torstai 21. tammikuuta 2010

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Jää kumisee uhkaavasti, railo aukeaa…Joyce Carol Oates Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009, suomennos Kaijamari Sivill)… ja minä putoan…kuulen musiikkia…jääurut…Appassionata



Nimeni on Rebecca Schwart, Hazel Jones tai ihan kuinka haluatte. Te katsotte minua kuin jotain outoa, mutta tehän olettekin niitä toisia. Isäni, haudankaivaja Jacob Schwart viilsi minuun monta tietoa teistä, joten osaan olla varuillani. Ai niin, tänään nimeni on Rebecca Tignor, on vuosi 1959 ja kävelen kotiin proomukanavan hinauspolkua Chautauqua Fallsissa. On raukea seepianvärinen päivä, mutta minua seuraa oudonnäköinen mies. Pitää olla varuillaan. Tytön pitää aina olla varuillaan. Näin opetti äitini Anna Schwart, joka synnytti minut laivassa uuden maan satamassa, kun perheeni oli ensin matkannut natseja pakoon yli suuren meren ja kukaan ei olisi enää jaksanut mitään riesaa, vähiten vastasyntynyttä. Me kuitenkin selvisimme ja muistan kun kuuntelin äitini kanssa Appassionataa radiosta…äitini soitti pianoa…silloin ennen…vanhassa maassa. Mutta nyt minun pitää juosta…ja muistaa:


Kätke heikkoutesi heiltä ja jonain päivänä me maksamme takaisin! Vihollisille, jotka pilkkaavat meitä!


Niin monta miljoonaa kuollutta tuupattuna kuoppiin, pelkkää lihaa.


Niin kuin se toinenkaan hän ei koskaan hyvästellyt. Lähti sanaa sanomatta.


Minua vapisuttaa. Kun  elää lukeakseen ja sitten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Minusta tulee Rebecca ja alan pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää. Minä tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Appassionataa, mutta minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan ja kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et tiennyt/uskonut/kestänyt/kokenut koskaan mahdolliseksi. Ai niin, minä olen Joyce Carol Oatesin isoäiti, jonka muistoksi hän kirjoitti tämän kirjan. Mutta minä olen myös Hazel, jolta vietiin lapsuuden kieli, ja millään muulla kielellä sydän ei pysty puhumaan.

Pane minua, pane. Satuta vähän.


Näinhän sinä haluat, mustalaistyttö? Eikö?


Siitä saitte. Nyt riitti pogromi.


Rebeccan elämän tuoksu oli hautausmaan imelän mätä haju. Hänen elämän tunnetilansa oli jatkuva varuillaanolo ja lopulta vahvistunut petoeläimen tietoisuus pitää kaikki asiansa piilossa, niin kuin pitää piilossa heikkoutensa, sillä ”liika tieto on heikkous sellaisten joukossa, jotka tietävät vähän.”

Tignorin jälkeen hän ei ollut halunnut rakastella kenenkään miehen kanssa. Hän ei luottanut yhteenkään mieheen, ei halunnut päästää ketään sisälleen sillä tavoin.

Isä Jacob, Rebeccan lapsen isä Tignor…he kestivät häntä melkein omana itsenään tiettyyn rajaan asti, mutta jää oli heikkoa ja yllättäen purkautui vaarallinen raivo, jota ei voinut ennustaa. Ei sitä ei voinut.


Minervan pöllö nousee lentoon vasta hämärissä.

Niinhän Haudankaivajan lukijakin uskoo, kun sitä koko ajan toistetaan, vaan voiko Rebecca, ruumiiden tuoksussa kasvanut, hän joka näki entisen matematiikanopettaja isänsä kaivamassa köyrynä kristittyjen hautoja kunnes…voiko Rebeccan pöllö lentää aamu-usvassa…onko olemassa mitään, mikä johtaisi Tignorin jahdin epäonnistumiseen?


Hazelin hiestä kostea tukka takertui kasvoihin, suuhun. Hänen maidonvaaleat rintansa olivat suuremmat, raskaammat kuin Gallagher oli kuvitellut, nännit olivat isot kuin marjat. Eikä Gallagher ollut osannut odottaa hänen runsasta, tummaa karvoitustaan, jalkovälin pikimustaa pehkosta napaan suikertavaa vanaa. Ei jalkojen lihaksikasta voimaa, ympärilleen puristuvia polvia. Minä rakastan rakastan rakastan sinua tukahtui hänen kurkkuunsa kun hän avuttomana pumppasi elämänsä Hazeliin.

Ja saman aikaisesti minä polvistun tämän kirjan edessä. Tämä on kolmas kerta, kun sen teidän tieten teen. Te tiedätte ne kaksi muuta. Nyt on tämä Haudankaivajan tytär, joka on lapseen, tyttöön, naiseen kohdistuvasta rajusta väkivaltaisuudestaan huolimatta, lupaan sen, selviytymistarina. Näitä tällaisia tarinoita kirjoittavat suuret kertojat ja taas sanon: Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja muistiin, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi.

Ei tämä ollut paha railo. Kuulen musiikkia: Appassionata. Jääurut soittavat ja minä muistan, miten valkolatva tuoksui haudankaivajan mökin takana. Valkolatvan kukat olivat kuin kuuraa tai puuterilunta. Aurinko nousee. Musiikkia…


***

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin  Laura/Lukuisa  Susa, Lumiomena, Jaana, Satun luetut, Anki, Sanna ja Norkku 

13 kommenttia:

  1. Oi, olet ehtinyt lukea Haudankaivajan tyttären! Kirjan, joka taas kerran kuuluu omalle lukulistalleni (kunhan ensin selviän niistä ale-ostoksistani). Arvostelusi perusteella loistava, voimakas ja tärkeä romaani. Ja keijutkin, nimenomaan ne ei-hyvät, tulivat tännekin!

    VastaaPoista
  2. Lumiomena, kiitos keijuista;-)

    Tämä on hyvin, hyvin merkittävä kirja. Minun vaistoni kehoitti lukemaan tämän heti. Nyt olen ihan kuin oikeasti jäihin pudonnut; iso vaikutus. Try, you too!

    VastaaPoista
  3. TÄmä minunkin täytyy lukea! Joyce Carol Oates on upea kirjailija ja muistan lukeneeni pari hänen kirjaa,joskin aikoja sitten,kuten Wonderland ja Bellefleur. Tuo Haudankaivajan tytärhän on Oatesin oman perheen historiaa,mikä tekee siitä vielä mielenkiintoisamman.

    VastaaPoista
  4. Jael, minä ihmettelen suuresti, missä minä olen ollut koko elämäni, kun olen voinut olla kohtaamatta Oatesin kirjoja. Minä olen lukenut Bellowia, Hesseä, Bölliä, Irvingiä, McEvania, Rothia...kaiken maailman ihania mieskirjailijoita, mutta miksi en ole löytänyt Oatesia. Tämä kirja oli minulle maanjäristys!

    Otava on julkaissut Joyce Carol Oatesin tuotannosta romaanit Tavallinen rakkaus (1982), Valon enkeli (1983), Blondi (2001) ja putous (2006) sekä nuortenromaanin Syntipukki (2002).

    VastaaPoista
  5. Tämähän on ihan pakko lukea. Järisyttävää..

    VastaaPoista
  6. jääurut soivat niin kauniisti, kohtalokkaasti. Siellä saarella ne kuulee usein, täällä vain harvoin..

    VastaaPoista
  7. Siis tämä on PAKKO sun lukea. Next time.

    Minä kuulin jääurut eka kerran tällä saarella ja olen sentään merenrannalta kotoisin;-) Kun istuu tuolla rannalla ja kuuntelee niitä tulee mieleen monenlaista, myös kohtalokasta...soivatkohan ne kosaan Appassionta tai Valse Triste...

    VastaaPoista
  8. Sain juuri loppuun Haudankaivajan tyttären, mahtava kirja. Siinä oli niin monenlaista asiaa. Kaikkein eniten pidin kuvauksista, jotka liittyivät musiikkiin. Olin jopa kuulevinani pianon soittoa.

    Olen kokenut monia hienoja musiikkielämyksiä. Tämä oli kirjallisuuden elämys. Paksu kirja, mutta ei yhtään olisi voinut poiskaan jättää.

    VastaaPoista
  9. Marjatta, tämä on rankka selvitymistarina, mutta samalla loistava kirjallinen huipputeos. Minäkin pidän, kun musiikki soi mukana.

    Joku lukija kommentoi tätä vähän aikaa sitten sanomalla, etti ikinä voisi katsoa tätä filminä. No, en minäkään. On helpompi lukea tämä, kuin katsoa.

    Tämä on ainoa kirja, jonka olen tehnyt heti luettuani eli en ole nukkunut yön yli ja se näkyy tekstissä. Tämä kirja vei melkin ylitse rajan ja tästä kuullaan blogissani vielä vuoden lopulla.

    VastaaPoista
  10. Tämä on rankka selviytymistarina ja siksi nyt jälkeen päin oivaltaa, että päähenkilö tyytyi kohtaloonsa. Rebekka ei valittanut, ei myöskään Hazel. Varsinkin Hazel kuvataan äärettömän tasaiseksi, aina ystävälliseksi. Loppu epilogi oli minusta hyvin vaikuttava.

    Kiitos Leena, että saan jakaa tämän kanssasi!

    VastaaPoista
  11. Marjatta, nimenomaan päähenkilö tyytyi kohtaloonsa ja tulipa joskun saman kirjan lukeneen kirjabloggaajan kanssa keskustelua siitä, 'hautasiko' Rebekka lopulta omimman itsensä losuhteiden pakosta. Asiahan on sama, mutta toinen ilmaisu on kovempi. Minusta hänen oli tyytyminen, sillä elää niin kauan uhkaavan pelon alla, saa varmaan jo tyytymään. Silti hän oli selviytyjä, johon en kaikin ajoin jaksanut uskoa, vaan pelkäsin aivan turtana kauheaa loppua.

    Olet oikeassa, epilogi oli vertaansa vailla, ja mikäli en olisi kirjoittanut kirjasta suuressa tunnekuohussa, epilogista olisi huomionarvoinen maininta arvostelussani. Olin tulessa ja se näkyy tekstistä. Samaistuinniin kovasti Rebekkaan...

    Marjatta, mikään ei ole minulle yhtä suuri intohimo kuin jakaa lukukokemukseni toisen lukijan kanssa!

    VastaaPoista
  12. Pateettinen elämänkerta naisille - emansipoituneille?

    Sujuvasti kirjoitettu kohderyhmälleen.

    VastaaPoista
  13. PeeäR, pateettinen? Oates ei ole ikinä pateettinen.

    Onko väkivallan vastustaminen emansipaatiota?

    Ja mitä pahaa emansipaatiossa? Nyt kun jopa Espanjan pääministeri ilmoitti olevansa feministi, alamme olla tasa-arvon tiellä.

    Tuleehan sinulle Hesari? Tämä kirja sai loistavat arvostelut, jotka tietty luin vasta jälkikäteen. Kirja on kuvaus myös erään isän, juutalaisen isän, särkymisestä ja siitä alkoi Hazelin syndrooma ikäänkuin 'hyväksyä' väkivalta osaksi elämäänsä, mutta ei onneksi loppuun asti.

    Miehet minulle eniten jankuttavat ettei ole enää varsinaista kohderyhmää, ainakaan sukupuolen mukaan. Moni luulee, että Siri Hustvedtin kirja Kaikki mitä rakastin on 'naisten kirja', mutta eniten sitä ovat minulle ylistäneet miehet! Try it!

    Minä en voi lukea Antti Hyryn Uunia, sillä nukahdan jo kolmen ensimmäisen sivun aikana. Tylsää!

    Mukavaa viikonloppua, PeeäR! Minä lähden nyt rahtaamaan viimeisiä talvipuita pannuhuoneeseen. Loistava keli.

    VastaaPoista