sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana


Olla isän suosikki on monen tytön tiedostamaton unelma. Sanotaan isän ihailu tekevän tytöstä vahvan naisen, joka tulee pärjäämään maailmassa. Monet isät kantavat pikkutyttöjään yläilmoissa, kutittavat ja pyörittävät, kunnes pääset takaisin syliin, haliin, turvaan. Isän konttaavat lattialla työpäivän jälkeen ja saat ratsastaa niin kauan kuin haluat kohti auringonlaskua ja isä ei koskaan ole kireä eikä väsynyt. Isien kuoltua, ikävä on ikuinen ja liian usein olet vieläkin soittamassa isälle, sillä isä oli ainoa, joka ymmärsi jo hengityksestä...

Violet Rue oli kaksitoistavuotias ja ehdottomasti isän tyttö. Seitsenlapsisen perheen kuopus. Isä tuli kotiin ja huusi jo ovelta: Mitäs isin pikkutytölle kuuluu? Et kai sinä nyt isää pelkää? Ei kannata, isä rakastaa omaa Violet Ruetaan ihan hullun lailla!

Kuka se on isän oma suosikkityttö?
Violet Rue. Pikkuinen Violet Rue.

Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana (My Life as a Rat, HarperCollins 2020, suomennos Kira Poutanen) kertoo rankan tarinan suurperheestä, jolla on omat kirjoittamattomat lakinsa. Ellei lapsi ime niitä äidin maidossa, ne piiskataan hänen kurilla kunnian säilyttämiseksi. Sillä perheen kunnia on tärkeintä. Nimi on Kerrigan ja sitä ei saanut häpäistä. Se oli kirjoittamaton normi jo kun Kerriganit lähtivät 1930-luvulla Yhdysvaltoihin Galwaysta ja sen ympäristöstä. Oli Kerriganeja ja Kerriganeja, mutta Violet Ruen perhe oli kunniakkaita Kerriganeja. Sitä älköön kukaan loukatko. Ja perhe piti yhtä. Perheestä ei kerrottu ulkopuolisille. Asiat puitiin aina vain perheen kesken. Perheen kunniaa rikkonut ei voinut olla enää perheenjäsen. Hänestä tuli paaria. Hänet voitiin heittää kymmenmetrisille, mustille käärmeille Niagara jokeen. Hänestä tulisi kavaltaja. Hän olisi loppuelämänsä perheen ulkopuolinen. Hän olisi rotta.

Olen aina varautunut kaikkeen lukiessani Oatesia. Kirjailijoista yksi parhaimmista opetti minut eli Joyce Carol Oates. Luettuani ensimmäisen kirjani häneltä blogiini 2010, Haudankaivajan tyttären, kirjoitin jotain kiveen hakattua:

Minua vapisuttaa. Kun elää lukeakseen ja sittten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää? Tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Apassionataa, minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan. Kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et ikinä uskonut mahdolliseksi...

Mikään tuosta kirjoittamastani ei ole muuttunut. Paitsi oma valmiustilani. Silti kirjan nimi alkoi vainota minua, sillä jos puhutaan villirotista, ne ovat paitsi älykkäitä myös julmia pärjääjiä. Olen kerran ollut ihan tavallisella kyläraitilla tilanteessa, jossa rotta hyökkäsi jostain hämäristä ystäväni jalkoihin purren raivoisasti...Ei rotta ole aseeton. Mietin tuota ja muutin hieman lukukulmaani tarinaan nähden. Tai ehkä kestääkseni paremmin, sillä Oatesista ei voi ikinä tietää.

Tapahtuu jotain hirveää. Musta nuori mies murhataan raa’asti. Monen mielestä se on tappo, sillä suunnitelma ei näy. Monen mielestä hän ei missään tapauksessa ’kerjännyt’ sitä, vaan oli kiltti, kunnollinen ja tunnollinen. Hän nyt vain oli musta ja kohdalle sattuivat iltahämärissä väärät tyypit. Heistä kaksi oli Violetin isoveljiä. Onnettomuudeksi tai onneksi, Violet on hereillä ja näkee poikien palatessa kotiin jotain...Hän kuulee ja havannoi. Asia kasvaa hänen pikkutytön sielussaan kuin musta joen käärme aiheuttaen ahdistusta ja suoranaista kipua.

Tyttö, joka ei koskaan itkenyt. Joka ei koskaan valittanut.

Mutta nyt itkin helposti. Itkin usein. Itkin niin, että kyyneleet vuotivat silmistä jo ennen kuin edes aloin itkeä, kuin vuotavasta hanasta. Ihoni oli herkkä, kuin auringon polttama, se reagoi kipuun heti, kun siihen koski vaikka vain kevyesti. Silmäluomeni punoittivat, ne olivat turvoksissa ja kutisivat kuin olisivat olleet täynnä hyttysen puremia.

Salaisuuden tietäjän kuplassa on vaarallista. Äitikin vihaa salaisuuden kantajaa. Koko perhe vihaa,  mutta veljien vihaan sekoittuu myrkyllistä pelkoa. Kuuranliukkaat kiviset raput. Violet ja Lionel...Verta on liikaa. Sairaalaan äiti ei kuopustaan päästä. Kouluun on pakko mennä ettei tule epäilyjä. Salaisuuden kantaja romahtaa terveydenhoitajan ja rehtorin ystävällisyyden murtamana. Kun poliisi tulee ja sanoo: "Tästä eteenpäin olet turvassa, Violet." Se  ei voisi olla kaumpana todellsiuudesta. Ei Kerriganin perheessä! Kaksitoistavuotiaana Violet heitetään ulos perheestään kolmeksitoista vuodeksi. Alkaa hänen elämänsä kavaltajana, petturina, rottana.

Elämä rottana vetää selvästi puoleensa pervoja. Miten kovasti Violet yrittääkin ja yrittää kaikkensa, aina jostain ilmestyy sairas mieli, jonka käärmeen kieli hamuaa pilantuneen lihan mehua. Violetin on vaikea saada apua, tulla uskotuksi, kunnes taas tapahtuu tragedia ja se vain lisää hänen houkutustaan sairaissa mielissä. Toisaalta...ja nyt tulemme siihen mitä tuumin alussa: Onko niin heikkoa olla rotta?
Luin tätä kirjaa monelta kantilta ja tuo järkyttävä perhenormisto ja hakkaaminen, patriarkaatin sallittu väkivalta lapsia ja naisia kohtaan, toi tietenkin mieleeni Tara Westoverin Opintiellä. Kirja on mitä suurimmassa määrin naisen ikuista alistamisen tarinaa. Siitähän ovat kertoneet myös ainakin ne Oatesin kirjat Haudankaivajan tyttärestä alkaen aina huikeaan Blondiin. Kosto: Rakkaustarina on lukemistani kiintoisin sarjaraiskausten vaietun ’normiston’ kautta. Sitä taas valottaa Ann Heberlein teoksessa Pieni kirja pahuudesta. Joyce Carol Oates kirjoittaa kuitenkin aina uuden tarinan. Hän ei toista itseään, mutta punaisena lankana on naisten ja lasten ikiaikainen vaino. Sisareni, rakkaani vei minut niin reunalle, että...

Olen velkaa lukijoilleni että tunnustan: Niin kauan kuin vereni virtaa, sade lankeaa, uusi aamu aukeaa, minä luen Joyce Carol Oatesia. Tässä minua ei pysäytä kuin kuolema! Olen löytänyt jokaisesta Oatesin teoksesta jotain ihmeellistä, älykästä, syvintä tummuutta, totuuksia joista vaietaan, kuin myös lopulta nähnyt valon tähtihuimauksen: En salli itseni olla paitsi. Pitää vain muistaa että valoon voi olla matkaa:

Punaruskea huulipuna tuoksui ylikypsiltä viinirypäleiltä.

Muistutin ehkä hiukan Modiglianin alastonkuvia olohuoneen seinällä. Niin olin ajatellut.

”Olet niin kaunis. Niin surullinen. Kuin Surullinen Madonna tai ehkä Surullinen neitsyt..En muista taiteilijan nimeä, kenties Rossi tai Bellini? Italian renesanssia...”

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjaluotsi  Katja/Lumiomena  ja Kirjasähkökäyrä

*****


" Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi."

- Leena Lumi -blogi


Tämä mottoni Elämäni rottana kansiliepeestä voi minusta koskea ihan kaikkia huikeita teoksia, mutta tässä nimenomaan Oatesia.


Joyce Carol Oates
kuva Dustin Cohen, Harper Collins

10 kommenttia:

  1. Joyce Carol Oates on minulle aivan tuntematon kirjailija. Kun Blondista moni puhui, kiinnostukseni heräsi, mutta aina vain olen lopulta kirjailijan ohittanut. Nyt Elämäni rottana kerää sen verran kehuja, että ehkä minunkin pitäisi Oatesiin tutustua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, ei voi olla totta:) Aloita ihmeessä: Lupaan ettet kadu!

      ♥♥

      Poista
  2. Kiitos Leena upeasta bloggauksesta. Oates on uskomattoman taitava tarinankutoja. Tämä kirja on kirjaston varauslistalla, onneksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, ole hyvä♥ Hän on aivan omaa laatuaan. Toivottavasti jono ei ole pitkä.

      ♥♥

      Poista
  3. Tämä kyllä piti otteessaan. Oates on aina taitava! Ihan samaa vaikutusta tämä ei tehnyt kuin Haudankaivajan tytär, joka oli ensimmäinen Oatesini (kiitos muuten sinun! ♥) eikä samaa kuin Blondi, joka on Oatesin paras. Mutta vaikuttava, puhutteleva, hieno romaani on kyllä tämäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Oates osaa. Se ensimmäinen oli niin yllättävä, kun sellaiseen ei ollut osannut varautua. Ole hyvä vain♥ Kiitos sinun tuosta liepeen vinkistä♥ Blondi on minulle Oatesilta paras.Yiritn sitä tuohon kollaasiin keskelle, kun R, sen teki, mutta hänestä se on aina ollut minulla keskellä, joten olkoon siinä ensimmäinen Oatesimme, niin sinun kuin minun:)

      ♥♥

      Poista
  4. Oates on kyllä suuri kirjailija. Tämä kirja pitää ehdottomasti joskus lukea, raaka mutta kiinnostava tarina,

    VastaaPoista
  5. Nyt minäkin kiinnostuin. Kuulostaa jopa pelottavalta, olen nykyisin vähän nössö lukija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sorvatar, kiva kuulla. Tämä on mihin vertaa: Verrattuna vaikka Oatesin omaan tuotantoon tämä ei ole niin kova kuin Sisareni, rakkaani.

      ♥♥

      Poista