Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carveria pidetään amerikkalaisista novellisteista merkittävimpänä. Eikä syyttä, sillä tällä Clatskanien metsurikaupungissa Oregonissa 1939 syntyneellä miehellä on pelottava kyky kirjoittaa hyvin tavanomaiselta vaikuttava, hyvin arkinen repliikki, joka saa kauhun väreet kulkemaan lukijan lävitse. Carver kirjoittaa tavallisista ihmisistä, työläisistä, kotirouvista, myyntimiehistä - ja riikinkukoista. Luet arkisia kuvauksia harmaiden päivien mitättömistä tapahtumista, luet pätkiä banaaleista keskusteluista, luet kuvauksia nuhjuisista ympäristöistä, luet juttuja joita voit kuulla vahingossa kaupan kassajonossa, kampaajalla tai bussissa ja ennen kuin huomatkaan olet kuvauksen vanki. Hengityksesi pysähtyy ja melkein et uskalla lukea seuraavaa lausetta ettet vain tukehdu Carverin luomaan lataukseen!

Minä en koskaan, koskaan unohda yhtäkään novellia Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta –novellikokoelmasta (What We Talk About When We Talk About Love, Tammi 1986, suomennos Raija Mattila). Jokainen kirjan novelli on kuin kokonainen elämä ja tietysti lukijasta riippuu, miten syvästi ja mistä hän Carverissa vaikuttuu. Minuun jäivät hänen novellinsa Olisitko jo hiljaa, olisitko?, Sulat ja niminovelli Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olisitko jo hiljaa, olisitko kertoo, miten vaimo kuin ohimennen kertoo pyykkiä silittäessään miehelleen pettäneensä tätä. Vaimon tarkoitus ei ollut, mutta hän vain jatkaa ja mies ei halua kuulla, mutta kysyy kuitenkin, vaikka ohimennen miettiikin, että 'hän olisi sinä iltana mieluummin jossain muualla tekemässä jotakin muuta, että jossain olisi äänetöntä jollei hän olisi mennyt naimisiin’.

Sulat -novellissa pariskunta menee kylään miehen työkaverin luokse, jossa odottavat riikinkukko, pariskunta, jolla on maailman rumin vauva ja TV:n päällä pitsiliinalla kipsivalos maapallon vinoimmista ja epätasaisimmista hampaista...

Carver ei tunne mitään häpyä, hänelle ei mikään ole pyhää. Jos lapsi on ruma, se on ruma. Kaiken hän asettaa tarjolle kuin alasti, mutta kohtaamiset ovat lyhyitä ja seuraavat 'käsiteltävät' odottavat jo... 

Niminovelli alkaa: "Ystäväni Mel McGinnis puhui. Mel McGinnis on sydäntautilääkäri ja siksi hänellä joskus on oikeus." Kaksi ystäväpariskuntaa viettää kaunista iltapäivää toisen pariskunnan kotona. Gin ja tonic tekevät kauppansa ja keskustelu ajautuu ikiaikaiseen aiheeseen rakkaus. Mikään ei kuitenkaan ole jo koettua tai ikiaikaista Carverin käsittelyn jäljiltä...ei edes rakkaus.

”Kun minä lähdin, Ed joi rotanmyrkkyä”, Terri sanoi. Hän puristi tiukasti käsivarsiaan. ”Hänet vietiin Santa Fén sairaalaan. Hänen henkensä saatiin pelastettua. Mutta hänen ikenensä siitä kyllä hullaantuivat eli vetäytyivät taaksepäin, minkä jälkeen hampaat sojottivat suussa kuin mitkäkin järsimet. Voi varjele”. Terri sanoi. Hän odotti hetken, päästi käsivartensa irti ja kohotti lasiaan.

”Mitäpä ihmiset eivät tekisi!”, Laura sanoi.


”Hän on nyt tekemisensä tehnyt”, Mel sanoi. ”Hän on kuollut.”

Mel ojensi minulle limettilautasen. Otin siitä yhden lohkon, puristin sen lasiini ja hämmensin jääkuutiota sormellani.


”Aina vain pahempaa”, Terri sanoi. ”hän ampui itseään suuhun. Mutta hän toheloi siinäkin. Ed-ressu”, Terri sanoi. Hän pudisti päätään.


”Ressu – mokoma mitättömyys!” Mel sanoi. ”Ja vielä vaarallinen.”

Mikäli luet elämässäsi vain yhden novellikokoelman, valitse Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, mutta älä pelästy: Carver on vapaa pudotus, jossa snobismi, yleiset normit ja jopa vähimmäinen hienotunteisuus riisutaan myös lukijasta. 

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Unni  Hanna Mai/Kirjasähkökäyrä ja Kirja vieköön!