Joku toinen möläytti huoneen takaosasta: ”Sinun pitäisi jäädä sairauslomalle, Gunnarstranda. On seikkoja jotka viittaavat siihen, ettet ole soveltuva siihen työhön jota teet.”
Kjell Ola Dahlin Musta enkeli (Svart engel, LIKE 2010, suomennos Outi Menna) alkaa heti tummissa tunnelmissa, sillä Norjan omalaatuisin apulaispoliisipäällikkö on joutunut kollegoidensa vihan kohteeksi. Ja viha saa vain tulta alleen, kun poliisi Ivar Killi löytyy kuoliaaksi ammuttuna sairauslomallaan, jonne on joutunut Gunnarstrandan tekemän tutkintapyynnön takia. Häntä pidetään petturina ja viha on niin tihkuvaa, että hän joutuu syrjään tutkinnasta virallisesti, mutta epävirallisesti itsepäinen poliisipäällikkö roikkuu mukana vihattuna, mutta vaistoiltaan varmempana kuin koskaan. Kun vihikoira on saanut jäljen, se ei lopeta ennen kuin saalis on löytynyt.
Musta enkeli on todella hämmentävä kirja. Minulle se oli vaativa, sillä vaikka luen dekkareita paljon, luen enemmän naisdekkaristeja ja etenkin psykologisia jännityskirjoja. Dahlin kirjat eivät ole sitä, vaan ne ovat noiria, niissä lukija jätetään keskelle synkkää metsää ilman kompassia ja tuhat väärää hajujälkeä polulla. Tosin Dahl kykenee halutessaan lyyrisyyteen, jossa turhan monimutkainen juonikuvio ja kovien miesten maailma pehmenee, mutta tässä nyt kirjaa mieslukijoilleni, jotka ovat valittaneet kun en arvostele Remestä! Myönsin jo Dahlin Neljättä tekijää esitellessäni, että otin kirjan kansikuvan perusteella ja myös nimi oli hyvä. Nyt ihan sama juttu. Kansikuvan tekijänä Tommi Tukiainen on omaa luokkaansa ja hänen takiaan yritän teille tässä nyt kertoa kirjasta, jossa on aivan liikaa epäiltyjä. Liikaa epäiltyjä ja näin monimutkaisesti sekoitettuna on vain miehen tekemässä dekkarissa. Naiskirjailija panostaa enemmän muutamaan pääepäiltyyn ja ’vihikoiraan’ ja lisää psykologista jännitettä, mieskirjailija juoksuttaa sinua väärillä jäljillä, kunnes olet ihan uupunut ja läähätät kieli ulkona suusta ja karjaiset: Sanokaa jo v…u, kuka sen lopulta teki!
No, sainhan minä tähän lopulta tolkkua ja myötätuntoni alkoi vahvasti kallistua Gunnarstrandan puolelle. Tämän huonokeuhkoisen tupakoitsijan, leskimiehen ja mehiläiskasvattajaharrastajan. Kun löytyy uusi kuolemantapaus, asianajaja Arne Werner Welhavenin ruumis koskesta, tutkinnasta syrjässä oleva Gunnarstranda tutkailee mehiläiskennojen painoja ja seurustelee työläisten ja kuhnurien parissa yrittäen samaistua toiseen leskimieheen, Welhaveniin. Mehiläisyksilö menettää merkityksensä, jos se eksyy pesästään: Olivatko Gunnarstranda ja Welhaven menettäneet suuntavaistonsa leskeydyttyään? Eksynyt mehiläinen on tuhoon tuomittu. Näinkö oli käynyt asianajaja Walhavenin ja näinkö kävisi myös hänen?
Kysymyksiä on ilmassa paljon ja niitä eivät vähennä kolme erikoista naista: Welhavenin leski, joka löytyy reippaasti viinaksia nauttineena milloin mistäkin; Veronica, joka on suljetussa hoidossa ja suuressa itsemurhavaarassa sekä psykologi Maria Hoff, jonka seksuaaliset mieltymykset ovat aivan omaa luokkaansa. Ja miksi surmatun poliisin, Ivar Killin tietokoneelta löytyy sadomasokistisia valokuvia…
Kirja on rankka, mutta onneksi kevennyksiä löytyy muualtakin kuin mehiläisten hoidosta. Gunnarstranda lähtee parantamaan muistiaan kouluaikojen suhteen nähtyään erään luokkakuvan ja päätyy ystäviensä Hilmarin ja Lauritsin luo lammasaterialle. Ja siinä vasta pari, sillä heidän kotinsa suuret nimittäjät ovat ruoka ja kirjat, joita pursuilee kaikkialla. Heidän kotonaan on myös juomapakko, joten väistämättä ateriat kestävät kauan, ovat hyvin kirjallisesti haastavia ja seuraava päivä vielä haastavampi, mutta heiltä löytyy aina vastaus mihin tahansa. Kuka muu kuin Hilmar ja Laurits voivat tietää, mitä tarkoittaa ja mistä on lause: ”Palkitse valheella vilppi.”
Ja mitä puuhailee tällä kertaa Frank Frølich, joka Neljännessä tekijässä joutuu jäävätyksi poliisityöstä, koska sekaantuu murhasta epäillyn sisareen. Voi, kaikki on ihanasti ennallaan, sillä Frølich häärii peniksensä kanssa jälleen tosi oudoissa tilanteissa. En tajua, mikä tässä tyypissä viehättää, mutta hän on outojen naisten magneetti!
Tutkintaa johtaa nainen, Vibeke Starum, joka ennen pitkää tarvitsee tuekseen Gunnarstrandan huolimatta muiden poliisien kaunasta ja kekäleinä hehkuvasta vihasta tätä erikoista rikostutkijaa kohtaan. Tutkinnan myötä myös Vibeke saa uutta näkökulmaa miehiseen ajatteluun.
”Minä en voi sietää psykologeja”, Starum mutisi. ”Asuin kerran yhden psykologin kanssa ja hän sanoi aina että minun pitää sulattaa vihaiset tunteet, kätkeä ne mahaan. Hän väitti että viha tekee vähemmän hallaa mahassa kuin päässä.”
”Siinä saattoi hyvinkin olla jotain perää”, Gunnarstranda sanoi.
”Niinkö sinusta? Jopa minun entisen aviomieheni oli välillä pakko käyttää päätään.”
”Mutta kuka väittää että ajatukset ovat aina päässä?”
Vibeke Starum pysähtyi ja katsoi Gunnarstrandaa. ”Eivätkö ajatukset muka ole päässä?”
”Olen vakuuttunut siitä, että jotkut ihmiset varastoivat ajatuksensa jonnekin ihan muualle.”
”Kuten minne?”
”Otetaan esimerkiksi vaikka Frank Frølich, hänellä on kaikki ajatukset ja tunteet, niin vihaiset kuin iloisetkin, tiukasti jalkojen välissä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti