AMANDA

Juoksin lujaa. Jätin taakseni isän ja uuden matkan tuttua, kaivattua polkua. Polun tuttuus, juhannusruusujen ja kesäpäivän seisahtanut makeus sekä ikävä siivittivät pikkutytön juoksuni lennoksi. Minä kiisin tukka hulmuten, itku ja nauru sisälläni nyyhkien, kohti omaa mummoani. Kohti rakasta Amanda –mummoani, kaksi pitkää eron vuotta välissämme. Jo näkyi valkoinen talo, jo käppyräiset, vanhat omenapuut ja siilin ruokakuppi tutusti paikallaan seinän vierellä. Belargoniat ikkunoilla, verhon heilahdus ja rapuilla mummoni, keppiin nojaten, laihan laihana, tummana elämänlankana. Sylimme löysivät toisensa, tunsin, kuinka pikkutytön pehmoisuuteni ympäröityi vanhojen luiden lempeydellä. Paras paikka silloin ja vielä tänäänkin, kun jo tiedän, mitä tietää täytyy.


Isäni saapui, tervehti äitiään ja katsahti minua. Tunsin, että hän oli jälleen koko maailman omatunto. Täynnä syyllisyyden taakkaa ja soimausta siitä, että mummo asui yksin, että ainoa poika ja ainoa lapsenlapsi asuivat maan toisessa ääressä, että mummo oli selvästikin liian heikko selvitäkseen enää kauan yksin, että minä kärsin olla erossa mummostani. Hän oli voimattomuuden perikuva ja sukupolvien kuilu. Vain minä ja mummoni olimme rakentaneet sillan toisiimme, kaikki muu uiskenteli elämän inhassa virrassa. Tiesin, että isällä alkaa migreeni ja niin tapahtui. Menimme sisälle. Amanda antoi pojalleen lasin vettä ja Hota -pulverin. Intiaanipulveria, sanoin minä ja näin hellyyden mummoni silmissä. Isä laskeutui levolle, sulki silmänsä ja vaikeni.


Mummollani oli palmikko, joka oli sykkyröity nutturaksi. Vuosi vuodelta nuttura pieneni, kutistui. Nyt mummoni pudotti koko tukkansa auki, istui tuolille ja pyysi minua kampaamaan ja letittämään sen. Mustat ja harmaanvalkeat hiukset valuivat pitkin selkää aina lattialle asti. Hartaana kampasin ja silitin lapsenkädelläni sitä, jonka muistin paljon tummemmaksi, paljon runsaammaksi. Silmäni lensivät seinällä olevaan kuvaan. Mummon ja papan hääkuvaan. Morsian oli komea, hoikka, ylväs ja tumma. Sulhanen oli paljon vanhempi ja suupielissään kovat juonteet. Amanda ei koskaan puhunut kuolleesta miehestään, mutta ilmassa leijui raskaita muistoja. Pappaa ei ollut minulle, oli vain pelkästään hyvä mummoni. Koskaan en hänen läheisyydessään kokenut vaatimuksien ahdistusta tai pelkoa omasta kyvyttömyydestä asioihin. Hänelle olin hyvä ja riittävä omana itsenäni. Hänen pitkää tukkaansa letittäessäni tiesin, että tähän haluaisin jäädä, juuri tähän lapsuuden hetkeen. Tähän pysähtyneeseen kesäpäivään mummoni kammarissa, kun kimalainen pörräsi avoimen ikkunan lähellä ja huoneessa leijuivat lapsuuteni tutut tuoksut: ruusut ja kamfertti. Vakavana rullasin pitkän ja laihan palmikon, piiskan, nutturalle, sovitin nutturapiikit kohdalleen ja odotin, mitä mummo sanoisi. Kehuisiko? Ja kyllähän kehuikin. Koskaan ei ollut nuttura ollut yhtä sopiva. Hymyillen hän avasi piirongin ylimmän laatikon, minulle omistetun taikalaatikon. Hän nosti sen kokonaan lattialle ja edessäni oli tuntien jännittävä elämys katsella satoja värikkäitä kortteja, mummoni elämää jouluista jouluihin, pääsiäisistä pääsiäisiin. Jokaisen saamansa kortin hän oli säästänyt minulle. Sain myös Kettu -karkkia. Makeaa, punaista marmeladia, jota mutustellen vajosin korttien ja lapsensieluni maailmaan. Tutkin kuvia, rakentelin korttitaloja, kokonaisen korttilinnan, jota pyysin mummonkin ihmettelemään. Sitten pieni lapsen puhallus ja koko komeus vajosi kasaan taas kohta noustakseen korkeammalle, korkeammalle. Aika katosi. Myös mummoni ja isän puhe katosi. Vain hetken sävy tarttui minuun. Sen pohjaväri oli vakava, surumielinen, jotenkin hyvästijättöinen. Halusin sulkea itseni aikuisten maailmasta, jätin ulkopuolelle äidin ja pojan sanat. Vain kuin usvan lävitse minut tavoittivat kahvimyllyn tuttu rohina, kuva Amandasta pitämässä myllyä tiukasti polviensa välissä, myöhemmin kahvin tuoksu ja kuppien kilinä. Minun ja mummoni maailma ei ollut isojen ihmisten paha maailma. Vain mummoni osasi polun lapsuuteni herkälle iholle, vain hän osasi taikasanat.

Aurinko oli jo putoamaisillaan tulenpunaisena punahehkuiseen taivasmereen, kun mummo vei minut pihalle. Hänellä oli kädessään maitokannu, josta hän kaatoi siilin kuppiin. Istuimme vaitonaisina pihakeinussa, sitruunaperhosia leikki vielä ilmassa ja juhannusruusut hohtivat viattomuuden valkeina. Minua itketti. Tunsin olevani jonkun käsittämättömän rajalla. Rajalla, jota en halunnut ylittää. Tartuin mummoni ryppyiseen, laihaan käteen. Lapsen kyyneleeni tipahtelivat käsiemme yhteiselle iholle. Myös Amandan ryppyisten poskien uurteisiin noruivat surupurot. Outo luopumisen tunto. Keinu heijasi hiljaa, hiljaa. Vain kevyt ruohon rahina ja koko siiliperhe saapui luottavaisena ilta-aterialleen. Takanamme jatkoi punainen aurinko hehkuvaa putoamistaan. Jossain kukkui käki. En halunnut laskea. Ei tarvinnut. Se kukahti vain kerran. Senkin jotenkin keskenjättöisesti, nyykähtäen. Kesäpäivä oli päättynyt.

- Leena Lumi -