Jokainen kirja oli ikkuna, jonka kautta sain kurkistaa tuntemattomien ihmisten elämään, heidän tekoihinsa ja tunteisiinsa, jotka jäivät osaksi minua suljettuani kirjan.
Kirjastosta tuli elämäni keskipiste, lukemisesta ravintoni. Siellä tapasin myöhemmin myös elämääni eniten vaikuttaneet ihmiset.
Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa (WSOY) kertoo autioituvista rajaseudun perheistä joista monet lähtevät ja harvat palaavat. Loukkuvaaran kylästä lähtee leveämmän leivän perää koko Sotikoffin perhe mummoa lukuun ottamatta. Hän haluaa jäädä mökkiinsä yhäti hiljaisempaan kylään. Vanhin lapsista Seppo ei haluaisi lähteä, mutta Aili oli vahva persoona eli lähtö tuli. Likiottavan oloisesti Lintunen käsittelee perheen sopeutumista vieraaseen maahan ja etenkin kieleen. Isällä on jo työpaikka Volvolla ja äiti pänttää ruotsia, katselee näyteikkunoita ja yrittää muuttua ruotsalaiseksi juuriaan myöten. Tytär Leena on kohta kuin kävelevä ruotsitar, ja on päättänyt saada paljon. Elämä on jotenkin runsaampaa, mutta Seppo ikävöi omaa maisemaansa ja taivasta vaarojen takana. Siellä ovat hänen juurensa.
Yhden perheen muutto Ruotsiin peilaa kaikkiin muuttajiin. Parasta oli silti opetella kieli hyvin ja sopeutua. Seppo haluaa puhua omaa murrettaan ja palaa Suomeen perheen nyt autiona olevalle kotimökille. Hän on jo aikuinen ja voi sen tehdä. Toki perhe on vieraillut yhä autiommassa kotikylässään Volvollaan, mutta äiti varoittaa tiukasti olemaan ylpeilemättä. Yhdellä kesämatkalla sitten Leenan entinen ystävä Teija utelee Eerosta, jonka kanssa Leena oli seurustellut. Leenan mielestä Teija on maalainen eikä hänelle kuulu Eero. Ja Leena oli jättänyt Eeron aikaa sitten, joten tämän kuolemakaan ei tunnu miltään. Jo kolme päivää ennen paluuta Ruotsiin Leena alkaa pakata. Seppo ei lähdekään mukaan, vaan on hankkinut itselleen hyvän työpaikan ainakin vuodeksi. Hänestä tulee kouluja käymättömänäkin jotain sanojen kautta ja hänelle alkaa tapahtua. Pidän kovasti Lintusen tavasta yhdistää vaarat ja Seppo, mies, jolle vaarat uiskentelevat kuutamossa. Loukkuvaaran suopursujen karvaus, vaarojen tuttuus, sammalikosta kohoava vihertäväpisarainen sumu.
Alan uskoa, että jokaisessa suvussa on omat salaisuutensa. Kanssani asuu 'sukututkija' ja minua kierrätetään hautuumalta toiselle ja jopa eräälle murhapaikalle. Miksi siis Sotkoffit olisivat ilman selvinneet. Se oli melkein, mutta kun Sotkoffin nuorin eli Monika, saa jalansijaa lehden toimitusharjoittelijaksi ja poika ystävä on Oscar paremmista piireistä, saa Monika kehotuksen kirjoittaa artikkeli heidän perheensä elosta ja olosta ja muuttamisesta. Silloin Monika huomaa, että häneltä estetään joku tieto. Hän kollaa Suomessakin vintillä ja löytääkin jotain, mutta se on vasta osa totuudesta. Joku valehtelee! Monikan kirjoitustyö vaikeutuu. Päätoimittaja utelee, toiset varoittelevat. Hyvin Lintula on tiivistänyt työnsä. Ei yhtään sanaa ilman tarkoitusta. Aavistan runosielua, sillä he kirjoittavat tiivistä, mutta koskettavaa.
Mutta löydänkö koskaan ihmistä, jonka ilo on kurkien huudoissa ja ikävä vaarojen tuulissa.
Auringonkiertojen lämpö
Äidin kylmyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti