MISTÄ KEVÄT ALKAA

Annamari Marttisen kirja Mistä kevät alkaa on paitsi kertomus kolmen sukupolven naisista heidän ikämurroksissaan, myös kertomus Alzheimerin taudista, omahyväisyyden synnistä ja despoottisuudesta. Tämä kirja takuulla jakaa mielipiteitä, sillä uskon, että Leilallekin löytyy ymmärtäjiä, vaikka minä sitä ihmettelisin kuinka.



On kevät ja Kian ylioppilasjuhlat ovat juuri kohta. Äiti Leila on opettaja, joka on ensimmäistä kertaa pois koulunsa kevätjuhlista, sillä hänen ainokaisellaan, Kialla, on ylioppilasjuhlat. Kaiken pitää olla täydellistä. Tarjoilut ovat kunnossa ja aviomies Antti on häärinyt kantaen jää- ja viileäkaapit täyteen kuohujuomaa, ettei vain lopu kesken. Leila ja Kia ovat käyneet ostamassa uskomattoman kauniin juhlapuvun tyttärelle ja äidin ainoa huoli koskee lähinnä sitä, ettei vain Kian vanhempi poikaystävä Jani, jolla on pinkki Cadillac, tulisi mukaan koululle. Eihän hän sinne kuulu, perheen pariin! Ja Leila toivoo myös, että Jani ymmärtää pysyä poissa perheen huvilalta, jonne Kian luokka on saanut luvan lähteä jatkoille. Eihän Jani kuulu Kian luokkatovereihin!


Koko Leilan täydellisyys on melkein onnistumassa, kunnes lakkiaispäivänä oma äiti Helena, jolla on ollut muistissa jo jonkin aikaa jotain pielessä, ryhtyy kaikesta huolimatta niin hankalaksi, että Leila on itse vaarassa jäädä pois koko koulun tilaisuudesta. Siitäkin selvitään ja Kian mummo saadaan vietyä ’siististi’ läpi niin koulun juhlan kuin itse ylioppilasjuhlan kotona. Ja Kia saa vanhemmiltaan lahjaksi pikkuleipäkerrosvadin, joka sitten monin muodoin paljastavasti tuleekin peilaamaan kolmen sukupolven ketjua, sillä myös äiti ostaa itselleen samanlaisen, mutta Kia olisikin halunnut saada kerrosvatinsa mummoltaan, joka olisi halunnut sen hänelle myös antaa: jos vain olisi tiennyt.

Koska en missään tapauksessa halua olla juonipaljastaja, rakennan teille vain puitteet, joissa niissäkin on ihmettelemistä: Ennen kuin vuorokausi lakkiaisista on mennyt ja nuoret ovat vielä juhlimassa mökillä aamuun asti suloisessa suviyössä, esiin tulee äiti Leila tirkistelijänä, vakoilijana, tuomitsijana. Tämä omahyväinen opettaja on tottunut kateederilta sanomaan, miten on oikein, miten pitää olla. Tyttärensä juhlayönä tämä äitinsä Alzheimerista vaivaantunut ja väsynyt ihminen, joka on aina tottunut määräämään niin miehensä kuin tyttärensä tahdin putoaa itse moraalisesti syvimpään kuiluun, mutta ei hän itse sitä ymmärrä. Ei Leila! Hän paistattelee omahyväisyytensä ja oikeassa olemisensa valossa ja koskee johonkin niin kauniiseen ja herkkään, mihin vanhemmat eivät saisi kajota: tyttärensä ensirakkauteen. Hän ei kuuntele miehensä Antin varoitusääntä vaan puskee eteenpäin sokealla vimmalla. Vain 46 -vuotiaana hän on tätimäisyyden prototyyppi, oikeuden jumalatar ja estoisuuden sekä elämättömän elämän symboli.

Marttisen kirjassa aviopuoliso Antti, Kian isä, on vain kuin varjo. Kiltti varjo. Niin on varmaan tarkoitettukin, sillä nyt on tarkoitus tuoda esille hoitolaitokseen joutuva vanhus, Helena ja hänen harhansa ja myös yllättävät kirkastumisen hetket. Hänen tyttärensä Leila, jonkalaisia on maailma täynnä sekä tytär Kia, nuori nainen elämänsä aamuruskossa. Hyvin suloinen ja hyväkäytöksinen Kia, joka vihdoinkin tajuaa, että mitä tahansa hänestä isona tuleekin, hänestä ei koskaan tule äitinsä kaltaista.


Annamari Marttinen ei yritä puolustella Leilaa edes vaihdevuosilla, mutta mitä ilmeisemmin Leila olisi tarvinnut hormonikorvaushoitoa. Hän on vain 46 -vuotiaana kuin 76 -vuotias, vailla hohtoa, vailla tulevaisuusvisioita, vailla intiimiä tai muutakaan kumppanuutta mieheensä Anttiin, aviopuolisoonsa. Hän ärsyyntyy äitinsä sairaudesta ja säälittelee itseänsä aivan kuin olisi suurikin uhri ja aivan kuin elämän normaalien vastoinkäymisten ei mitenkään sopisi koskettaa hänen maailmaansa.

Sääli on sairautta, mutta minun myötätuntoni meni täysin Helenalle, joka tunsi muistinsa, koko elämänsä hänet täysin jättäneen ja myös Antille, jonka aviopuoliso ei ollut koskaan ollut mitenkään virkistys, ilo tai lohtu pitkien vuosikymmenien aikana. Ja suurimman sympatiani sai Kia, joka vain odotti syksyä ja hetkeä, että pääsi muuttamaan kotoa pois ja aloittamaan yliopisto-opinnot toisella paikkakunnalla.


Kia katsoi taivaanrantaan ja näki hienoisen, tuskin havaittavan punerruksen. Tämä oli hänen lakkiaisyönsä. Ajatus siitä, että jotakin korvaamatonta menisi ohi ja lipuisi iäksi saavuttamattomiin, kaihersi. Kaikki olisi ohitse, kun hän riisuisi hienon mekkonsa, alusvaatteensa, moitteettomina säilyneet sukkahousunsa ja korkeakorkoiset kenkänsä. Ja lakin. Mutta jos ne riisuisi kuutamouintia varten, kaikki olisi hellävaraisempaa. Kuutamouinti alasti kun kaikki muut nukkuivat oli lakkiaisvaatteiden sisar.