Ian McEwan: Sementtipuutarha

Ian McEwanin esikoisromaanissa Sementtipuutarha (The Cement Garden, Otava 2009, suomennos Eva Siikarla) putoamme vääjäämättä siihen McEwanilaisuuden hypnoottiseen sanojen runsasmerkityksisyyteen, jossa paljon myöhemmin ryvemme yltä päältä Amsterdamissa, Sovituksessa, Lauantaissa ja Rannalla. Sementtipuutarha ilmestyi 1978 ja on McEwanin esikoisromaani. Koska luin McEwanit ’väärässä järjestyksessä’, minun on nyt helppo sanoa, että kuka tahansa kokee jo Sementtipuutarhassa, että nyt tapahtuu elämää suurempaa…


Siinä, missä Irving runkkaa, nai ja koheltaa, McEwan runkkaa, tarkkailee ja hypnotisoi lukijaansa. Kumpikin ovat suoria, rankkoja kirjoittajia, mutta siinä missä Irving heittää lujaa ja päin, McEwan harkitsee viistopalloa, jonka sitten lähettääkin matkaan kaksoiskierteellä. Olen aivan myyty kummallekin herralle eli siis minut pitäisi jäävät sorkkimasta heidän tekstejään, mutta en pysty… Minulla on heistä päässäni vertaileva sadan sivun tarina, mutta nyt minua haudataan sementtiin, joten…


Sementtipuutarhan kertoja on teini-ikäinen Jack, joka kirjassa täyttää viisitoista vuotta. Jack tarkkailee perhettään kuin likainen kärpänen, sillä hän lakkaa yllättäen pesemästä itseään, antaa hiustensa ja parranhaiventensa kasvaa, kuten myös kynsiensä ja hänen päivittäinen aktiviteettinsa on kahden runkun lisäksi vain tarkkailla äitiään ja sisaruksiaan, mutta etenkin isosiskoaan Julieta.

Kirjan alku on tragikoominen, sillä perheen isä on ehkä joskus kuullut lumoavan sanan ’riippuva puutarha.' Perheen talousahdingosta huolimatta hän tilaa viisitoista säkkiä sementtiä. Järjellinen selitys on se, kuinka helppoa on pitää siistinä pelkkää sementtikasaa, jonka päällä, ylhäällä on vähän kukkia, vaikka vain pieni penkki kehäkukkia.


Ennen kuin sementti on käytetty isä kuitenkin kuolee, äiti sairastuu vakavasti vuoteenomaksi, jona aikana neljä lasta oudosti vahvistuvat aivan omaksi maailmakseen, mistä puuttuvat yhteiskunnan normit, aikakäsitteet ja erityisesti terve vertailu muihin perheisiin tai nuoriin. Äidin vuoteessa viettämät sairasviikot ja viimein äidin kuolema, saavat lapset outoon tilanteeseen, jonka ainoaksi nimittäjäksi tulee yhdessä pysymisen tahto. Koska talossa ei koskaan käy ketään ulkopuolisia, on helpompaa kuin vajota sementtiin, vajota siihen unenomaiseen tilaan, jossa helle korventaa sementtipuutarhaa, Julie kulkee räikyvän vihreissä bikineissään, nukut iltapäivään ja kun heräät, kärpäsen unettava surina pudottaa sinut takaisin uneen…ruokaa ei laiteta, vaan syödään, mitä sattuu….jos pikku Tom haluaa tulla tytöksi: mikä ettei! ja Jack levittää Julien selkään aurinkovoidetta pitkin hitain vedoin…joutilaisuus ja helle ja irrallisuus ruokkivat tukahdutettua seksuaalisuutta, joka vähitellen tahmaa kaiken mihin kosket…

Lopulta Jack näkee vain Julien, joka juoksee nopeammin kuin tuuli, mutta joka kävelee kuin unissaan, äärettömän hitaasti, Julien, jossa on tyyntä itsevarmuutta ja riippumattomuutta ja joka uskaltaa mitä vain…

Avasin suuren peltiarkun kannen ja Julie lapioi sementin sinne. Sementtiä oli nyt vajaan viidentoista sentin kerros arkun pohjalla. Päätimme tehdä toisen, isomman satsin, ja sillä kertaa minä sekoitin ja Julie haki veden. Työskennellessäni koko puuhan tarkoitus ei kertaakaan tullut mieleeni. Sementin sekoittamisessa ei ollut mitään outoa. Hiekka loppui, ja koska oli vain yksi lapio lähdimme molemmat puutarhaan hakemaan lisää. Taivas alkoi jo vaaleta idässä. Teimme viisi retkeä kottikärryjen kanssa. Ihmettelin ääneen mitä sanoisimme Tomille kun hän tulisi ulos aamulla ja toteaisi hiekkakasansa kadonneen. Julie sanoi Tomia matkien: - Tuuli vei sen, ja me kikatimme väsyneesti.

Ei se tekisi mitään, eihän? hän kuiskasi. Hän alkoi hivuttautua ylöspäin sängyllä kunnes hänen suuret vaaleat rintansa olivat kasvojeni tasalla. Kosketin nänniä sormenpäällä. Se oli kova ja ryppyinen kuin persikan kivi…

***

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Suketus   Elegia  Hanna Nino