HUONE

Prologi


Ruusu tihkui verenpunaa. Se oli uhkea, uhmakas ja loistossaan miltei pelottava. Ruusu seisoi kalpeassa lasimaljassa Maxin jugendpiirongin kulmalla. Se näytti yksinäiseltäkin, mutta ehdottomasti loistokkaalta, ikään kuin klassisen draaman pääkulissilta. Yhä se tihkutteli veripunaansa laskevassa iltahämyssä. Pisara toisensa jälkeen putosi vanhalle puupinnalle. Synnin pisara, sovituksen pisara, rakkauden pisara.


Verta oli kaikkialla. Lattialla, vuoteella, mustassa funkkistuolissa, valkoisissa ikkunaverhoissa. Runsaiten kuitenkin vuoteen yläpäädyssä, Maxin tyynyllä, Maxin pään kohdalla, silmissä, hiuksissa, huulilla, ohimoilla. Veri oli Maxin pää ja Maxin pää oli veri.


Levollisena lepäsi vuoteella ruumiin lisäksi työnsä suorittanut paperiveitsi. Kallisarvoinen, kerran kaiverruksin varustettuna lahjoitettu, nyt muuhun käyttöön otettunakin tehtävästään selvinnyt.


Huone


Huone oli lämpöisesti intellektuelli. Älykäs sekoitus italialaista funkkista, suomalaista talonpoikaiskalustoa, jugendia ja vielä jotain aivan vain haltijansa persoonasta. Tinkimätöntä, sinisilmäistä lämpöä, uskoa huomiseen. Sellainen oli Max ollut. Huone muisti hänet hyvin vuosien takaa, myös viime kuukausilta ja nyt tältä hetkeltä. Sänky piti hellästi viimesyleilyssään häntä, jolle tämä huhtikuun lempeästi tihkuva hämärä oli viimeinen.




Konjakki lämmitti mukavasti. Se valui kuin kuuma kosketus pitkin ruumista aina sieluun asti. Konjakki kirkasti huhtikuista maisemaa nyt ja vuosi taaksepäin. Se antoi Lenalle rohkeuden avata sielusilmät katselemaan huhtikuuta nyt ja silloin ja jotain siinä välissä.

Juna kulki mukavasti. Niin ne aina tekevät. Ovat rytmillisiä ja pakottavat mukaan omaan rauhoittavaan menoonsa. Aina menoon. Aina pois jostakin. Jonnekin. Lena katseli maisemia, tuttua Saksaa, jo täydessä keväässään ohivilistävää. Junat huusivat värisyttävää huutoaan kohdatessaan ja asemilla ja tullessaan tunneleihin. Pitkiin, mustiin tunneleihin, maan kohtuun. Niin kuin miehen sukuelin naisen sisälle, kosteaan, nälkäiseen syvyyteen. Lena muisteli Freudia ja ikuista, melankolista, mutta koskaan päättymätöntä rakkauttaan yössä huutaviin juniin, suurten kaupunkien valtimoina sykkiviin rautatieasemiin, junien rauhoittavaan rytmiin. Lena tarvitsi nyt tämän matkan, nämä kaikki taaksejäävät kiskokilometrit, pelkän menolipun ja tunteen kiskojen loputtomasta jatkuvuudesta. Lena tarvitsi myös toisen konjakin. Ei enää muistaakseen, vaan unohtaakseen.


Humalan helpotus unohtaa veri, tuska, Maxin viimeiset sanat: Lena, ikuisesti ainoani. Ei, Lena halusi myös muistaa,halusi muistaa toisen huhtikuun ja miten silloin oli Lena ja Max, Max ja Lena. Ikuisesti. Erottamattomasti. Lena sulki silmänsä ja junanpyörät kuiskivat: Lenamax, ikuisesti, Maxlena…

Misty


Huone oli tupakansavuinen, viinihuuruinen, puheista ja hämärästä humiseva, usvainen. Se oli Misty. Se kappale, jota orkesteri soitti. Pianon helähtäessä ensitahdeissa Lena laski katseensa lasissaan olevaan konjakkiin, nosti lasin huulilleen ja avasi silmänsä värähtäen nautinnosta, jonka pianon hopeiset, metalliset, pehmeän kovat helähdykset synnyttivät. Silmissä näkyi usvaa ja katse. Se katse ei ollut tyly eikä lämmin. Se ei ollut tanssiinkutsu. Se oli valinta. Lenan vihreät silmät avautuivat sielun pohjiin paljastaen: minä en ole se, jonka näet. Mutta paljastus oli turha. Miehen keltainen leijonankatse näki hänet heti toiseksi. Hetinäkeminen ja hetinähdyksitullut. Sekin oli merkki. Läpi kerrosten alastomaksi riisuva.


Jossain soi Misty. Jossain katse kohtaa katseen. Jossain nainen ja mies lähtevät sanaakaan sanomatta ulos huhtikuun iltaan. Kaduilla vielä lumen sohjoa, huhtikuun hämmästyttävän hämärän valoa. Rinnakkaisia askeleita jostakin johonkin. Heti itsetietoisia askeleita. Heti läheisiä askeleita. He olivat tunteneet toisensa aina. Jo syntymästään he olivat alkaneet etsiä tietä toisiinsa. Lena tunsi niin paljon, ettei sanaakaan lentänyt huulilta. Vain vihreissä silmissä lopullinen varmuus. Ensimmäinen huulten yhdyntä oli enemmän kuin suudelma sohjoisella kadulla. Se oli ikisuudelma, pehmeissä hermopäissään kaikkien aikojen kaikki suudelmat. Katse ei milloinkaan kadottanut katsetta, eikä huhtikuun valo ollut koskaan ollut samanlainen: usvan kulissi vain heille kahdelle.


Huone muisti paljon. Kaiken alusta alkaen. Aina ensimmäisestä yöstä saakka. Sinä huhtikuun yönä ovesta astui sisään yksi olento, Lenamax, Maxlena. He olivat kumman vaitonaisia, ei sanaakaan kuulunut huoneen hämyssä, ei salattuja kuiskauksia, ei lemmenvaloja. He riisuivat toisensa, laskeutuivat vuoteelle ja mies vain työntyi naiseen. Melkein liikkumaton rakastelupatsas vanhalla, ranskalaisella maalaisvuoteella. Huulet huulissa, katse katseessa, he toisissaan ja sitten kamppailu hukkumista vastaan. Ja tappio, käänteisyydessään naisen autuaallinen tajuttomuus. Hiljaisuus. Vähitellen miehen naista lempeästi herättelevä, eestakaisin iholla souteleva käsi. Kuin kevyt kesätuuli iholla. Nainen pudotti ensimmäiset sanat huoneen äänettömään koskemattomuuteen: ikuisesti minun. Huone oli hieman kyyninen ja ajatteli noita sanoja lausutun ennenkin ranskalaisilla vuoteilla hyvän rakastelun jälkeen, mutta jokin naisen äänenvärissä sinetöi lopullisuuden. Ja sitten kaikki alkoi uudelleen.

Max oli kova ja pehmeä. Hän nauroi valkoiset hampaat välkkyen, hän unohti koskaan olleensa väsynyt kaikkeen ja nainen hänen allaan ja päällään vastasi juuri oikeilla vastauksilla, kovasti, kylmästi, kuumasti, vakavasti, ilakoiden, kunnes ilmaa halkoi kuin tiiran huuto sen puolustaessa pesäkiveään. Se huuto oli tuskaa ja riemua, se oli alkukantaista eläintä ja hurmioitunutta naista. Sitä huutoa hunnutti pedollinen raivo, joka myrskynä laantui poukamaansa levon saaneena.

Huone muisti, miten he nukkuivat sylikkäin ja alastomina. Niin he nukkuivat monta kuukautta. He myös rakastelivat monta kuukautta. Toisinaan he vain puhuivat läpi yön aina aamuhämäriin, toisinaan kuuntelivat levyltä pehmeää jazzia.


Usein vain olivat vaiti, toisiaan katsellen, pehmeästi koskettaen. Lena luki kaikki Maxin kirjat. Hesset alleviivaten ja usein hän luki Maxille ääneen tarkentamiaan kohtia. Heillä oli yhdessä ilmeisen viihtyisää, eivät tarvinneet muuta. Vain tämän huoneen ja toisensa. Se oli kaikki. Huone piteli heitä turvahuomassaan tarjoten suojateilleen kiihkon ja rauhan sylin. Huoneen peiliin oli piirtynyt Lenan alaston vartalo, mutta myös monta kuumaa syleilyä, jotka peili päätti huomaavaisesti säilyttää omana tietonaan, kuten sitten sen kaiken muunkin…


Tammikuu


Huone muisti, miten kaikki alkoi muuttua. Se tapahtui tammikuussa. Max odotteli Lenaa. Tammikuun kalpea aurinko värjötteli horisontissa. Max oli sytyttänyt kynttilän ja kaatanut laseihin punaista viiniä. Pöydällä oli myös juustoa, hedelmiä, patonkia. Max odotti ja Lena tuli. Mutta millainen Lena? Epäluuloinen, katkera, syyttelevä. Maxista tuli petturi. Kerran hänet oli nähty elokuvissa jonkun punapään kanssa ja kerran hän oli kertonut rakastaneensa erästä lähistön rouvaa nuoruudessaan. Miksi et odottanut minua? Miksi et vihkinyt itseäsi minulle jo ennen kuin olimmekaan? Näin kyseli ja huusi Lena. Suloinen, pehmeä, rakastunut Lena vihan vääristämin kasvoin, katkeruuden juonteet suupielillään. Ja itse eniten kärsien.

Aluksi Max nauroi koko asialle ja pani kaiken jonkun kateellisen juoruilijan syyksi. Myöhempinä kertoina hän selitteli tarkoin jokaisen menemisensä, ketä oli tavannut ja milloin. Mutta kaikki jatkui ja paisui vain pahemmaksi. Lena alkoi haistaa heidän vuoteestaan muiden naisten hajuja. Tuoreita rakastelun tuoksuja. Hän löysi huulipunan jälkiä Maxin hammasharjasta. Lopulta Max tajusi. Hän yritti vakavasti keskustella, vakuutti loputtomasti rakkauttaan, pyysi Lenaa lähtemään yhdessä jonkun asiantuntijan luokse. Mikään ei auttanut ja pian entinen lemmenpesä oli täydellinen helvetti ja rakkauden sortumisen kulissi. Lena oli särkynyt jo ajat sitten. Liian suuri rakkaus oli hänelle liikaa. Maxkin mureni nopeasti. Lenan heitellessä olemattomien syytösten tikareitaan Max ei enää jaksanut väistellä, hän vain istui ja itki tai istui ja tuijotti tyhjin silmin. Huone halusi hävitä pois, viedä suojaan kaikki rakkaat, kauniit osansa, mutta sitä onnea sille ei suotu, sillä myös viimeinen näytös tarvitsi kulissit. Siis: huone pysyköön.

Ruusu oli hyvin tuore. Siinä oli kimmeltävä kastepisara terälehdellä. Max katseli ikkunasta huhtikuuta ja hengitti kevättä sisäänsä. Raikas huhtikuun humala antoi valheellisen rauhan kuvan, piilotti painajaisen yön varjoihin. Max ajatteli Lenaa ja mennyttä vuotta. Kaiken alkua ja nyt loppua. Sillä kaiken täytyi loppua. He olivat olleet toisilleen kohtalon hirveä erehdys, elämän julman leikin narreja. Max rakasti vain Lenaa, mutta tajusi, että Lena rakasti häntä jotenkin liian paljon. Hän oli Lenan keuhkot, joilla nainen hengitti. Jokainen hetki ilman Maxia oli Lenalle piina ja helvetti. Lena tarvitsi jotain tavallisempaa, jotain johon hiukan kyllästyäkin. Kerran Lena olikin aamuyön tunteina itkenyt polvillaan maassa: Jumalani, anna tämän loppua, anna minun edes kyllästyä.


Mutta mikään ei loppunut Lenalle. Max oli kaikki. Mikään muu ei ollut mitään, ei ollut olemassakaan. Mutta kun elämä ei ole sellaista. Vain romaaneissa on huone, sänky, kynttilöitä, musiikkia, kirjoja, rakastelua, keskustelua loputtomiin. Loputonta kahdenkeskisen elämisen mahdollisuutta. Vain romaaneissa ei tarvitse mennä töihin, eikä tavata muita ihmisiä, eikä maksaa laskuja. Vain saduissa prinssi saa prinsessansa. Voi pieni, oma Lenani, anna minulle anteeksi, että tulin kohdallesi. Anna anteeksi, että olen.


Askeleet kuiskaavat portaissa. Ne ovat tutut, ne ovat hänen. He odottavat. Max ja huone. Lena astuu sisään kauniina, kalpeana ja huhtikuun raikkaana. Hän heittää huivinsa huolettomasti tuolin karmille, riisuu jalkineensa ja suutelee Maxia viileän lämpöisin huulin. Sitten Max aloittaa. Koko huone pidättelee hengitystään. Ruusu maljassa on hyvin liikkumaton. Max puhuu lempeästi, mutta päättäväisesti. Hänen äänessään soi piano. Kirkkaat, kovat, pehmeät helähtelyt lopullisuutta heijastaen. Lena ei katso enää Maxia. Hän näyttää kauniilta patsaalta, jonka vihreä katse on suunnattu jonnekin ikkunasta ulos, ohitse ruusun, ohitse miehen sanojen. Mies puhuu loputtomasti, kunnes Lenan lävistää tajunta. Hän katsoo Maxia, omaa miestään, joka loppuun ajettuna istuu vuoteellaan viskoen ilman täyteen mielettömiä sanoja. Lena tietää ja tajuaa, että Max on aivan oikeassa kaikessa, paitsi on unohtanut: Lenalla ei ole elämää ilman Maxia.

Hiljaa Lena hivuttaa käteensä paperiveitsen, johon on kaiverrettu: Lenalta Maxille. Hän lähestyy miestä helposti, kauniisti, läheisesti hymyillen. Hän iskee Maxia loputtomasti, loputtomasti, hellästi, huohottaen, kuiskien: sinä olet minun - täältä ikuiseen. Hyvin pian veri ja Maxin liikkumaton ruumis sinetöivät tämän valan. Hiljainen huone katselee mykkänä, miten Lena siistii itsensä verestä ja katoaa portaisiin askeleet kuiskien epätoivon voitonriemua.


Epilogi


Lenan juna jatkoi kulkuaan yössä. Kiskot laukkoivat tuhansia kilometrejä eikä mikään asema ollut pysähdys, rauha. Suurkaupunkien tyhjiltä kaduilta nainen turhaan etsi Maxia, ainoaa kotiaan. Maailman syli oli tyhjä pimeys.


Se oli monta syliä vailla tuttuuden suomaa rauhaa rakkaudessa. Lenan loputon raskas rakkausakti oli matkustaa etsimässä jo kauan menetettyä sitä koskaan saavuttamatta, kunnes hän vuosien jälkeen sai sairauden armon lakata ymmärtämästä.


Huone muistaa paljon ja haluaa paljon unohtaa. Muuten huone on entisellään: jugendlipasto, ranskalainen maalaisvuode, italialaiset funkkistuolit, seinä täynnä kirjoja ja ruusu. Ruusu, joka ei enää ole uhkea, uhmakas eikä loistossaan pelottava. Se on kuivunut, rypistynyt ja käpristynyt piilottaen ryppyihinsä kaiken, mitä sille kerran roiskui, mitä siitä tihkui. Siinä on hyvä kuivuneen kukan tuoksu. Sellainen vanhanaikainen ja viaton, elämää ymmärtävä ja anteeksiantava. Lohdullinen. Ruusuihoa peittää armelias unohduksen pöly.

- Leena Lumi -
kuva Henri De Toulouse-Lautrec Alaston nainen peilin edessä (Impressionistit, Kirjayhtymä, 1979)