torstai 25. helmikuuta 2010

LIEKKISYDÄN

Hannu Mäkelän L Onerva Liekkisydän (Tammi 2010) esittelee meille runoilija Hilja Onerva Lehtisen, jonka useimmat tuntevat hänen elämänsä miesten, etenkin runoilija Eino Leinon sekä säveltäjä Leevi Madetojan kautta. Teoksessa on Onervan runoja kuudenkymmenen vuoden ajalta ja kokoelma on täten tähänastisista kattavin. Myönnän heti, että olen runojen harrastaja, joka en ole koskaan lukenut tätä teosta ennen yhtäkään Onervan runoa. Hannu Mäkelä toteaakin, että L. Onerva oli paljon enemmän kuin muusa, hieno runoilija, joka yhä odottaa löytymistään.

Teoksen alussa Hannu Mäkelä esittelee runoilijan tyylillä ja tunteella otsikon L. Onerva: Liekkisydän ja elämän muukalainen alla. Harvoin saa lukea niin järkyttävää elämänkohtaloa kuin oli runoilija Onervan. Hän kirjoitti yli satatuhatta runoa ja jokaiseen hän musteella taltioi elämänsä menetysten virran, joka alkoi jo silloin kun hänen äitinsä ’kuoli’, Hiljan ollessa vasta seitsenvuotias. Todellisuudessa Serafiina suljettiin mielisairaalaan ja isä Johan Lehtinen ilmoitti äidin kuolleen. Kohta Hilja menettää myös isoäitinsä ja sitten isänsä ja päätyy vieraiden huomaan, kunnes aikuisena yllättäen joutuu ’kuolleista heränneen’ äitinsä holhoojaksi. Nämä tapahtumat laukaisivat Onervassa kehityskaaren, jossa hänestä tuli ikiorpo ja elämän muukalainen, jonka ainoat pitkospuut olivat runot.

Valo kaunehin on, kun tummin on varjo,
kun yöhyt päivälle taustan tarjoo,
maa taittavi taivahan tarhan.
Elo ihanin on, kun pohja on mustin,
tie riemujen täplätty tuhansin tuskin.

L. Onervan menetysten sarja jatkuu, vaikka me kaukaa näemmekin siinä outoa hohtoa, mutta me katsommekin kaukaa ja ihailemme järkeä vailla Eino Leinoa. Sillä vaikka mitä sanotaan, niin Eino Leino oli Onervan elämän suuri rakkaus, Einolle hän kirjoitti runonsa, Einolle hän paloi, Einon takia hän jaksoi elää. Kaikesta huolimatta Onerva avioitui ensin Väinö Strengin kanssa, josta avioliitosta sitten lähti 1908 Leinon palvonnan ja rakkauden kohteeksi. Vaan lukki kutoo seittejään ja niinpä alkoi triangelidraama, jossa mukana Onerva, Leino ja Madetoja. L. Onerva irrottautui Leinosta vasta 1913, mutta solmi avioliiton Madetojan kanssa vasta 1918. Yhteys Leinoon kuitenkin säilyy ja ilmiselvästi Onerva murtui rakkaudesta Leinoon vuosi vuodelta…

Laupias Klotho,
liekeistä huokaan
yöhön ja jäähän.
Nosta jo polttava
elämän seppel
toisten päähän!

Onervan menetysten sarja vain jatkuu, sillä hän ei saa koskaan lasta. Onervan syvin osa on orpous. Mutta orpoja olivat myös Leino ja Madetoja ja miten sen sanookaan Hannu Mäkelä: ”Sekä Leino että Madetoja olivat orpoja Onervan lailla ja orpo on itsekäs, jos jotakin. Kaksi orpoa ymmärtää alkuun hyvinkin toisiaan, ja sielujen nopea ja suuri yhteys voi syntyä, mutta arjessa orpous ei enää samalla tavoin yhdistä, vaan alkaa pikemminkin erottaa. Näin ainakin jos Onervaa ja hänen rakastettujaan ajattelee.”

Voisi ajatella, että Leinon kuolema toi helpotusta pariskunta Madetojan elämään, vaan toisin kävi. Madetojat alkoholisoituivat ja lopulta talvisota ja toinen maailmansota suisti pariskunnan täysin raiteiltaan. Säveltäjäprofessoria hoidettiin alkoholistiparantolassa, jonka nimi oli Huvitus, mutta L.Onervaa miehensä tahdosta mielisairaaloissa! Niistä hän ei ilman miehensä lupaa voinut poistua. Ellei Madetoja olisi kuollut, olisi Onervan kohtalo ollut ikuinen suljettu sairaala kuolemaansa asti.

En rauhaa saa.
Mua vetää veren pakeneva luode
halk’ elämän,
niin turha kuin on yössä ajo tuulen
maailmaa kiertävän.
Jo katsoi kaiken, pyytää enemmän….

Onervan elämä oli suuri tragedia ja sen tragedian hän kirjoitti runoihinsa. Onervan runot eivät aukea yhtä helposti kuin monen muun runoilijamme, sillä niissä soi outo musiikki…intohimoa ja Klothon kosketusta…Silti, esimerkiksi Sielujen sota syttyi minussa heti ja tajusin: Tässä on nainen, jolle Leino omisti huikeimman runonsa! Ei ollut vailla hohtoa L. Onervan elämä, eikä syyttä syttynyt upea Leino rakastetulleen, sillä runosoittoon, rakkauden kauneimpaan kieleen pystyi myös intohimoinen Onerva:

Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Yön hermot on seittiä lukin.
Himon pantteri nälkähän havahtuu
ja hiipii silkkisin sukin…

7 kommenttia:

  1. En ole Onervan runoja lukenut,mutta tuon surullisen kohtalon johdosta varmaan hyvinkin surullisia ja lohduttomia runoja.
    Olet taas tänään ahkerasti postaillut, Connie Francisin kaunis laulu, Oscar Wilden sanoja ja niin edelleen:-)

    VastaaPoista
  2. Jael, niinpä...

    Onervan runot ovat tummien varjojen ja intohimon runoja, osa ehkä lohduttomia, mutta enempi sitä suruvaippaa, varjoa ja kuutamoa, josta minä pidän. Ja suurta tunnetta, olihan hänen runojensa innoittaja Eino Leino!

    VastaaPoista
  3. Minä pidän myös Onervan runoista. Niissä on tummaa varjoa, polttavaa kaiouuta mutta myös sykkivää tunnetta. Koskettava kirjoittaja..

    VastaaPoista
  4. Hui mikä tarina! Tästä saisi loisto libreton, kenties koko oopperankin! Sopivasti suuria tunteita - rakkautta, kateutta, kohtaloa ja tuskaa, että ooppera-ainesta. Mielenkiintoinen kirja, ja mielenkiintoinen on sen kirjoittajakin - Mäkelä on kirjoittanut Herra Huut tietääkseni, lapsuuteni lempilukemistoni.

    VastaaPoista
  5. Anne, nämä aukeavat nyt minulle runo runolta. Ovat kuin joku haasteellinen kukka, joka ensin ei suostu, mutta sitten kumminkin suostuu - kukkimaan täydesti!

    Tuure, tämä on elämän oopperaa! Minulla meni ihan väreet pitkin ihoa...Snälla Tuure, etsi minulle Hannu Mäkelän Nalle ja Moppe. En saa sitä mistään! Minä kustannan kirjan ja tarjoon sitten sulle jotain, kun tavataan Kappelissa.

    Hannu Mäkelä osaa kirjoittaa!

    VastaaPoista
  6. No voisin hieman koluta antikvariaatteja :)

    VastaaPoista