sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Joyce Carol Oates: Putous


Niagara Falls, hääsviitti Rosebud. Nainen ja mies ensimmäistä yötä yhdessä. Sen jälkeen kun ensin oli vihitty. Oli ollut häävastaantotto ja siellä oli tarjoiltu samppanjaa, mitä sulhanen ei ollut osannut odottaa. Ei myöskään sitä, että hänen morsiamensa, pappisperheen tytär, nautti juomaa kuin kuoleman janoonsa. Laiha nainen. Morsian, joka alkoi käyttäytyä villisti jo muiden läsnäollessa. Työntyi syliin, mutristeli huuliaan houkuttavasti. Hän oli tiennyt, että ei rakastanut naista, mutta oli varma, että oppisi rakastamaan. Kaikkein varmimmin hän tiesi, että nainen ei rakastanut häntä, mutta hänkin oppisi. Kaikki sujuisi, he saisivat lapsia, lisääntyisivät kuten Raamattu kehoittaa. Hääsviitin yössä nainen oli toinen. Hän tarttui miehen elimeen, vaati sitä sisälleen. Nainen takertui hänen ihoonsa kuin joku alkueläin. Limaeläin. Raapi, vaati, huusi, valitti, uikutti. Hän ei voinut pidätellä itseään, yritti välttää edelleen kosketusta. Hän kuuli oman äänensä kirskahtavan samalla kun tuli. Hän ei voinut tietää, että naiselle se olisi ikuisesti loukkaava muisto, kuin lepakon rääkäisy:  sitten vain sotkua ja kutinaa karvoituksessa, alapäässä.  Miestä iljetti. Ikinä tätä ei pyyhkisi mikään pois hänen mielestään. Hän ryntäsi ulos kohti Niagara Falssin kohinaa, kohti rankan virran matkaa puhdistukseen, saastasta pois.

Iljettävää. Sinä ihan totta iljetät minua.

Joyce Carol Oatesin teos Putouksen (The Falls, Otava 2006, suomennos Kaijamari Sivill) otin luettavakseni vaikuttuneena jälleen kerran Oatesin uusimmasta, Elämäni rottana. Vaikka tunnen Oatesin teemat, yksikään teos ei ole ollut samanlainen, vaan hän yllättää minut kerta kerran jälkeen. Edelleen kiitollisena siitä, että aloitin Haudankaivajan tyttärestä ja sitten ne muut, vahvimpana Blondi On teema, joka toistuu kerta kerran jälkeen ja se on naisviha ja –ahdistelu. Kosto: rakkaustarina heitti sen niin päin mieltä, että oli pakko jatkaa lukemista joukkoraiskauksen tematiikasta. En päässyt eroon äänistä:” Uuh beibeibi, minne matka? Herkkupeppu! Itsehän kerjäsi!” Missä olin ne kuullut ennen kuin luin Oatesia. Olinko nähnyt unta vai kuulinko oikeasti itse sellaista. Eihän voinut olla totta, eihän! Ja sitten tyttäreni kertoi, miten kaduilla ikämiehet huutelivat...Vereni alkaa kiehua ja sulaudun jälleen kerran erilaiseen Oatesiin. Tarinaan jossa pastorin tytär Ariah on avioitunut pappismiehen, Gilbert Erskinen kanssa. Hän ei rakastanut miestä, mutta toinen vaihtoehto oli jäädä vanhaksipiiaksi ja lapsuudenkotiin. Ehkä tästä kuitenkin tulisi jotain, sillä ensimmäisen kerran kunnolla samppanjaa herätti hänen todellisen sielunsa, herätti sen kaiken, mitä paitsi hän oli ollut. Samppanja teki hänestä synnillisen, ihanan villin ja synnillisen.

Rouva Gilbert Erskinestä tulee surullisen kuuluisa, itsepintainen Niagaran leskimorsian alle vuorokaudessa. Hän on kiinni etsinnöissä vuorokausi vuorokauden jälkeen. Hän tuijottaa pärskeitä, antaa niiden kastella itsensä. Hänen ainoa kauhistava ajatuksensa on se lepakon kirskahdusta muistuttavan äänen aikainen limapurskahdus. Eihän se vain voinut mennä hänen sisälleen? Pystypäin hän kantaa rooliaan eikä aio huorata suruaan itkemällä toimittajille tai kenellekään. Hylättynä alle vuorokaudessa ei ole mitään verrattuna hänen tahtoonsa, joka on kuin kiveä. Eikä Ariah tajuakaan, miten likellä häntä on oikea rakkaus, joka kuin tulee hänen ja pahan maailman väliin. Juristi Dirk Burnaby, joka hypnotisoituu Ariahista itsekään tajuamatta miksi. Ariahista tulee Dirkin kaiken keskus. Nyt saa väistyä hänen äitinsä Claudine, jonka kuuluisa kauneus on alkanut rapistua ja saanut hänet vetäytymään suorastaan erakoksi. Äiti odottaa kultapoikansa Dirkin tulevan asumaan kanssaan perheen eristyksissä olevaan saareen, upeaan Shalottiin.

Claudinen  lasten ei hyödyttänyt vakuutella äidilleen että hän oli edelleen kaunis nainen, vaikka hän tosiaan oli kaunis, kaunis keski-ikäinen. Claudinelle ei lohtu kelvannut. ”Minä vihaan sitä. Tätä. Minä vihaan minua. Minua inhottaa katsoa itseäni peilistä.” Sillä Claudine tiesi parhaiten, mitä peilin olisi pitänyt heijastaa ja mitä se ei nyt heijastanut.

Dirk käy tapaamassa äitään ja hengittämässä parempaa ilmaa, sillä Luna Parkin talossa ilma oli kuin saastunutta. Hän palaa kuitenkin pian ja saa Ariahin kanssaan avioliittoon, joka on kuin unelmaa, kunnes...Heillä on kolme lasta ja Ariah antaa soittotunteja, vaikka rahan puolesta ei tarvitsisi. Sitten Dirk ottaa ajaakseen oikeusjutun joka vie hänet tuhoon kaikin mahdollisin tavoin. Ariahia hän ei kuuntele, eikä lukuisia ystäviään. Häntä ajaa paine haastaa kemiantehtaat, jotka syöksevät ilmaan monia syöpiä aiheuttavia myrkkyjä.

Kaikka tapahtuu. Kaikki kuohuu. Niagara, jossa sentään voi hengittää. Tai jonka voi antaa viedä. Vain yksi on kivettynyt ja vahva. Kiveä kovempi. Oates on luonut hylätyn naisen kuvan, jossa nainen, Ariah, ei aio alistua millekään säälittelylle eikä kenenkään hyväksikäytölle. Tosin kolmen lapsen yksinhuoltajana se ei aina ole helppoa, mutta silloin voi tulla armahtava uni tai päänsärky, jonka varjolla vetäytyä pimeään makuuhuoneeseen.

Putouksessa Oates kuljettaa kaiken aikaa naisvihatematiikkaa, mutta melkein yhtä vahvana sen rinnalla naisen haurasta mahdollisuutta selvitä miesten hallitsemassa maailmassa. Teos tosin pakottaa kysymään, minkä hinnan hän tästä maksaa. Ariah opettaa lapsilleen, että perhe on kaikki. Millään muulla ei ole väliä. Vain perhe, joka nyt on vailla miehistä tukipylvästä, mutta ovathan pojat. Kaksi poikaa ja tytär, joita Ariah selvästi manipuloi aina tukehtumiseen asti. Ehkä juuri se teki Royalista toisen. Hänestä tuli irrallinen ja eri tavatessaan hautausmaalla erään henkilön. Äidin despotia alkaa olla näennäistä, ei enää todellista. Ariahin ulkoinen hauraus muuttaa hänen sisäänsä ja saa epätoivoisesti takertumaan lapsiinsa.

Putous tavallaan näyttää naisen hauraan mahdollisuuden kaikessa ympäröivässä raadollisuudessa. Mitään tähtipölyä ei ala sataa taivaalta ja sateenkaaren päästä ei löydy aarretta, mutta jollakin tavalla, vaikka pakon kautta, selvitään.

Tyylilleen uskollisena Oates jättää ilmaan solmimattomia lankoja, joiden päät lukija saa itse solmia. Kirjailija ei aliarvioi lukijaa. Jos Sisareni, rakkaani oli sairaiden mielten mosaiikki, niin Putous on pakotettujen tahtojen kartasto. Siinä selvitään tai ei, mutta eksymättähän kukaan ei löydä perille. Ei tähtipölyä vaan yhteiskunnan vääristyneitä rakenteita, poliisien mielivaltaa, värillisten vihaamista, naisten alistamista, mutta kun seisoo hengittämässä Niagaran ilmaa ihan liki, hengittää samalla mahdollisuutta ja uskokaa tai älkää, näkee virran kuohuissa pilkahtelevia toivon tähtiä.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Katja/Lumiomena

8 kommenttia:

  1. Kiitos Leena hienosta kirjaesittelystä. Laitan kirjan lukulistalle. Elämäni rottana odottaa lukuvuoroa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, ole hyvä♥ Katsoin kirjojen ilmestymisvuosia eli samalla sain tuntumaa, miten Oatesin tyyli olisi muuttunut. Onpa tässä pieniä vinkkejä siihenkin. Elämäni rottana on varsin vahva teos: Suotta epäröin rankan nimen takia. Oatesin kanssa pitää olla valmis mihin vain!

      Kun luet tätä, mieti, mistä Ariah kumpuaa, mistä tuollainen mieli ja luonne...

      ♥♥

      Poista
  2. Hei Leena.Oates on uusi tuttavuus,joten teen kuten sinäkin,aloitan Haudankaivajan tyttärestä sitten Blondi ja sitten...Mutta ensin Erpenbeck:Mennä,meni,mennyt.Aina voi lukea,satoi tai paistoi!Eija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eija, ihan tosi????? Nyt on aika:) Oates tarjoaa sinulle kaikkea, mitä et voi uskoakaan. Jotenkin toivoisin, että lukisit myös hänen 'laihan' kirjansa Kosto:rakkaustarina, sillä se seisauttaa veret ja laittoi minut jatkaamaan lukemalla Ann Heberleinin Pieni kirja pahuudesta.

      Sisareni, rakkaani valtavien alaviitteineen voi tuntua vaativalta, mutta ne alaviitteet on luettava, muuten ei ymmärrä, miten se kaikki saattoi tapahtua. Perustuu tositarinaan hullusta amerikkalaisesta kunnianhimosta sparrata pienestä tytöstä erään lajin maailmanmestari. Älä aloita Sisareni, rakkaani:) Haudankaivajan tytär ja Blondi ja sitten muut. Minä en taida tuohon mainitsemaasi nyt ehtiä. On kaikkea muutakin liian kanssa. Nyt pakastellaan Suonenjoen mansikoita, sitten kai pakataan kai taas jonnekin...

      Mukavaa suven jatkoa sinulle♥

      Poista
  3. Huh, melkein nousi hiki lukiessa. Sinä osaat, jos osaa Oatskin. Kiitos taas tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raili, teillä on vain helle:) Kiitos ja ole hyvä♥

      Poista
  4. Putous on niin hieno romaani! Ihailen Oatesia ja ihmettelen, kuinka hän on sekä niin tuottelias että (ja ennen kaikkea) niin taitava.

    Minulla tämä romaani oli luvussa huonona ajankohtana: olin juuri toipumassa kahdesta pienestä onnettomuudesta, ensin olin saanut tikin nenäni alle ja myöhemmin - tätä lukiessa - käteni kipsiin. Se kaikki vaikutti lukemiseen. Siksi mietin, että tämä ja muutama muu kirja pitäisi lukea uudelleen. Silti - jo silloin - tiesin, että olin lukemassa jotain vahvaa.

    ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, eikö vain! Hän olisi Nobelin ansainnut♥

      Oi, muistan nuo tapahtumat...Lukutilanteella on vaikutusta yllättävän paljon. Joskus jälkeenpäin jos luen jotain vanhaa tekstiäni, muistan, että 'ai niin, se oli silloin kun...' Usko tai älä, edelleen menee uudelleen Ennen sarastusta, Meriharakat ja Yötä ei voi vastustaa. On niitä muitakin, mutta nämä nyt tässä. Pidän vahvasta, siksi Oates 4-ever with love♥

      (Hirveä migreeni! Nyt vasta pystyn olemaan. Ihanaa sadetta kuuntelin yön ja tämän päivän ja edelleen, mutta ilmassa ukkosta, joka ei purkaudu...Nyt vasta maistuu ruoka.)

      ♥♥

      Poista