maanantai 31. elokuuta 2020

Kate Elizabeth Russell: Vanessa


Huojuttaa. On sellainen tunne, että kävelen heikolla jäällä ja kohta pettää. Luin kirjan, jonka tarinaa en voinut lopettaa kesken vaikka toisaalta olisin halunnutkin. Tunsin lukevani toisen yksityistä päiväkirjaa. Nuoren tytön. Sen ikäisen kuin kerran itse olin ja pidin ahkerasti päiväkirjaa ja täyttelin teinikalenterin sivuja runoilla, sitaateilla, rakkausjutuilla...Oikeasti kyseessä oli teiniromanssi, joka oli kaunis. Olin viidentoista ja hän pari vuotta vanhempi. Niin oli hyvin. Kaikki oli kohdillaan. Sellainen ihan erilainen kuin tarina, jonka luin nyt tytöstä nimeltään Vanessa, joka viisitoistavuotiaana luulee rakastuneensa yli nelikymppiseen kirjallisuuden opettajaansa. Hän haluaa pitää rakkautena sitä, jolle moni sanoisi aivan muun nimen. Vain yksinäisyydestä, kokemattomuudesta ja toisen osapuolen verbaalisesta kyvykkyydestä johtuen, Vanessa pitää kaikkea tapahtunutta rakkautena vielä silloinkin, kun muut yhtä nuoret tytöt, ovat tuominneet kaiken rikokseksi.

Kate Elizabeth Russellin esikoisteos Vanessa (My Dear Vanessa, WSOY 2020, suomennos Sari Karhulahti) oli riipaiseva, pakahduttava, laadukkaasti kirjoitettu sekä liian monien tyttöjen kokema tarina. Kirja on 2000-luvun Lolita, Nabokovin maailmankuulu teos, tai se on enemmän sillä meriitillä, että tämä on niin tavallista. Tein empiiristä tutkimusta oman elämäni kautta, aloin muistella nuoria naisia, joita vuosikaudet seurailin, joiden elämä tietysti kiinnosti, sillä yksi heistä oli oma tyttäreni ja sen lisäksi soitin naiselle, joka on kirjailija, naiselle, jota pidän hyvin viisaana, arvostan. Kerroin mitä olin lukenut samalla todeten, että en ehkä pystykään Vanessasta kirjoittamaan, sillä sanot sitä taikka tätä, teilipyörä tuodaan paikalle. Ystäväni totesi näin vapaasti lainaten, että ’sinun ei tarvitse laittaa itseäsi tässä likoon eikä ketään muitakaan, sillä kaikki naiset tuntevat tämän tarinan eli näin se menee ja on aina mennyt.’ Saan vaieta ja kirjoittaa vain sen minkä kestän. Voin kerrankin kirjoittaa lyhyesti. Voin vain antaa olla, vaikka sisimmältäni olen aina ollut maailmanparantaja. On asioita, joissa ei kannata polttaa itseään. Kävely tulisilla hiilillä ei ole mukava kokemus. Kuitenkaan mikään ei muutu, vaikka toisten mielestä me too –liike meni jo toiseen äärimmäisyyteen eli lopetti mm. flirttailun. Tavan osoittaa ihastusta toiseen. Tunnustelun.

Vanessa lähtee käymään lukiota yksityiseen sisäoppilaitokseen. Hän on hyvä kirjoittaja, joten tietenkin hän ottaa kirjallisuuden yhdeksi pääaineistaan. Kirjallisuuden ja sitä myötä kirjoittamisen eli Vanessa ilmoittautuu kirjoittajakerhoon. Vanessa on lahjakas kirjoittaja ja tällä ’luvalla’ herra Strane, kaksikymmentäseitsemän vuotta viisitoistavuotiasta Vanessaa vanhempi mies, opettaja, pyytää hänet miltei alusta asti istumaan viereensä. Luennoidessaan oppilaille, hänen polvensa ja toinen kätensä tekevät tutkimusmatkaansa Vanessan polviin ja siitä ylöspäin. Kaiken aikaa Strane myös kehuu ylettömästi Vanessan lahjakkuutta ja pyytää häntä kerta kerran jälkeen jäämään luokkaan keskustelemaan. Hyvin pian hän antaa Vanessalle luettavaksi Nabokovin Lolitan. Siitä se alkaa ja vain kiihtyy. Vanessa on ensin imarreltu saamastaan huomiosta, sillä hän on hyvin yksinäinen. Kukaan ei istu hänen vieressään ruokalassa ja häntä eivät omanikäiset pojat kiinnosta. Äiti soittaa usein ja kyselee kavereista, onko hänellä jo ystäviä? Lopulta Vanessa kertoo, että on eräs Jacob...Kuten Vanessa arvaakin, äiti ilahtuu ja luulee kyseessä olevan teini-ikäisen poikaystävän. Kaiken aikaa, päivästä päivään, hetkestä hetkeen, Strane tekee itseään tykö lahjakkaalla verbaliikalla sekä niin monin muin tavoin. Menossa on jotain sellaista, mitä yksinäisen viisitoistavuotiaan teinitytön on vaikea käsittää muuta kuin väärin. Vanessa otaksuu olevansa opettajansa rakkauden kohde. Ja rakkauttahan me kaikki kaipaamme. Siitä lauletaan ja kirjoitetaan ja Vanessa lukee todella paljon. Tosin nyt Lolitaa yhdessä kirjallisuuden opettajansa kanssa. Menossa on monivivahteinen manipulointi, joka saa Vanessan odottamaan lisää.

Mietin lukiessani paljon Vanessan isäsuhdetta, mutta en löytänyt siitä mitään kätkettyä pimeyttä. Suorastaan päinvastoin! He olivat läheiset ja hyvin samanlaiset. Myös suhde äitiin oli hyvä, joskin äiti kontrolloi enemmän, kun isän kanssa oli hauskaa. Vanessan kodista ei löydy vastausta ja miksi löytyisikään ja voiko kaiken selittää edes yksinäisyydellä? Ei voi. Kun majakat alkavat vilkuttaa hätäviestejään, Vanessa korkeintaan hätkähtää ja joskus kyynelehtii. Strane on hyvin tietoinen tavasta koko ajan kysyä lupaa edetä. Pelkästä hylkäämisen pelosta Vanessa suostuu sellaiseenkin, josta ei pidä ja joka satuttaa. Kerran valo välähtää punaiselle ja se on silloin, kun Jacob pyytää sanomaan monta kertaa peräkkäin ’rakastan sinua, isi.’ Kaiken kumuloi kuitenkin jo kohta Nabokovin toinen teos Kalvas hehku ja siitä sitaatti:

Sua palvon, tule, sua hyväilen/ Vanessa tumma. (suom. Kristiina Drews)

En yhtään ihmettele Yhdysvalloissa ja muuallakin ryöpsähtänyttä keskustelua kirjasta, mutta jaksan hämmästellä miten voidaan edellyttää omaa kokemusta ennen kuin tähän aiheeseen saa kajota. Etenkin Yhdysvallat on niin kaksinaismoralistinen maa, että itkettää! Siinä missä viisitoistavuotias Vanessa ajetaan Lolitan rooliin aina polvisukkia myöten, Russell saa haukkumaryöpyn ettei muka olisi saanut kirjoittaa aiheesta ellei ole sitä itse kokenut. Hyvänen aika sentään, saako Tommi Kinnunen kirjoittaa vain ikäisistään ja näköisistään miehistä tai eikö Tara Westover olisi saanut kirjassaan Opintiellä kertoa lapsuushelvetistään. Mikä meitä oikein vaivaa? Ihan sama vanha vaiva kuin ennenkin eli on aiheita ja aiheita, toiset niistä ovat tabuja. Aikuisen miehen koskeminen neljätoista- ja viisitoistavuotiaisiin tyttöihin on tabu. Ken sen uskaltaa esiin tuoda, hänet kielletään. Niinpä Russellkin on joutunut kertomaan tarinan traumoineen ja terapioineen olleen hänelle omakohtaista. Niin epäreilua! Maailma on kuitenkin suuressa mittakaavassa vaikutusvaltaa omaavien miesten. Ikäero ei ole kiellettyä, mutta se on ehdottomasti kiellettyä, jos toinen osapuolista on lapsi. Teinin mieli ei ole vielä kehittynyt. Hän ei hormonimyrskyissään pysty erottamaan mitä kuuluu ja mitä ei kuulu olla hänen elämässään. Yhtä paljon kuin olen suositellut varhaisteinien vanhempia lukemaan Deborah Spungenin tyttärestään kirjoittaman Nancyn huumehuuruisen tragedian, suosittelen Vanessaa ja riittävän ajoissa osatakseen kertoa lapselleen vaarasta, joka voi olla vaikka kuinka hurmaava ja vaikutusvaltainen, mutta sisältä sairas. Hän imartelee itsensä lapsesi sisään eikä hänellä ikänsä perusteella ole mitään oikeutta tähän, ei psyykkisesti eikä fyysisesti. Eikä unohdeta poikiakaan, hekin voivat joutua tämän uhan alle, mutta paljon harvemmin. Itse tosin tunnen vain teinityttöjä, joiden koko olemus vahvojenkin kajalien takana on lapsinaista, sitä, jota eräät eivät voi vastustaa. Sanoisinko, että kirja, jota en ohittaisi!

Oivallan, että tämä on ollut alusta asti päätepiste, jota kohti olemme kulkeneet. Annoin hänelle luvan tehdä hänen aina janoamiaan sanoinkuvaamattomia asioita ja tarjosin ruumiini hänen rikostensa tapahtumapaikaksi, ja hän tyydytti halujaan jonkin aikaa mutta ei ole pohjimmiltaan roisto. Hän on mies, joka tahtoo olla hyvä, ja minä tiedän aivan kuten kaikki muutkin, että sen päämärään saavuttaa helpoimmin luopumalla siitä, mikä tekee pahaksi.

Kysyn käsi oven kahvalla, tapaammeko pian, ja hän vastaa myöntävästi niin lempeästi, että tiedän hänen yrittävän säästää minua valehtelemalla. Hän kääntää katseensa nopeasti poispäin kuin olisin todiste jostain, minkä hän haluaa unohtaa.

5 kommenttia:

  1. Tämä oli tosi voimakas ,hieo kirjoitus tuosta kirjasta ja aiheestakin. Tuollaisia tapauksia on niin paljon, koko ajan, minullakin menneisyydessä, joten sellaisista pitää puhua, ja kuulostaa aika kummalta tuo kritiikki mikä kohdistui kirjailijaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael,kiitos♥ Meillä kaikilla...No kun tämä on miesten maailma eivätkä kaikki naisetkaan ole tästäkään asiasta samaa mieltä.

      ♥♥

      Poista
  2. On erikoista, että kirjailija ei voisi kirjoittaa sitä mitä hänestä syntyy. Ei kaikkea tarvitse kokea itse. Eihän tv- tai elokuvakäsikirjoittajatkaan ole kokeneet sitä kaikkea väkivaltaa tai scifiä, joita luovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, eikö olekin. Tämäkin kohu osoittaa vain, miten tabu aihe on - edelleen.

      ♥♥

      Poista
    2. PS. Minusta tämä olisi jotenkin sun kirja...

      Poista