keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa


Mistä tapahtumaketju alkoi? Äideistä ja isistä kuten kaikki muukin, Lyydian äidistä ja isästä ja heidän äideistään ja isistään.Siitä, että kauan sitten Marilyn katosi ja James haki hänet kotiin. Siitä, että Marilyn yritti ennen kaikkea erottua joukosta, ja siitä, että James yritti ennen kaikkea sulautua joukkoon. Siitä, ettei kummallakaan ollut minkäänlaista mahdollisuutta onnistua.

Celeste Ngn esikoisteos Olisi jotain kerrottavaa (Everything I Never Told You, Gummerus 2020, suomennos Sari Karhulahti) vei minua viime yönä pikkutunneille, vaikka olen luvannut, että moista ei enää tapahdu. Tosiaankin, sammutin valon yhdeltä, mutta en saanut rauhaa, joten aloin kuin janoinen nauttia tarinaa loppuun: Silmätipoilla ja tähtiin kirjoitetulla. Mitä oli tapahtunut? Miksi terveydestä viis? Ja olinhan lukenut Celesteltä jo aikaisemmin hänen toisen romaaninsa Tulenarkoja asioita, joka suomennettiin ennen esikoista. Olin löytänyt tarinan, joka hengitti samaa ilmaa kuin Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Sadie Jonesin Kotiinpaluuta. Celeste Ng kirjoittaa tähtiin ja hän on uusin ’minun kirjailijani’. Tarinat eivät tietenkään ole yksi yhteen, mutta nämä kirjat minulla tulivat ensimmäiseksi mieleeni vain sillä erolla, että Celeste Ng pelastaa minut siltä kaunalta, johon jäin molemmissa vertailukirjoissa korostetusti kerrotun vääryyden takia. Uhrit eivät saaneet täydellistä oikeutta!

Kukapa meistä jaksaisi tajuta, tuntea, vaikka tiedämmekin, miten vaarallista Yhdysvalloissa on ollut rakastua ja avioitua erirotuisen kanssa kuin mitä itse on. Kun Marilynin ja Jamesin rakkaus roihahtaa, aloitteentekijä oli valkoinen Marilyn, sillä James Lee oli jo yliopistossa tajunnut paikkansa: Keltainen rotu on keltainen rotu. Hän ohitti olankohautuksella ivaavat kiinalaisvitsit, vaikka ne sattuivatkin, mutta hän opiskelikin sitä ahkerammin historiaa,valkoisen Yhdysvaltain historiaa. Hän oli toisen polven maahanmuuttaja ja lähtöisin köyhistä oloista. Hän oli älykäs ja sopeutuva, hän oli Marilynin mielestä kuin hänelle luotu, joten vuonna 1958 he avioituvat maistaraatissa. Marilyn oli kyllä nähnyt heidän kävellessään Bostonin kaduilla, miten heitä katsottiin paheksuvasti, mutta Marilyn oli päättänyt erottua kaikessa muista. Hänestä ei tulisi äitinsä kaltaista kotiäitiä keittöön, ei passaria. Hän ottaisi miehekseen kenet haluaisi ja hän itse valmistuisi lääkäriksi! Tosin sattuneesta syystä ehkä pienellä viiveellä...Kunpa he vain eivät olisi kutsuneet Marilynin äitiä vihkitilaisuuteen, sillä hän oli kuin pahuutta levittävä onnen murhaaja. Hän muistutti joka rakosessa tyttärelleen, että ”se ei ole oikein. Marilyn, Se ei ole oikein.”

”Ajattele lapsiasi”, äiti sanoi. ”Missä te asutte? Ette sovi mihinkään. Kadut lopun ikääsi.”

Marilyn näki äitinsä häissään viimeisen kerran.

Leet ovat aidon onnellisia vuosikausia. He saavat kolme lasta. Ensin Nathanin ja Lydian, sinisilmäisen Lydian. Myöhemmin syntyy vielä Hannah, josta tulee perheen tarkkailija. Perhe asuu Ohiossa asuntoalueensa ainoana kiinalaisperheenä, mutta lapset salaavat vanhemmiltaan tarkoin millaisen rasimin paineen alla he opiskelevat. Etenkin Lydia, perheen valo ja toivo, sillä koska Marilyn menetti mahdollisuutensa valmistua lääkäriksi, hän pakottaa Lydian toteuttamaan omaa unelmaansa. Lydia on kiinnostunut samoista aiheista ja äiti keskittyy preppaamaan häntä niin, että ei tavallaan näe kahta muuta lastaan. Hän voi jopa katsoa kohti, mutta hän ei ole läsnä. Kaikki, aivan kaikki pyörii nyt Lydian ympärillä. James yrittää tasoittaa, mutta hän on heistä väistyvämpi antaen Marilynille, mitä tämä haluaa. Koko tarinan keskiössä on Lydian katoaminen, jonka jälkeen perheyhteys hapertuu, kauna, viha ja puhumattomuus täyttävät kodin. Lydia löytyy, mutta syyllistä ei. Ja hyvin pian poliisit luopuvat tutkinnasta. Marilynin katkeruus vuotaa yli ja hän sanoo

”Jos Lydia olisi ollut valkoinen tyttö, etsinnät jatkuisivat.”

Jamesin vatsanpohjaan putoaa kivi. Valkoinen on ollut koko heidän suhteensa ajan vain paperin, lumen ja sokerin väri.

”Jos Lydia olisi ollut valkoinen tyttö, näin ei olisi käynyt.”

”Sinun äitisi oli sittenkin oikeassa”, James sanoo. ”Sinun olisi pitänyt naida joku kaltaisesi.”

Perheen kuopus Hannah näkee miten perhe vertautuu säröiseen ruukkuun. Tarvitaan enää vain yksi tragedia niin kaikki on murskana eikä ketään enää keräämässä sirpaleita.

Olisi jotain kerrottavaa, kertoo perheen lapsista teineinä, jolloin eletään jo ’70-lukua, vaikka sitä on vaikea uskoa, sillä osassa osavaltioita on niin vanhoillista, takapajuista ja teeskentelevää. Aika tuntuu pysähtyneen. Presidentit vaihtuvat, kuussa on käyty, mutta sama meno vain jatkuu ja 'sekarotuisia ihmisiä ei maahan kaivata’ julistetaan täysin häpeilemättä. Tämä tietysti tarttuu lapsiin kotona ja monien koulunkäynti on piinaa. Jos juuri tämä aihe kiinnostaa, suosittelen lukemaan Jamie Lee Fordin kirjan Hotelli Panama, jossa maan tapa erotella erivärisiä tulee suoraan kasvoille. Lydia kärsi eniten  monestakin syystä ja Marilyn vain pahensi asiaa ymmärtämättä, että lasten ei todellakaan tarvitse toteuttaa vanhemmiltaan karanneita unelmia!

Niin paljon kuin vältänkin lukemasta uutuuskirjoista lehtikritiikkejä ennen kuin olen saanut kertoa oman kokemukseni, yhtä kiihkeänä luen aina kirjan liepeistä, mitä kirjasta on sanottu muualla. Tähän voisi tiivistää kaiken ja sen tekee nyt Huffington Post:

”Kirjallinen mysteeri, joka rakentuu kuulaalle proosalle ja tarkkanäköisille, kivuliaille huomioille rotukysymyksistä, perheen odotusten luomasta taakasta ja inhimillisestä tarpeesta kuulua johonkin.”

Kuulaus on yhdysvaltalaisen Celeste Ngn kertojaäänen valttikortti. Se on minulle se koskettavin, sillä kaiken kirjan raskaan ja surullisenkin lävitse on kuin kuulisin jotain lohduttavaa, jotain joka lupaa parempaa, ehkä hyräilyä rannalta...Celeste myös tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itse toisen sukupolven maahanmuuttaja. Mitä taas tulee tarinan rakenteeseen, se on odottamattoman huikea: Vain todellinen taituri kutoo finaalin, joka on kuin jostain suuremmasta, jostain tavoittamattomasta. Kaksi autoa lähtee liikkeelle yössä, isä ja poika, jossain etenee hiljainen vene, järviusva...Tähtiä ja yötä ei voi vastustaa.

Celeste Ngn Olisi jotain kerrottavaa, jäi minuun...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön!  Tuijata ja Mai/Kirjasähkökäyrä

6 kommenttia:

  1. Minä luin tämän englanniksi joitakin vuosia sitten ja ihastuin todella. Ng nousi kertaheitolla tämän myötä suosikikseni, mutta ensimmäinen suomennos Tulenarkoja asioita ei aivan lunastanut odotuksia. Ihanaa joka tapauksessa, kun Ng'n teoksia suomennetaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, tämä onkin todella, todella ihana tarina. Tulenarkoja ei vedä tälle vertoja minustakaan. Niitä odotellessa♥

      Poista
  2. Mä luin tämän loppuun toissapäivänä ja tämä oli kyllä ihan minun kirjani. Samalla surullinen mutta kuitenkin toiveikas, raskas mutta nimenomaan lohdullinen. Tykkäsin toki myös Tulenaroista asioista, jonka luin joululomalla. Ihana löytää uusi kirjailija, jonka seuraavia teoksia jää odottamaan kieli pitkällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, sama täällä. Huomenna vien lainaan ystävälleni. Nimenomaa, tässä on toivoa ja valoa varjoista huolimatta, sydämeen käyvää lohtua. Minäkin pidin siitä, mutta tästä vieläkin enemmän. Molemmat sitten odotamme♥

      Poista
  3. Tämä oli loistava teos Leena. Minulla on sanat edelleen hukassa, niin kirjan tunnelmissa olen ❤︎

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta k, ehdottomasti. Olen todella vaikuttunut fiiliksistä, joihin teos minut vei ♥

      Poista