Erään perheen tarina

Erään perheen tarina mammani, Hilma Santalan kertomana.

Kuikan talon rakensivat Hilma (synt. 29.5.1906) ja Väinö (synt. 20.12.1900) Santala. Hilma Santala tunnettiin paitsi vieraanvaraisena emäntänä myöskin runojen ja erilaisen kirjoitusten tekijänä. Niinpä Santalan perheen vaiheet perustuvat Hilman itsensä kirjoittamaan muistelmaan omasta elämästään. Kirjoitusta ei ole muutettu, vaan se on otettu sellaisenaan.

Hilma Santala, synt. Valkjärvi, 29.5.1906

Elinympäristö kauniin Valkjärven rannalla.

Vanhemmat: Mikko Tuomaanpoika Suikki, Helena Heikintytär Majuri.

Avioiduimme 1926, lapsia 4 tytärtä, joilla kaikilla on ammatti.

Ammatinharjoittaminen: maatalous.

Nykyisin olemme karjattomassa maataloudessa, mutta peltoja viljellään. Asuinpaikka Keuruu Airolahti.

Olin 34 vuoden ikäinen. Ensi vaikutelma sodan syttymisestä oli hirvittävä. Pelättiin ja odotettiin, koska tiedettiin sen kuitenkin tulevan. Usein iltaisin nukkumaan mennessä ajattelimme, että minkälainen on huominen päivä, jos sitä vielä näkee. Vihollisen koneet lensivät, monta kertaa yössä kuului tykkien jyrinää ja idän taivas punoitti aina iltaisin. Koitimme varautua matkaa varten pitämällä evästä repussa, mutta kun sota syttyi, olikin reppu jo tyhjä. Pikkulapset nukkuivat usein kengät jalassa kaiken varalta.

Kerran jo aloitimme evakkomatkan, mutta myöhästyimme junasta, joka lähti Valkjärven asemalta. Sitten tulivat rauhoittavat uutiset, aseman mies sanoi, menkää vielä kaikki kotiin, lämmittäkää sauna, katsotaan vielä – teimme niin, 2 viikkoa saimme vielä olla kotona.

Oli järkyttävä talvisodan syttyminen 30.11. Olin 4 lapsen kanssa kotona, joista nuorin vasta vuoden ikäinen. Mieheni oli kyläpäällikön tehtävissä. Kaksi tykinammusta putosi rakennuksen kahden puolen tehden ammottavan kuopan maahan. Kun sitten mieheni hätääntyneenä saapui kotiin, saimme mieheni veljen hevosen, kun oma hevosemme oli armeijassa ja niin alkoi evakkotaipale, mieheni veljen perheen ja äitini kanssa.

Kaikki omaisuus jäi kotiin, osa pakattuna.

Yöpymispaikkoja oli matkan aikana useita. Rautjärvellä majoituimme kahteen eri taloon ja päätimme aamulla jatkaa yhdessä matkaa. Siskoni meni aamulla katsomaan naapuria joko lähdetään, me jäimme hevosten kanssa tielle varttumaan. Mutta kun häntä ei kuulunut pois, menin katsomaan, minne hän katosi, ja katosi todella. Siellä sanottiin, että ajat sitten hän lähti. Nimismies asui tässä talossa, siinä epäiltiin kaikenlaista, joko hän on tahtonut hyljätä lapsensa tai tullut mielenvikaiseksi yms., mutta tätä en uskonut hänestä. Nimismies kielsi meitä jatkamasta matkaa ennen kuin asia selviää. Lupasi laittaa radiokuulustelun, ellei muuten selviä. Sitten he keksivät soittaa seuraavaan pysähdyspaikkaan 20 km päähän. Keksivät panna vartijan tielle kysymään onko keltä mitään kadonnut. Kun kolmannelle hevosmiehelle esitettiin kysymys niin siskoni oli siinä kyydissä, sanoi, että hevonen ja lapset katosivat. Erehdys johtui siitä, kun taloon menevä kuusiaita oli hevosten kohdalla eikä ollut näkyväisyyttä, joten hän meni naapurin kyytiin. Luulivat meidän jo menneen ja lähtivät takaa ajamaan. Kun asia selvisi, saimme määräyksen jatkaa matkaa. Oli lapsilla ilo saada äiti hoivaamaan, kun nuorin oli vuoden ikäinen. Kuinkahan tässäkin olisi käynyt, ellei äitiä olisi löytynyt. Kaikki kunnia virkavallalle asioiden hoitamisesta.

Parikkalan asemalle saakka mentiin hevoskyydillä, sitten härkävaunuissa Humppilaan. Matkanteko kesti viikon. Olimme kaikki uupuneita ja väsyneitä. Lauri Kaaran talosta saimme asunnon, jossa meitä oli pikkukamarissa 3 perhettä yhteensä 13 henkeä.

Ei meillä ollut mitään vaikeuksia talonväen kanssa, koska oli onnea matkassa. Mutta kuulimme kylläkin pahoista riidoista. Humppilassakin eräs isäntä sanoi, että johan tuossa kuluvat oven saranatkin, kun karjalaiset aina käyvät kylässä (saunakamarissakin).

Ei sitä kukaan voinut arvata, mutta mielemme paloi yhä Karjalaan. Odotimme jännittyneinä sodan loppua. Viihtyvyyteen vaikutti se, kun tapasimme naapureita ja sukulaisia – tiesimme, että he tuntevat saman kaipuun ja katkeruuden, kun mekin, joten yhdessä kannettu taakka on keveämpi kantaa.

Humppilasta määrättiin Virroille Niilo Haapamäen taloon asumaan. Sieltä sitten suurin toivein palasimme Karjalaan. Mieheni oli Virtain asemalla töissä, ratatöissä. Talonmies valjasti valkoisen hevosen, joka sodassa oli muuttunut (oli ennen harmaa), tällä ajelin monet kerrat miestäni töistä hakemaan.

Lupapapereita odotimme jännityksellä, vielä täytyi hankkia rokotuksetkin kaiken varalta. Iloitsimme suuresti, kun saimme lupapaperit kouraamme.

Kaihoisin mielin saimme erota ystävällisestä talon väestä. Isäntäväki lähti kahdella hevosella meitä saattamaan Virtain asemalle. Eron kyyneleet valuivat jäähyväisiä jättäessä. Kiitollisuudella heitä muistellaan – niin alkoi paluu kotiseudulle.

Saavuimme kotirantaan 13.4 ja kiiruhdimme uteliaina kotiin, koska kotimme oli palamaton. Naapurikylä näytti, kun autiomaalta, ei yhtään rakennusta ollut jäljellä. Siivousryhmä oli kyllä käynyt tällä kylällä, mutta oli siellä pahaa jälkeä. Ei tullut kahvinkeittopuuhista mitään, ei ollut hellaakaan, kaikki oli rempallaan. Luteita ja russakoita oli hirveästi, täytyi polttaa paljon rikkiä ennen kuin hävisivät. Mutta kaikesta huolimattaa iloitsimme paluusta olimmehan jälleen kotona.

Ensimmäinen ilta oli rauhallinen, mutta aamulla alkoi kuulua kovaa tykinjyrinää, jouduimme pelonsekaisiin tunteisiin – miksi palasimme takaisin, taasko tulee uusi sota – taasko pitää lähteä. Mutta kaikesta huolimatta kunnostimme kotimme uudelleen, kylvimme ja niitimme sadon, koitimme pitää uutta uskoa elämisen alkuun. Kasarmi oli meitä lähellä, sotilaat hakivat maitoa ja väliin auttoivat maatöissä.

Kesän ollessa kauneimmillaan saimme poistumiskäskyn. Sota oli alkanut. Valkjärven asemalta pääsimme junaan. Viipurissa jäimme pommitukseen. Oli kova ilmataistelu. Yksi lentokone lenteli aivan junan menosuunnassa junan kohdalla. Oli kauhea jyrinä, jokainen luuli viimeisen hetkensä tulleen. – Mutta kun ampuminen lakkasi, saimme tietää, että se olikin suomalainen kone, joka suojeli junaa.

Jyväskylästä kaikki matkustajat siirrettiin proomuun suuntana Jämsä Arvaja. Oli sumuinen ja sateinen päivä, tuntui kuin luontokin olisi itkenyt Karjalan kohtaloa. Mielialat olivat matalat – oli monenlaista turvattomuuden tunnetta. Mutta sitten tapahtui jotain – kaksi kouluikäistä tyttöä alkoi kirkkaalla lapsen äänellä laulaa virttä 172 Herra Jeesus täällä, kun kansamme on jne. Kaikki proomun kannella olevat yhtyivät lauluun, tuli semmoinen rauhoittava tunne, että sittenkin elämämme on vahvoissa käsissä.

Arvajan rannassa jämsäläiset hevosmiehet olivat meitä vastassa. Siinä alkoi valinta: työkuntoiset ensin esille otettiin, vanhukset ja lapsiperheet jäljelle jäivät. Minä kuuluin lapsiperheiden joukkoon. Meidät vietiin Hassin kylään tyhjään taloon, josta entinen eläjä oli muuttanut sen rajan taa, josta paluuta ei ole. Silloin sai tuntea mitä on jättää talo ja tavara.

Ei yhtään makuuvaatetta, ei ruokaa, ei ruokailuvälineitä. Huoltomiehen tytär toi ämpärillisen keittoa, asetti sen huoneen lattialle. Joillakin oli lusikoita, ei riittänyt kaikille, seuraavana päivänä lupasivat panna kylälle keräyksen ruokavälineitten hankinnoista, niin tuli tämäkin asia korjatuksi. Meitä oli siinä asunnossa 3 perhettä yhteensä 13 henkeä. Kyllä se siitä vähitellen korjaantui, sai sitä mitä eniten tarvitsi – huoltoapua antoivat vapaahuollosta.

Miehet olivat sotahommissa, morsiamet odottivat aina jännittyneenä postin tuloa. Tänä aikana kirjeen saaminen merkitsi paljon, jos 2 viikkoa oli väliä ennen kuin kirje saapui, se oli suurin masennustila.

Kesäkuun lopulla saapuivat karjalaiset Jämsään. Sieltä löytyi meidänkin 2 lehmää, pikkukarjaa tuli myöhemmin perässä. Kun nämä elukat tuottivat vaikeuksia Jämsässä taviaikoina, niin saimmekin määräyksen Längelmäelle. Syyskuun lopulla ajoi kuorma-auto pihaan, kuljettaja sanoi, nyt sitten lähdetään. Kokoilin vähäisiä tavaroitani kokoon. Possu, joka oli myös päässyt pois Karjalasta ei enää sopinut samaan laatikkoon, jossa tuli. Automiehiä harmitti, kiire kun oli. Sanoin heille tehkää laatikon päähän reikä, että pää tulee ulos, mutta tätä he eivät luvanneet tehdä. Käskin heitä tehdä isompi laatikko, lupasin keittää oikein kunnon kahvit (ei korviketta). Tämä keino auttoi, possu pääsi mukaan, muu karja tuli naapureitten kanssa perässä.

Pimeänä syysiltana saavuimme Värstilän talon kohdalle Längelmäelle. Automiehet sanoivat, tähän loppuu nyt matka. Alkoivat heitellä tavaroita maahan, siinä tuli ajatus, mihin tässä nyt joutuu, 2 pikkulasta oli mukana, isommat lapset olivat Kerimäellä tätinsä luona. Mutta kun hätä on suuri, apu on lähellä. Talosta soittivat Saviniemeen Vanhatalo nimiseen taloon, tähän taloon ei päässyt autolla. Sieltä tuli hakija, tie kulki laitumen kautta,16 porttia täytyi aukaista aina, tie oli savinen ja kurainen. 4-vuotias tyttönen sanoi, parempi olisi ollut, että olisimme kuolleet pommituksessa, ei huolis täällä rämpiä kurassa paperikengissä. Talonväki oli ystävällistä, oli aivan kuin olisi sukulaisiin menty. Muutaman päivän kuluttua mieheni pääsi pois sotahommista. Sai kauan etsiä ennen kuin löysi perheensä. Längelmäen kirkolta otti soutajan, kävivät monella rannalla, kun siellä oli samannimisiä taloja.

Talonväki sanoi, että nyt pidetään juhlat, kun isäntä saapui. Kiitollisin mielin heitä muistamme.

Keväällä sitten muutimme taas Jämsään.

Pysyvän asuinpaikan saimme Keuruulta. Mieheni kävi ensin katsomassa tätä paikkaa. Kun palasin takaisin, niin kysymättäkin tiesi, mitä hän tykkäsi siitä – sen kertoi jo katse. Sanoi vain, ei se sellainen ole kuin kotona. Mielialat olivat matalat, kun korpi oli edessä raivattava, mutta nyt on näkyvät toisenlaiset; kaikki on raivattu ja rakennettu, vaikka niin toivottomalta näytti.

Lopullinen siirtyminen uudelle asuinpaikalle 1946 Keuruun Pohjoislahdella. Ensin rakennettiin sauna ja pesutupa, josta myöhemmin suurennettiin 7 huoneen suuruinen rakennus v. 1956. Väliaikaisen navetan tilalle rakennettiin tiilinavetta v. 1952. Näin alkoi elämä kaavoittua entisiin uomiinsa. Karjaa kasvatettiin, väliin oli 7 lehmää ja pikkukarja lisäksi.

Lapset kävivät Pohjoislahden koulussa, myöhemmin keskikoulussa Keuruulla.

Nykyisin asuu mieheni ja minun lisäksi kotona vävy perheensä kanssa. Tulevaisuudesta emme tässä vaiheessa osaa sanoa mitään tässä tilanteessa, mutta kai joku jatkaa eteenpäin. Onhan monta vävyä ja on hyvä jatkaa – kun kaikki on valmista.

13.4.1977 Keuruun Airolahdessa Hilma Santala

Rakas, rakas mammani... kiitos paljosta♥♥♥

tyttärentyttäresi Leena