vihkiäisiin. Ruth rakasti Harrya sen takia entistä enemmän. Runo kertoi köyhyydestä, ja köyhähän Harry (Ruthiin verrattuna) oli, ja hän luki runon yhtä jyrkästi kuin poliisi lukee rikolliselle tämän oikeudet:

Jos omistaisin taivaan kirjokankaat,
kudelmat kultavalot, hopeaiset,
yön, aamun, hämäränkin sinivaatteet,
himmeät ja tummat,
ne levittäisin alle jalkojesi:
vaan köyhänä on mulla unelmani vain,
ne levitän mä alle jalkojesi.
Siis: käy keveästi, unelmillain käyt.


Vain Eddie on yksin. Hän asuu asunnossa, jota tulevat ja menevät junat tärisyttävät. On kiitospäivän viikonlopun sunnuntai, vuoden kaikista sunnuntaista yksinäisin. Eddie odottaa viimeistä eli junaa 23.17 ja menee nukkumaan vasta sen jälkeen. Eddie seisoskelee kuistillaan kuunnellen jo loittonevaa junaa. Luoteistuuli toi jo mukanaan talven tuntua. Joku nainen lähestyi sumusta. Pimeässä ja sumussa nainen näytti iättömältä. Haluamatta pelästyttää naista Eddie sanoi: ”Anteeksi. Voinko auttaa?”

”Hei Eddie”, sanoi Marion. ”Kyllä, sinä voit varmasti auttaa. Minä olen miettinyt ikuisuudelta tuntuvan ajan, miten kovasti haluaisin sinun auttavan minua.”


Mistä he puhuivat kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen? Mitä väliä sillä on! Vain sillä on väliä, että Eddie oli odottanut Marionia kaikki nuo vuodet.


Siis tämä kirja todistaa, että naisen elämä voi alkaa 76-vuotiaana! Kirjan liikuttavin, unohtumattomin kohta:


”Kaksitoista yli kuuden junan jälkeen he rakastelivat hyvin varovasti ja nukkuivat taas sikeästi kunnes itään päin menevä juna toivotti heille aurinkoista, kylmää, kirkasta hyvää aamua kello 10.21”

PS. Tämän kirjan muistoksi aion tilata elämäni ensimmäisen kashmirneuleen. Pinkin kashmirvillatakin.

PPS. Voidakseen tulla kirjailijaksi, pitää elää Ruth Colen elämä!

JEFF BRIDGES

Jeff Bridges as Ted Cole

THE DOOR IN THE FLOOR

Eilen nelostv sitten näytti Tod Williamsin ohjaaman elokuvan The Door in the Floor, joka perustuu John Irvingin loistavaan romaaniin Leski vuoden verran (A Widow for one Year), jonka kirjan olen lukenut useasti ja tehnyt teille arvostelun, jonka löydätte blogistani mistä vain... Uusin sen ja omistin itselleni blogini 1-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Olen niin hullaantunut Ruth Coleen, että siksi....

Mutta takaisin elokuvaan. Luulin, että siitä puuttuu vain se oleellinen Amsterdam osuus, jossa Ruth löytää itsensä, kohtaa suuren tragedian ja myös suuren rakkauden, mutta mitä vielä: filmistä uupui yli puolet! Siitä puuttui kokonaan Ruthin kasvu- ja teinivuodet isänsä Tedin kanssa, Ruthin upea mailankäyttö, kun hän päihittää kotonaan päälle käyneen sikamiehen murskaten tämän polvilumpion, sitten se Amsterdam -osio ja lopulta kirjan huipennus, jossa yli 70 -vuotias Marion palaa takasiin Eddien luokse ja syliin.

Mitä tulee näyttelijävalintoihin, niin Jeff Bridges oli aivan loistava Ted Cole! Kim Bassinger on aina ollut  minulle etäinen näyttelijä, mutta juuri tähän rooliin hän sopii. Filmin nuorta poikaa esittänyt Jon Foster oli juuri kuten pitikin: yksityiskoulun kasvatti, opettajaperheen lapsi, seksuaalisesti kokematon. Hän katsoi arasti pitkän otsatukkansa alta ja seisoi silleen hieman vaivautuneesti kuten nuoret, kokemattomat pojat seisovat. Filmin tapahtuman myötä hän kasvoi silmissä, mutta oi!, miten hän kasvoi kirjassa! Eddie ei ikinä unohtanut Marionia ja odotti häntä kaikki vuosikymmenet syli avoinna ja ilman kysymyksiä.

Pieni Elle Fanning oli filmiin löytö, sillä hänessä oli vaistomaisesti juuri sitä, mitä pienessä Ruthissa pitikin olla: lellityn lapsen itsevarmuutta, toisaalta haavoittununeisuutta perheen tragedian ja äidin masennuksen takia, toisaalta sitä määrittämätöntä viehkoa, joka joihinkin lapsiin tulee, kun heitä rakastetaan paljon ja samalla heidän mielikuvitustaan ruokitaan jopa hiukan yli. Pienen Ruhtin kädet olivat kuin perhosen siivet ja ilmeet siipien taikapölyä...

Kaiken kaikkiaan oli loistavaa katsoa tämä tajutakseen, että joskus filmi löytää kaikkiin rooleihin juuri oikeat henkilöt. Toisaalta oli hyvin kasvattavaa minulle katsoa elokuva suuresti rakastamastani kirjasta, josta oli filmattu vain murto-osa, sillä toiste en tätä tee! Osuva roolimiehitys vain lisäsi tuskaani siitä, että filmi oli jätetty torsoksi. FILMI OLI LIIAN HYVÄ SAADAKSEEN LUPAA JÄÄDÄ KESKEN!!!

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

MORE FUN, COLOURS AND BEAUTY

Have a nice week♥
photo by Alex Ramsay (Country Living)

LUKEMINEN KANNATTAA AINA

Tämän päivän Helsingin Sanomissa esiintyy Jörn Donner sarjassa Minä rakastan, jossa tunnetut ihmiset paljastavat rakkautensa kohteen. Kirjailija, elokuvaohjaaja ja entinen kansanedustaja kertoo jutussaan aikovansa lukea kolmentoista tulevan vuoden aikana 2600 kirjaa, koska kirjat lohduttavat ja niistä on seuraa.

"Toisilla on koira tai kaktus, mutta minulla on kirja", sanoo Donner. Hän jatkaa kiinnostavasti:

Se on kirja. Se ei ole lukulaite. Se on kirja. Se ei ole äänikirja. Se on kirja. Se ei ole näyttöpääte. Se on esine. Siihen sisältyy ajatuksia, joskus murhia. En voi elää ilman sitä.

Olen laskenut, että jos lukisin 200 kirjaa vuodessa, ja jos oletan, että minulla on tuotteliasta elinikää jäljellä korkeintaan 13 vuotta, tällä hetkellä lukemattomia olisi peräti 2600 kappaletta.

Lehdistä luen, että kypsyneen iän saavuttaneen henkilön pitäisi harrastaa uimista, joogaa, saunomista, hiihtoa, tennistä shakinpeluuta, teattereissa ja oopperassa käyntiä sekä matkustaa eri paikkoihin. Jos harrastaisin kaikkia näitä asioita, tuo vuotuinen tavoite, 200 kirjaa, ei millään toteudu. Toisilla on koira. Toisilla on kaktus. Minulla on se. Se esine. Kirja.

Juttu ei tietenkään ole kokonaisuudessaan tässä, mutta täytyy sanoa, että kovasti liikehdin nyt Donnerin linjoilla. Viime vuonna luin ja arvostelin 140 kirjaa. Tänä vuonna olen päättänyt tehdä tosin 40 kirjaa vähemmän, sillä panostan kuntooni ja jaksamiseeni kuin myös perheeseeni. Ja minulla, toisin kuin Donnerilla, on myös koira ja se kaktus (lue: iso puutarha).

Sisäisesti ymmärrän kuitenkin Donneria hyvinkin,  sillä joillekin ihmisille on ikuisesti niin, että kirja on se 'juttu'.  

Mika Waltari sanoi sen näin:

Ilman kirjoja minun olisi vaikea elää. Ne tarjoavat minulle koko elämän rikkauden, ihmisajatusten rannattoman valtameren. Uupuneina hetkinä ne tarjoavat paon mielikuvituksen maailmaan, huumausaineen, jonka jälkeensä jättämä kohmelo on kohmeloista viattomimpia. Mutta oman kehityksen juuttuessa tavan ja ajatustottumusten kuolleeseen pisteeseen ne tarjoavat räjähdyspanoksia, jotka laukaisevat kehitystä sulkevan ruuhkan ja katkovat mielestä ennakkoluulojen ja auktoriteettiuskon sitkeät kahleet. Kirjat ovat tarjonneet minulle rajattoman vapauden, määräämättömän onnen, etsimisen ja löytämisen rajun riemun.

kuva Otava
Waltarin sitaatti Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)

ARVONTA!

Julistin blogini 1-vuotissynttärin kunniaksi ystävänpäivänä arvonnan, jossa palkintona kirjapaketti. Reima toimi tänään onnettarena ja voittaja on Mia Chilestä! Onnea Mia! Kirjat lähtevät sinulle ensi viikolla. Saat kirjoista kaivattua suomenkielen ylläpitoa sekä ehkä myös lumoavia sisustusvinkkejä uuteen kotiisi. Kiitos kaikille osallistujille!

Kamila Shamsie: Poltetut varjot


Tämä tarina on nimeltään Poltetut varjot ja sen kertoo teille Kamila Shamsie. Tämän kirjan kustantaa Gummerus A.D. 2010 ja koska Kamila on kertonut tarinan englanniksi nimellä Burnt Shadows, sen ovat teille suomentaneet Kristiina Drews ja Tommi Uschanow. Tämä tapahtuu Japanissa, Intiassa, Pakistanissa, Afganistanissa, Amerikassa…,mutta tämä alkaa rakkaudesta ja päivästä, jolloin amerikkalaiset pudottivat atomipommin Nagasakiin vuonna 1945 elokuun 9. päivänä, joka olisi ollut liian harmaa mitään pommia varten, sillä pitäähän lentäjien nähdä…ja valo tuli, sillä Hiroko ja Konrad olivat juuri tavanneet ja hyvästeltyään toisensa, Hiroko tunsi olevansa aivan eri kuin koskaan ennen. Hän riisui vaatteensa ja tarttui silkkikimonoon, jonka heitti ilmaan antaen sen sitten kauniisti laskeutua käsivarsilleen. Hän kietoo hyväilevän silkin alastomalle iholleen ja menee verannalle tähyten vuoria. Hän seisoo siinä kuin upea, valkoinen silkkipilari selässään liihottamassa kolme mustaa kurkea Ja juuri silloin Nagasaki on kauniimpi kuin koskaan ennen ja samalla hetkellä pilviin repeytyy aukko…ja sen jälkeen maailma oli pelkkää valkoista.

Poltetut varjot on julmien varjojen kirja, mutta sitä ei tarvitse silti pelätä, ei kavahtaa, sillä jopa suojelevilla hämähäkeillä on kirjassa varjonsa ja muistilla ja sisäpihan vanhalla, ystävällisellä puulla. Toki poltettu varjo pakottaa miettimään ja turhautumaan ja tuskaantumaan kaikkeen käsittämättömään, mitä maailmassa tapahtuu uskonnon nimissä, mutta ainakin tämä kirja tarjoaa mahdollisuuden kaikille osapuolille selitykseen, jos sellaista on mahdollista löytää. Yllättäen tarinaa kuljettaa Hiroko Tanaka sen viimeiseen loppuun. Tämä nainen, joka menettää rakastettunsa yhdessä ainoassa valonvälähdyksessä. Tanakan luonteen ongelmia ohittavan taituruuden, hämmentävän suoraluonteisuuden ja epätavallisen käytännön läheisyyden vuoksi kestämme hänen kanssaan hiilenmustat, linnunmuotoiset palojäljet selässämme ja alamme upota tarinaan, jossa siirrytään maasta toiseen ja kaksi sukua nivoutuu toisiinsa käsittämättömällä tavalla päätyen lopulta New Yorkiin ja erään syyskuun 11. päivän jälkeisiin tapahtumiin.

Oli hämähäkkitanssi ja oli sen varjo. Kaksi sukua, kaksi muunnelmaa hämähäkkitanssista. Ashraf-Tanakat, Weiss-Burtonit –heidän yhteinen tarinansa oli pommin tarina, kadotetun kotimaan tarina, satamaan ammutun miehen tarina, käyttämättä jätettyjen luotiliivien tarina.

Kamila Shamsie kertoo kirjassaan suurta tarinaa, jossa seurataan nuorta Hirokoa Nagasakin jälkeen kuolleen rakastetun sukulaisten luokse Intiaan. Sukulaiset ovat Englannin siirtomaaherruuden viimeisiä lähettiläitä ja tietävät jo, että heidän lähtölaskentansa on alkanut, mutta vielä ehditään viivähtää hetki ennen kuin Intia jakautuu ja syntyy Pakistan. Viivähdetään se tovi, että tutustutaan Burtonien perheeseen ja heidän palvelijaansa intialaiseen Sajjadiin. Viivytään varhaisaamun puutarhassa se hetki, että rakkaus ehtii kutoa seittinsä Hirokon ja Sajjadin ympärille yhdistäen näin kaksi eri rotua, kulttuuria ja aloittaakseen alusta ihan muualla kuitenkin alati kantaen mukana Hirokon muistoreppua ja Sajjadin alituista ikävää Delhiin.

Poltetut varjot on kaunis kirja. Kuoleman kaunis kirja. Kun Hiroko pommin jälkeen etsii rakkaintaan ja löytää kiveen palaneen laihimman varjon, hän tietää, että siinä on Konrad ja hän laskeutuu pitkäkseen Konradin varjon päälle ja painaa huulensa vasten Konradin tummaa rintaa. ”Miksi sinä et jäänyt”, kuiskasi hän kivelle. Ellei tämä ole kuoleman kaunista, niin mikä sitten! Ja Intiassa alkaa uusi rakkaus, sitten pako sodasta ja vihdoin  koti Pakistanin Karachista ja lapsi Raza.

Aivan väistämätöntä ja kiehtovaa on, että törmäämme islamilaiseen kulttuuriin ja maailmaan, jossa japanilainen äiti, Hiroko on hieman poikkeava. Kaikki kuitenkin sujuu, kunnes tulee Afganistan ja talibanit. Sitten muuttuu kaikki. Me heittelehdimme tarinan matkassa varsin tietoisina siitä, että kirjassa on liikaa miehiä ja naisia ei näy missään. Emme odota kohtaavamme heitä vaarallisissa vuoristosolissa, mutta toki kaduilla, kaupoissa, kotien pihoilla, mutta ei, heitä ei näy. Jossain vaiheessa nuori Raza ymmärtää, että hän ei oikeasti koskaan näe naisia. Hän näkee toisinaan tukahduttaviin burkhiin vangittuja hahmoja, jotka liikkuvat ryhminä kuin naakkalauma, mutta muistuttaen enemmän elävältä haudattuja, kuin mitään, jolla on oikeus tuntea kasvoillaan sade, tuuli tai aurinko.

Minua ärsytti Kamila Shamsien hienostunut tapa ’yliymmärtää’! Ehkä minäkin olisin yliymmärtänyt, jos olisin pakistanilaisbrittiläinen nainen kuten hän. Sen verran tiedän Pakistanin oloista ja naisen ihmisoikeuksien puuttumisesta maassa. Silti...

Shamsie on kirjassaan osannut erittäin hienosti kuvata miehiä. Eri-ikäisten ja rotuisten miesten kuvaukset ovat kuin sisäiskokemuksia. Vaikuttavaa Karachissa 1973 syntyneeltä nuorelta kirjailijalta!

Hirokoa seurataan tarinan matkassa New Yorkiin, jossa hän vielä 77-vuotiaana on hyvin oma itsensä ja paljon ikäistään nuoremman oloinen sekaantuen ja seikkaillen vieläkin uskontojen ja rotujen välitilassa. Mukanaan hän on kuljettanut ’lintunsa’ eli arvet selässään, Sajjadilta kymmenvuotishääpäivälahjaksi saamansa kahta sylikkäin nukkuvaa kettua esittävän japanilaistyyppisen maalauksensa sekä kauhunsa atomiaseisiin.

Poltetut varjot teos on suuri lukuromaani, josta löytyy niin historiaa, rakkautta, politiikka, uskontoa kuin ihmisten välisiä suhteita ja ihmisiä suurten mullistusten pyörremyrkyssä, sen keskiössä. Minä luin kirjaa hyvin nälkäisenä, sillä kaikki tässä oli kiinnostavaa. Tämä romaani on kuitenkin ennen kaikkea kertomus miehistä ja naisista, jotka vaeltavat varjomaailmassa etsimässä rakkaitaan, sillä aina jotain oleellista uupuu tai tarinan henkilö ei tiedä, mikä on hänen kotimaansa, rotunsa, uskontonsa. Oi, jospa he unohtaisivat kaikki rajat ja seuraisivat jännittyneenä joen virtausta ja sitä kuka kirjoittaa punaisella rakastettunsa nimen jään alle juuri ennen ennen sen jäätymistä!

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet minun lisäkseni ainakin  Annika K.  Kaisa/Kannesta kanteen,  Aili  Norkku Anni M. La petite letrice Karoliina Mari A ja Liisa/Lukemattomat lukemattomat

lauantai 20. helmikuuta 2010

THE BLUE BIRD BY LUMEN VALO

http://www.youtube.com/watch?v=UNdeCzrdnpE
picture by Pekka Mäkinen

LUMEN VALO

Lauluyhtye Lumen Valo on yksi suomalaisen vanhan musiikin kantava voima ja on vuonna 1993 tapahtuneesta debyytistään lähtien ollut nostamassa esiin ennen kaikkea suomalaisittain harvoin kuultua renesanssiajan säestyksettömän vokaalipolyfonian aarteita. Vuosien varrella kahdeksasta laulajasta koostuva Lumen valo on yhä syventänyt renesanssiajan tutkimuksiaan, mutta myös laajentanut ohjelmistoaan kattamaan myös keskiajan, barokin ja oman aikamme musiikkia.

Tämän päivän Hesari toi Lumen Valon tajuntaani huumaavalla otsikolla Kärsimyksen hekuma! Hienon otsikon alla arvostelija Veijo Murtomäki kertoo Lumen Valon uusimmasta levystä Requiem, jota myydään Sigillum -levymerkillä. Murtomäki kirjoittaa, että Requiem-otsakkeen alla tehty äänite ei esittele näännyttävää kärsimyksellisyyttä, vaan ennen kaikkea intohimoista kuolemalla ja tunteen ääritiloilla hekumointia.. Ah, nämä sanat ovat ominta minua!

Veijo Murtomäki jatkaa: Mukana on toki kirkasteisuutta, mistä Palestrinan Missa breviksen osat pitävät huolen. Mutta ennen kaikkea kyse on vahvojen tekstien inspiroimasta musiikin ilmaisumahdollisuuksien tutkimisesta. Heinrich Schützin puhuttelevat motetit, Giaches de Wertin kokeileva madrigaali, Lasson patologiset tutkielmat ja Mussolinin aikaisen Ildebran do Pizzettin Dies irae -näyt toteutuvat ehjästi, sillä Lumen Valo yltää täysipainoiseen laulantaan ja affektien täyteyteen.

Tänään blogi Leena Lumi löysi Lumen Valon ja tämä tapahtuma jättää blogiini vahvan jäljen. Kunpa olisin löytänyt Lumen Valon jo ennen joulua, mutta...se oli tarkoitettu näin, sillä pari päivää ollut outo olo...semmoinen kuin pudotettaisiin lentokoneesta alas ilman laskuvarjoa...vapaa pudotus tai vaihtoehtoisesti pohjaimu. Ilmassa on outoja väreitä...

JOSQUIN, AVE MARIA BY LUMEN VALO

http://www.youtube.com/watch?v=ZD4MPHsSAWE 

torstai 18. helmikuuta 2010

TALVINEN ELEGIA

Ah, kuinka surulliset ovat päiväni!
Ulkona käy kylmä tuuli.
Siellä jossain
alastomien puiden keskellä
lepattaa sydämeni tuulessa
niin outona ja viluisena.

Siitä on niin kauan,
kun maa oli kukkia täynnä,
siitä on niin kauan,
kun aurinko oli suuri ja kuuma,
siitä on niin kauan,
kun vielä rakastin sinua,
kun vielä ikävöin sinua.
Nyt en tiedä.
Kaikki on niin kaukaista,
niin raskaan hämärän kietomaa,
rakkaus, viha, tuska, riemu.
Himmeästi tajuan vain nimittämättömän kärsimyksen

ja kuoleman kauhun.
Olen kuin syvään veteen uppoava.

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
kuva Tuure Niemi

ANTIIKKIA, RUSTIIKKIA, ROMANTIIKKAA...

Käykääpä katsomassa mitä Ilonan puodeissa tapahtuu...

LUMIOMENOIDEN AIKAAN...

Kiitos Lumiomena♥

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

IN THE SUMMER HOUSE...

Rilke with Lou Andreas-Salome (1897). They had just began their affair...,which ended 1901 when Rilke married Klara Westhoff, one of Auguste Rodin's pupils.

On the balcony of the summer house left to right Professor Andreas, August Endell, Rainer Maria Rilke and Lou Andreas-Salomé.

Read here more about this amazing 'femme fatale' http://www.kirjasto.sci.fi/salome.htm  

LOU ANDREAS-SALOMÉ

Kaipauksen laulun kohde Lou Andreas-Salomé syntyi 12.2.1861 Pietarissa ja kuoli 5.2.1937 Göttingenissä. Lou oli kirjailija, esseisti ja psykoanalyytikko, joka työskenteli vielä yli 70 -vuotiaana. Hän oli kollega sellaisille aikakautensa suuruuksille kuin Friedrich Nietzsche, Sigmund Freud ja Rainer Maria Rilke. Viime mainitun kanssa hänellä oli suhde 1897-1901.

Jahrtausende zu denken und zu leben
Wirf deinen Inhalt voll hinein!
Hast du kein Glück mehr übrig, mir zu geben,
Wohlan - noch hast du deine Pein.

Vuosituhansia ajatella, elää,
lähde mukaan sieluin, sydämin!
Kun minulle et onnea voi antaa enää,
sinulle jää vielä tuska kuitenkin.

- Lou Andreas-Salomé -
Hymni elämälle
suomennos Eve Rehn