Tämän päivän Helsingin Sanomissa, 7.2.2010, on juttu, jota en pysty sivuuttamaan jakamatta asiaa kanssanne. Lainaan tähän jutusta osia, irrallisia osia, mutta ellei teille tule Hesaria, käykääpä se nyt ostamassa. Elämän lopussa -jutun kirjoittaja on Kristiina Markkanen.
Katriina Koskela on 67 -vuotias psykologi ja psykoterapeutti, kehitysyhteistyöntekijä ja kuvataiteilija. Hän asuu Helsingin Lauttasaaressa. Hänellä on aikuinen tytär ja teini-ikäinen tyttärenpoika Hän on elänyt hyvän elämän, joka ei ole vielä valmis.
Kaksi vuotta sitten Koskela sai tietää sairastavansa tapaavaa keuhkosyöpää. Syöpä on sekamuotoinen ja vaikeasti hoidettava. Lääkärit antoivat hänelle silloin noin kymmenen kuukautta elinaikaa.
Kuoleman eteen joutuu yllättäen, ja siinä jokainen reagoi omalla tavallaan. Ja jokainen reagoi.
On toisaalta hyvä, että kuolemaan voi valmistautua, ja toisaalta ei. Ihminen tarvitsee elämänvalheen. Me synnyimme valheeseen, ajatukseen, että juuri minun elämäni on ikuinen. Jokainen meistä ajattelee niin. Jos me jo 2-3 -vuotiaasta lähtien ajattelisimme, että kuitenkin kuolemme pois, sitähän masentuisi eikä jaksaisi elää!
Kaksi vuotta sitten sohvani oli jo aika huonossa jamassa. Näin hienon sohvan ja mietin, kannattaako sitä nyt puoleksi vuodeksi hankkia. Mutta jos olisin sen silloin hankkinut, olisin sillä jo mukavasti löhöillyt.
Olen elänyt kaksi vuotta kuolemaa sen sijaan että olisin elänyt elämää.
Kun minulla ei enää ole sitä elämänvalhetta, minulla ei enää ole aikaakaan, ei tulevaisuutta eikä jatkumoa. Kun nyt laitan jonkin siemenen maahan, niin ajattelen, että ai jaa, enhän minä olekaan sitten enää täällä, kun se itää.
Olen koulutukseltani psykologi. Elämäni jännittävin ajanjakso oli työskentely Sambiassa 1980-90 -lukujen taitteessa. Afrikka on ihmisen kehto. Se vaikutti minuun kovasti.
Koin siellä myös elämäni rakkauden, oikean love storyn. Kun menin ensimmäisille treffeilleni, tapaaminen oli jossain viidakossa keskellä syvintä Afrikkaa. Matkalla autostani katkesi tuulettimen hihna. Mutta niin vain minusta löytyi rakastumisen siivittämänä myös mekaanikko, joka sukkahousunlahkeella onnistui tuulettimen korjaamaan, ja matka saattoi jatkua. Tunteilla on joskus valtava voima.
Pelkään kuolemaa. Olen suunnitellut itsemurhaakin. On tullut mieleen, että kunpa tietäisi sen hetken, milloin ei enää kykene sitä itse tekemään. Sen jälkeen kukaan muu ei voi sitä tehdä minun puolestani syyllistymättä murhaan.
Sen, kuinka kuolema tapahtuu, pitäisi olla ihmisen omissa käsissä niin kauan kuin ei ole tajuton. Pitäisi voida annostella lääkkeensä niin, ettei tarvitse kärsiä kivusta.
Olen nyt jo kaksi vuotta tehnyt kuolemaa, ja se alkaa riittää. Jossain kulkee raja, kuinka kauan omaisetkaan jaksavat katsoa toisen kuolemaa.
Äskettäin elämäni, tai kuolemani, miten sen nyt ottaa, sai kokonaan uuden käänteen.
Kun hoitoni Meilahdessa oli syksyllä lopetettu, otin yhteyttä yksityiseen syöpälääkäriin. Hän sanoi, että voisi hoitaa minua ainakin "triljoonalla" eri tavalla, sellaisella solumyrkkykoktaililla, jonka seurauksena tätä syöpää sairastavista 30 prosenttia voi olla viiden vuoden kuluttua vielä elossa. Hoidot ovat erittäin kalliita.
Menin ihan sekaisin. Kaksi vuotta minulle oli hoettu, että sinä kuolet, ja sitten yhtäkkiä annetaan uutta toivoa. Hoitoni Meilahdessa oli lopetettu väittäen, että lääkkeitä tai keinoja ei enää ole. Pidän sitä nyt epäeettisenä toimintana.
Olin jo luovuttanut ja heittäytynyt virran vietäväksi. Nyt tuntuu kuin uisin jälleen pienillä voimillani sitä isoa aaltoa vasten.
kuva Hannu Hautala (Ensilumi, Minerva 2009)
PS. Tunnen ihmisen, joka sairasti vaikeaa syöpää. Suomessa lääkärit antoivat hänelle elinaikaa viisi kuukautta. Hänellä oli varallisuutta ja hän meni hoitoon USAan ja sai hyvää elämää vielä VIISI VUOTTA! Tapasin hänet eräissä juhlissa USAn jälkeen ja hän voi todella hyvin ja näytti terveeltä ja jaksoi juhlia aamuun asti.
Pienillä voimilla isoa aaltoa vastaan.. Elää elämäänsä eikä vain antaa elämän kulua. Pelätä saa muttei lamaantua. Aina on toivoa kunhan sen löytää. Menen ostamaan hesarin. Illalla luin Lundbergia ja nukahdin ajatukseen kuitenkin "kaikki on hyvin". Lohdullista, tätä lukiessa omat murheet kutistuivat. Minulla on kuitenkin elämä ja onni seisoo minun omissa saappissani.
VastaaPoistaAnne, olen unohtanut kysyä ja muistuttaa: tee hoitotahtosi!
VastaaPoistaVoisin uskoa lauseeseen "kaikki on hyvin" ellei isän lähtö olisi ollut, mitä se oli.
Katriina Koskela antaa kasvot sille, mitä tuskin uskallamme ajatella. Nyt kuitenkin toivon suuresti, hänelläkin pitkän, pimeän tunnelin päässä pieni valon tuikku, toivon säde.
Toivon että hänellä on samanlainen valon näyttäjä, lyhdynkantaja kun me olemme olleet toisillemme. Sain voimaa Lundbergista jollain tapaa. Teen sen hoitotahdon kyllä.
VastaaPoistaNyt Pinjan kanssa katsomaan Lumikki-näytelmää Miiluun ja Topi lähtee mumpun kanssa hiihtämään. Mira tallilla opettamassa Tiglaa kärryponiksi :) Iltapäivällä Nalan kanssa lenkki ja cirkuit. Elämää on! Halaus mun lyhdynkantajalle, kynttilän sytyttäjälle!
Anne, minäkin sain siitä Lunbergin kirjasta voimaa. Voiko koskaan olla liikaa voimaannuttavia kirjoja!
VastaaPoistaKaikilla pitäisi olla edes yksi ystävä, kuten me olemme toisillemme♥
Voi Tiglaa;-)
Hauskaa päivää, Elämäni Lyhty!
Tuikut, säteet, lyhdyt ja Tulenkantajat! <3
VastaaPoistaHyvä, että joku kertoo, että hoitoja on. Syöpäyhdistyksen lehti ei niistä kerro, sillä yhdistys ei voi antaa ihmisille sellaista toivoa, johon vain varakkailla on mahdollisuus.
Minäkin kysyin lääkäriltäni, auttaisiko minua sellainen virushoito, jota esim. Ylen pääjohtaja sai ja parani. Hän sanoi, että mennään nyt vain näillä lääkkeillä eteenpäin.
Sellaisia hoitoja tarjoavat vain yksityiset ja ne ovat kalliita, ja mistäpä yksin elävä työkyvyttömyyseläkelainen sellaiset rahat kokoon saisi. Tuskin ne riittäisivät, vaikka olisi puoliso kuluja jakamassa.
Siksi syöpäsairaat joutuvat "elämään kuolemaa". Joku jaksaa, kun taas toinen aivan vastaavassa tilanteessa oleva heittää pyyhkeen kehään ja antaa mennä.
Alussa tuntui, että tapaan hoidoissa käydessäni vain positiivisia ihmisiä, jotka uskovat, että elämä kantaa. He ovat luottavasia, juttelevat, pyytävät mukaansa alakerran kahvilaan. Ensin tuntui, että siellä käykin vain sellaisia.
Tarkemmin katsottuani huomasin, että siellä on myös paljon hiljaisia, vetäytyviä ihmisiä. He eivät lähde kahville, eivät juttele, eivät hymyile - heidän silmissään ei ole loistetta, joka kertoisi uskosta tulevaisuuteen.
Hoitajat sanovat, että syöpähoidot käyvät työstä. Se pitää paikkansa. Minä en ole ikinä elämässäni tehnyt niin rankkaa työtä, että sitä voisi edes jollakin lailla verrata kuluneeseen hoitovuoteen. Hoidot ja lääkkeet määrittelevät elämän jokaisen hetken. Ne orjuuttavat. Ei voi tehdä spontaanisti mitään.
Positiivisuus ja elämänusko on löydettävä itsestään. Jos sitä ei löydä, on nopeasti mennyttä.
Artikkelin nainenkin sai tietää "triljoonasta hoitokeinosta" vasta, kun "perinteiset" oli kokeiltu loppuun.
Omalla kohdallani ajattelen, että tapahtuu tässä sitten niin tai näin, sen on vain määrä tapahtua. Olen valmis ottamaan kohtaloni vastaan.
En halua edes ajatella, että katkeroituisin ajatuksesta, että voisin elää pidempään, jos olisin varakas. Se olisi minulle sitä "kuoleman elämistä".
Eve, pahintahan tuossa jutussa oli, että potilas oli elänyt kuolemaa, kun olisi voinut elää elämää. Tässä on myös sinun tarinaasi, sillä lääkärithän eivät enisn antaneet toivoa kuin lyhen aikaa ja nyt sinä olet seättänyt jo kokonaisen vuoden siitä yli. Tosin tietty raskaasti, mutta kuitenkin. Toinen vuosi on alkanut, eikä sitä koskaan tiedä, mitä tuo tullessaan. Ehkä ei tule tuikku valoksi vaan roihu!
VastaaPoistaMutta jutussa kävi myös ilmi, että tunteilla on suuri voima, joten jos se voima on sisällä ja sen jaksaa sieltä ottaa käyttöönsä, kaikki on mahdollista.
Mielestäni olet ollut yllättävän hyvin elämässä mukana ja kiinni. Etkä koskaan valita! Onneksi sentään kerrot, jos osaan kysyä oikean kysymyksen;-)
Täällä me kaikki ja sinä, Eve, ajatuksissamme♥
Karseinta tossa HS:n jutussa oli mun mielestä se, että tässä maassa varakkaat saavat tarvittaessa parempaa hoitoa kuon tyhjätaskut. Mulla on ollut ilmeisen naiivi näkemys, että täällä ollaan jollain tavalla tasa-arvoisia. Ikävä kyllä näin ei ole.
VastaaPoistaKai, olet aivan oikeassa. En halua varakkailta pois heidän mahdollisuuksiaan, olin onnellinen myös ystävästäni, joka sai avun Losin kalleimmilta lääkäreiltä, mutta kaikki mahdollisuudet pelastaa ihminen, pitäisi olla kaikkien saavutettavissa.
VastaaPoistaJoskus tuntuu, että täällä toivotaan joidenkin ihmisten ihan oikeasti kuolevan pois jaloista, silmistä. Näin on esim. vanhustenkeräilykeskuksissa, joiden taso on Suomessa niin huono, että minun ikäluokkani ei sinne suostu. Kukin on jo tehnyt omat sunnitelmansa. Suomessa tullaan näkemään outoja asioita muutaman kymmenen vuoden päästä. Ja muutoksen tuulet eivät saa voimaansa rahasta vaan joukkohengestä. Jossa entiset hipit nousevat vielä kerran barrikadeille. kerran hippi aina hippi;-)(Nyt tuli mieleen Scorpionsien biisi The Wind of Change...)
Kai, isäni olisi vieläkin hengissä, jos olisi ollut varaa siirtää hänet luxushoitoon vaikka vain Helsinkiin, mutta USA olisi ollut kova juttu, sillä siellä lääketiede on meitä pidemmällä.
Suomessakin auttaa hiukan, jos osaa ja jaksaa koko ajan tapella ja vaatia jotakin enemmän ja parempaa, mutta sairas ja uupunut ei sitä useinkaan jaksa. Omiaset voivat olla tässä valppaina ja kuin vahtikoirina, sillä muuten ei tule mistään mitään. Näimme sen sisareni kanssa, kun äitimme sairastui syöpään. Meistä tuli bullterriereitä ja äiti pelastui!
Heipsan kaima! Minäkin luin saman jutun - etsiessäni sitä nettilehdestä jouduinkin sinun blogiisi. Jäin pohtimaan monenlaisia asioita. Ei ole helppoa olla lääkäri, syöpä kuitenkin käyttäytyy niin ennalta-arvaamattomasti, että ennustaminen on vaikeaa.
VastaaPoistaMinulla on sama kohtalo tuon Katriina Koskelon kanssa siinä mielessä, että sairastan parantumatonta syöpää. Elinaikaa minulle ei ole ennustettu muuten kuin, jos jättäisin hoitoni ottamatta tai jos tautini lähtisi hallitsemattomaan kasvuun. Nyt eletään kylmän sodan aikaa... Minultakin on jäänyt sohva ostamatta, mutta muuten ajattelen eläväni kuitenkin enemmän kuin vain odottavani kuolemaa.
Leena, puhuin juuri puhelimeissa äitini kanssa, joka päihitti vaikean lymfooman 80 vuotiaana! Vielä yksi puolivuotiskuvaus ja sitten alkaa olla mummolla taas uuden puutarhan laiton vuoro;-) Hän on jo niin kuntoutunut, että kävelee noin 5 kilometriä päivässä, mutta voi mikä oli tilanne kaksi vuotta sitten huhtikuussa, kun minä olin muutaman viikon hänen luonaan....Ja toivoa ei annettu äitini korkea ikä huomioiden, sillä olivathan hoidot rankkoja.
VastaaPoistaMinä selvisin itse melanoomasta pelkällä säikähdyksellä eli riittävästi pukkoa ja ruma arpi yläolkavarressa riitti. Suhteeni aurinkoon on nyt kyllä paljon terveempi kuin nuorena.
Leena, vaikutat vahvalta. Selviät kylmästä sodastakin. Kun mieli ja tahto saadaan valjastettua mukaan, se on iso porras ylöspäin. Minun tekee nyt mieli antaa sinulle ystäväni Even kotisivujen osoite, sieltä löydät hänen yhteystietonsa. Hänen pitäisi olla ollut kuollut jo yli vuosi sitten, mutta vasta vietimme hänen syntymäpäiviään mm. blogissani. Kynttilöitä oli kaksi: ensimmäinen kynttilä viime vuodelle, joka oli jo 'ylimääräistä' ja toinen kynttilä tälle vuodelle, jolloin odotan/odotamme käännettä voittoon.
Leena, ota yhteyttä Eveen! Hän on runoilija, suomentaja, ihmisten valo, ei valita koskaan. Ja kun kuulet, mistä hän on jo selvinnyt, saat uutta voimaa.
Ehkä tämä sinun eksyminen mun blogiin pitää nyt ottaa etiäisenä;-): Tutustu Eveen! Ja sano terveisiä minulta.
Leena, tsemppiä♥
PS. Leena, Eveen saat yhteyden hänen kotisivujensa kautta: www.evekuismin.net
VastaaPoista