Riitta Jalosen uusin teos Henkivakuutus (Tammi 2026) ohensi yöni harsoja. Pidin kirjasta liian likeisesti. Se ei ole välttämättä eduksi. Etenkin Riitan ilmoitettua lopettamasta kirjoittamisen, sillä silloin olin minäkin jättää kirjojen kanssa valvotut yöt. Tein kompromissin eli lisäsin dit und dat.
Luvuista löytyvät monet tarinat.
KAKSI SANAA:
Laiva oli tyhjempi kuin tullessani Saksaan. Hain istumapaikan läheltä pientä perhettä, joka puuhaili vauvansa kanssa. Päätin nukkua istualtaan enkä etsinyt hiljaista nurkkaa niin kuin menomatkalla.
Heti kun laiva pääsi ulommas merelle, kirjoitin lehtiöön juuri kuulemani sanat. Verträumt ja leichtglaübig. Otin taskustani pienen punaisen sanakirjani ja kirjoitin sanojen viereen unenomainen ja herkkäuskoinen.
KYNÄ:
Uusimmat kalenterit kertovat ettei elämässä ole kirjoittamisen lopettamisen jälkeen ollut askelmerkkejä. Olen kulkenut eteenpäin niin kuin ei kesässä, ei syksyssä, ei talvessa, ei keväässä olisi ollut päämäärää.
En tiedä miksi pyysin Johania ostamaan kynän. Olisi pitänyt jo tottua elämään ilman kirjoittamiseen sopivaa kynää. Vaaleansininen kynä loisti kirjakaupassa läpinäkyvän kotelon sisällä. Minulle tuli mieleen, että juuri tuolla voi olla elävän ihmisen ajatukset.
Päätös lopettaa kirjoittaminen oli puhdas ja kirkas. Itsestään selvä. En lopettanut vain sen takia, etten halunnut kirjailija Janet Framen kohtaloa. Hänen kerrotaan kävelleen viimeisillä elinvoimillaan kirjoituspöydän ääreen, hapuilleen kynää ja kirjoittaneen paperille pienen lauseen.
Näin Jalonen kuljettaa tekstiään läpi kirjoittamattomuuden. Hänen elämänsä on ollut täynnä muistivihkoja, Johania, perhettä, tuberkuloosia, kirjoittamisen nälkää, mutta myös kynän ulkopuolella tulee vastaan elämä, ensin muistoina ja sitten näissä hetkissä. Saksassa nuori Riitta tapaa pianonsoittajan ja saa kutsun tämän kotiinkin. Mies soittaa upeasti ja Riitta nauttii, kunnes tajuaa, että Frau luulee häntä tulevaksi miniäksi. Pianonsoittaja on kuitenkin herrasmies ja nukkuu omassa huoneessaan. Riitta haluaa oppia kieltä ja viipyy parisen viikkoa, kunnes karkaa.
Jalosen tekstin läpi kuultaa hänen mielensä. Luen sitä lupaa kysymättä. Kaikki ei tule esille, mutta paljon. KELLO kertoo erikoisen jutun henkivakuutuksesta. Kysyin asiasta äidiltäni, jonka nimi on Eila ja kohta täyttää 99 vee. Pää terävä kuin mikä. Kaikki Karjalan asiat muistaa ja paljon Viipurista, mutta henkivakuutukseen hän totesi, että "aina niitä vakuutusmiehiä istui meillä, mutta minä istuin silloin vielä konttorissa iltamyöhällä."
Kaksi pientä järkytystä koin kun luin Riitan häävalssin olleen Tapio Heinosen "Eilen kun mä tiennyt en..." Sama LB -levy oli niiden viiden joukossa, jotka ostin samalla kuin levysoittimen kesätyöstä saamillani palkkarahoilla. Muut olivat ulkomaisia levytyksiä. Eikä tämä mitä, sitten vielä...
Kun olin Emilyn luona Ranskassa, keinuimme puistossa, ja lauloimme, hän ranskaksi ja minä suomeksi:
"Olla saan vain vahanukke, nukke laulava vain. Lauluihin kätkeä sydämen voi vahanukke pienoinen. Viisaammat on nuket toiset..."
Vielä tämäkin luvusta KÄRPÄSET:
Kun rakastaa kahta miestä yhdessä miehessä, toista jonka tuntee ja toista, jota ei tunne, on kahdessa elämässä, omassaan ja jonkun toisen joka ei tiedä edes olevansa olemassa.
IMUPAPERI:
Kun palaan kotiin, on pakko kirjoittaa edes yksi sana paperille.
Sana on lumi.
Se pitää sisällään paljon ennen kuin sulaa näkymättömiin.
Ilman pienen pientä toden siementä, lumihiutaletta. en ole koskaan osannut kirjoittaa yhtään mitään. Ilman fiktion antamaa apua aika pysähtyy kokemuksiin, jotka eivät osaa yksin siirtyä pois alkuperäisestä. Fiktio elää juuri näissä paikoissa, joiden lapsena ajattelin olevan taivaan mannaa.
Tähtien niityllä huomaan olevani kasteesta märkä. Syksy huokailee hellästi. Aistini tuntevat lumen tuoksun...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti