sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Max Manner: Kadotettujen kahvila


Onnekseni näen tuon ilmeen kasvoillanne, se kielii vilpittömästä kiinnostuksesta. Ilmiselvä kummastelunne kertoo siitä, että te sentään kuuntelette, luojan kiitos. Kuinka noinkin vanha ja kiltinoloinen nainen voi väittää itseään rivoksi ja riettaaksi? Vastaus on yksinkertainen. Nykyään en häpeä enää mitään. Elämässä kaikki on mahdollista, kyky muuttua ja muuntautua on rakennettu meidän kaikkien sisälle. Minua ja toimiani ajoivat hillitön elämänjano ja pakonomainen tarve selviytyä. Tahdonvoima, siitä olette varmuudella kuullut puhuttavan. Kaiken saattaa saada, jos tarpeeksi tahtoo. Siksi pitää samalla myös varoa, mitä toivoo. Minäkin sain tahtomani, olenhan edelleen lihaa ja verta. Minä sain elämän. Oikeastaan satuin saamaan paljon enemmän kuin tilasin.

Max Mannerin Kadotettujen kahvila (Arktinen Banaani 2018) oli minulle jo kannellaan houkutus eikä vähemmän aiheellaan, joka kertoo teini-ikäisen Kathrine Schulzin elämästä Wienissä sekä ennen natsien saapumista kuin etenkin natsien vallattua Itävallan. Ostmark näytti nopeasti julman luonteensa ja kristalliyöstä alkoivat iskut myös Cafe Schulziin sekä lopulta perheen matka keskitysleirille. Sitä ennen rankkoja kuulusteluja, joista Kathylle jäivät ikuiset jäljet niin iholle kuin sieluun. Koska itse kärsin klaustrofobiasta, ymmärsin niin hyvin, missä Kathy murtui sekä missä päätti olla murtumatta. Kun on pelännyt riittävästi, on ylittänyt rajan, jonka jälkeen ei pelkää enää mitään. Kathy päästettiin kuin ihmeellä takaisin Wienin kaduille, mutta perheensä hän oli kadottanut ja kotia hänellä ei enää ollut. Hädissään Kathy kääntyi ensin rakkaan Matthiaksen puoleen mitään tältä saamatta. Sitten oli vuorossa tyttöystävä Lisa, joka oli tehnyt yllättävän siirron yksityiselämässään eikä ensin luvannut apua, vaan sitten kuitenkin luovutti Kathylle omat henkilöpaperinsa. Heitä oli usein pidetty siskoksina, joten paperit menisivät täydestä. Nyt katosi Kathy ja tilalle astui Elizabeth Hechter eli Lisa. Kuusitoistavuotiaasta tytöstä kasvaa se nainen, jota vaikeneva lukija kuuntelee vuosikymmeniä myöhemmin saamatta katsoa kertojaa kuin peilin kautta. Kiskot kolkkaavat München-Stuttgart- Strasbourg- Paris.

Kadotettujen kahvila on rakenteeltaan kiinnostavan vahva, hyvin cinemaattinenkin. Vanha, ryppyinen nainen kertoo tarinaansa eikä kuulija saa puhua eikä lähteä ennen kuin viimeiset tähdetkin ovat syttyneet yötaivaalle. Näen tarinan filminä. Manner ei käytä nykyään trendikästä useamman kertojan taktiikkaa vaan luottaa tarinaan, joka alkaa hyvin nälkäisellä vatsalla Pariisissa, risoissa vaatteissa kaduilla ja pinttynyt lika iholla. Kuten oikeassa elämässäkin usein, sattuma puuttuu peliin ja Lisa tapaa arvostetun ja onneksi saksaa puhuvan naisen, joka pitää tasokasta bordellia. Mitä muuta juutalaistyttö saattoi tehdä tuona aikana kuin tarttua viimeiseen mahdollisuuteen säilyä hengissä: Kieltää juutalaisuutensa säilyttääkseen henkensä viihdyttämällä saksalaisia sotilaita. Mahdottomasta tulee mahdollista, vaikka Lisa aluksi vastustaa kuin tiikeri. Kynsii, puree, raivoaa, mutta lopulta hänestä tulee asiakkaiden suosituin kohde. Niin suosittu, että hän alkaa sanella ehtoja. Hän määrää tahdin, mutta vahva ja kokenutkin voi tulla yllätetyksi: Taloon saapuu Otto Wiesner, Saksan sukellusvenelaivaston ylin! Alkaa Lisan leikki tulella...

Kadotettujen kahvila on vainojen kirja, mutta myös seikkailullinen, sillä mihin trilleristi Manner karvoistaan pääsisi! Näin on sopiva, näin oli Mengelen elämäkertakin. Viihdyin, mutta tunnustan historian faktat nöyrästi. Nyt Max mutristi suutaan ja huokaisi syvään, sillä onhan hän kirjoittanut muutakin kuin dekkareita, joita arvostan. Tarinassa etenkin Villa Felseneckin aika on kuin sitä ei voisi olla, että se olisi unmöglich! Sota-aikana kaikki oli mahdollista ja uskomattomampaakin on luettu sekä tapahtunut. Kaikki oli schrecklich und möglich, kauheaa ja mahdollista.

Wieniin ja sen sodantuhoihin palaa Kathrine Schulz. Kadut täynnä pommitettuja taloja, ihmisten huonekaluja, puiston penkillä kokonainen perhe pyhävaatteissaan makaa kuolleina, ei liikahdustakaan. Vain naisen kaulassa sifonkihuivi liikahtelee kuin korostaen kaupungin outoa hiljaisuutta. Väistämätön törmääminen ensin Lisaan ja sitten Matthiakseen, mutta Kathylla ei ole aikomustakaan jäädä roikkumaan menneisyyteen, vaan aloittaa alusta.

Unelmat ja muistot olivat pelkkiä harhaisia mielikuvia. Totuus oli useimmiten toisenlainen, paljon karumpi. Jos joku tulee maininneeksi vanhan suolan, muistakaa kertoa hänelle, että kyseessä on useimmiten suuremman luokan huijaus ja pettymykseen johtava itsepetos.

Kathy näyttää, mistä wienittäret on tehty ja pistää tuulemaan. Café Schulz avataan entistä ehompana, se laajenee ja saa vankan asiakaskunnan. Tarinan loppu on arvaamaton. Näyttämö vapisee. Werner Labitzke? Muistatteko todella Werner Labitzken?

*****

12 kommenttia:

  1. Onpas todella kaunis kansikuva. Kiitos houkuttelevasta suosituksesta Leena :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, niin minustakin! Ole hyvä ja muista lotota♥

      Poista
    2. Hyvä että muistutit ❤️

      Poista
  2. Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta ,vaikka tuo aihe on aina aika ahdistava mutta kuitenkin kiehtova.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, tämä on. Tässä ei olla leireillä eli vain se öpdätys ja kuulustelu, sen jälkeen Kathysta tuli toinen ja...tiedän, että haluat lukea tämän. Max on tehnyt omistuksen, mutta minä ajattelin tätä kirjaa sinulle.

      ♥♥

      Poista
  3. Tämä on kyllä pakko minunkin lukea!

    VastaaPoista
  4. Tuntuu mielenkiintoiselta, täytynee lisätä listaan lainattavista kirjoista (jos saisi sen kirjastokortin viimein hommattua, onnistuin vahingossa poistamaan puhelimesta oman kirjalistanikin 🙈 -tajusin samantien, mutta vahinko jo tapahtui)
    Tänä kesänä olen lukenut enemmän kuin vuosiin, parvekkeella varjon alla paossa hellettä! Nyt kaivelen jo hyllyä sillä silmällä, että olisko välissä joku lukematon pokkari -jos ei niin aloitan yhden kirjailijan tuotokset alusta uudestaan 😉)
    Ihanaa kesän jatkoa, Leena 😘

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pepi, miten ikävää, että ei nyt päästä sulle piipahtamaan, mutta timing, timing...Lukeminen on ihan pelastus helteeltä.

      Kiitos samoin sinulle, Pepi<3

      Poista