Vauva tarttuu tuttipulloon mutta nielee vain ilmaa ja karjuu niin, että ikkunalasit helisevät. Anna minä yritän , sanoo mies ja ottaa vauvan. Vauva hiljenee heti. Katsos vain, meistähän tulikin hyviä kavereita, sanoo mies leikkisyyttä äänessään. Suutun hänelle. No mutta, hoida sinä sitten vauvaa, kun olet siinä kerran niin hyvä. tiuskaisen. Mies sanoo ettei tarkoittanut mitään pahaa, mutta minä en kuuntele. Olen kamalan väsynyt ja kävelen mielenosoituksellisesti toiseen huoneeseen. Makaan sängyllä ja itken sitä, että olen epäonnistunut vauvan hoitajana, sekä sitä, että minulla on kamala ikävä vauvaa, joka on toisessa huoneessa mieheni sylissä.
Mies haluaa ottaa vauvan viereensä päiväunille. Minä vastustan ajatusta. Entä jos kierähdät vauvan päälle ja litistät hänet? Mutta mies sanoo, ettei minun tulisi pelätä turhia, mitään sellaista ei tapahtuisi. Katselen vauvaa ja miestäni. He nukahtavat heti....olen miehelle kateellinen. Minusta tuntuu, että hän haluaa omia vauvan. Miksi hän uskaltaa pitää vauvaa vieressään mutta minä en? Mihin minua ylipäätään tarvitaan? Enhän edes pysty ruokkimaan vauvaa. Osaan vain siivota.
Saara Turusen teos Hyeenan päivät (Tammi 2024) oli minulle just täydellinen napakymppi. Kirjan tarinassa ovat nainen ja mies, jotka eivät ole ajatelleet hankkia lapsia, kunnes Saara on noin 38 -vuotias ja hän näkee Espanjassa, miten äidit nauttivat vauvoistaan ja ovat edelleen hoikkia ja kauniita. Ilmassa ei ole mitään painostusta ellei sellaiseksi lasketa miehen ihanaa isää, joka haluaisi niin kovasti saada lapsenlapsen. Pappa on iäkäs, ihana ja heikkopolvinen. Nainen alkaa pyöritellä ajatusta kunnes he molemmat ajattelevat, miten ihana oma vauva olisi. Vauvaapa ei kuulukaan, eikä myydä edes kaupoissa, mutta on olemassa hedelmöityshoitoja, jotka maksavat kultaa. Siitä huolimatta he ryhtyvät siihen ja aikamoinen hinta maksetaan kokonaan tai osittain miehen luottokortilla. Tapahtuu monenmoista ihmeellistä ja lopulta kuitenkin kaikki valuu vessasta verenä alas. Tässä kohtaa muistin erään naisen, joka ei ollut mikään vauvahullu, mutta oli aina sanonut kirjan naisen sanat, että tietää olevansa nainen, joka haluaa lapsen tai kaksi. Sitäpä ei kuulunutkaan. Ovulaation puolivälissä tuo nainen makasi kivusta kippurassa toimistonsa lattialla. Ei siinä merenrantakaupungissa edes hyvä gynekologi myöntänyt, että kyseessä olisi naisen mainitsema endometrioosi. 'Ei noin nuorella,' oli vastaus! Nainen meni professorin vastaanotolle Turkuun ja vain kokeilemalla tämä ulkomaillakin luennoiva lääkäri tunnisti endometrioosin. Sitten leikkaus ja pitkä aika sairaalassa ja hormonihoito. Sama noin kymmenen vuoden päästä ja se olikin sitten viimeinen kerta, mutta kun tuli keskenmeno. Ei, taivaalta satoi huhtikuun sadetta ja koski puutarhassa kuohui....lapsi sai uuden alun. Tässä näin paljon vertaisuutta, vaikka olen eri sukupolvea kirjan naisen kanssa. Siis samaistuin monessa kohtaa, mutta etenkin pidin kirjailijan tyylistä kertoa. Se oli suorasanaista, toteavaakin, mutta siinä oli sekä järki että isot tunteet. Odotin notkahdusta, mutta sitä ei tullut. Hyeenan päivät on täydellinen kirja!
Nainen ja mies pääsivät pienellä kepulilla Suomessa julkisen puolen hedelmöityshoitoihin. Mies lensi edestakaisin Barcelonan ja Helsingin väliä. Ja kyllä heitä hyppyytettiin ennen kuin ultrakuvassa näkyi heidän ihana ihmeensä. Nainen alkoi tavallaan ympäröityä välillä aina yksinäisyyteen. Mies ei voinut aina tehdä etätöitä ja naisen ystävät olivat enimmäkseen hän entisenä eli 'kuka nyt haluaa lapsia, eihän siinä ole sitten mitään omaa elämää enää?' 'Kuka haluaa luopua suuresta elämänseikkailustaan ja jättää valokuvaamatta koko maailman?' sanoi eräs minulle. 'Äiti, älä vain luule, että aion tehdä lapsia.' En todellakaan, sillä en ole yhtään isoäitityyppiä: 'Elämän on oltava seikkailu.' Nainenkin ajatteli taidesaralla niin ennen, mutta ei enää. Elämän suurin seikkailu oli pyöristyvä vatsa. Kaikki oli turhaa muu. Iltaisin puheluita Barcelonaan ja lopulta nainen antoi miehelle luvan kertoa uutisen isälleen. Se oli ihana hetki. Tuleva pappa ihan nuortui hetkessä ja silmissä vähän kimmelsi ilon kastetta.
Kotimaassa nainen tarkkaili muita odottavia äitejä. Neuvolassa oltiin milloin kivoja, milloin ei niin kivoja. Nainen alkoi rakentaa pesää ja mies auttoi kaikessa ollessaan Suomessa. Kun mies oli poissa nainen joskus tapaili niitä ystäviään, joiden kanssa oli aikanaan päättänyt ettei mitään lapsia. Hän tunsi useimmiten tyhjyyttä. Hän halusi nyt viimeisillä hetkillään olla äiti myös tulla äidiksi. Seurapiirit vaihtuivat ja mies oli usein Suomessa ja mukana neuvolakäynneillä. Naisen mieli heitteli ilosta itsesääliin, mutta mies osasi aina, aina sanoa juuri oikeat sanat. Vajaa kolme vuotta sitten meille pamahti virtuaaliviesti. Piti kuulemma istua alas. Alkoi pelottaa. Eikö mitä, siellä meidän murunen rakas vierellään ilmoitti vauvan olevan tulossa, joten 'alkakaa valmistautua'. Niin olivat kuin lottovoittajat. Hengestä otti. Mietin itseäni isoäitinä. Murunen siihen, että 'sinusta tulee Nana'. Se on sekä naisen nimi että isoäiti. Aloin maistella tulevaisuutta ja muistin, miten suuri onni oli saada kaiken vaikean jälkeen murunen. Kai me vähän kyynelehdittiin. Ilosta kuitenkin! Ja kun olimme heillä koirien hoitajina kun he kodikkaassa synnytysyksikössä (Lohja), joka kuulemma kesällä suljetaan, aloimme jännittää. Kun ovi aukeni, tuskin uskalsin kuin halata pesuettani ja varoen kurkkasin koppaan. Se nostettiin isolle sohvalle ja pieni paimenkoira kävi ensin tutustumassa, että kelpaako hänen laumaansa. Hyvin kelpasi. Sitten minä kädet vapisten nostin viidenpäivän ikäisen syliini ja istuin keltaiseen nojatuoliin. Sisälläni alkoivat koskina virrata hirmuiset rakkauden virrat. En saanut hänestä katsettani irti. En saa ikinä!
Saara Turusen tyyli kirjoittaa Hyeenan päivät on minulle ihan uudenlaista kokemusta vaikka olenkin lukenut nelivuotiaasta ja kirjablogannut vuodesta 2009. Se voisi olla tajunnanvirtaa, mutta se on jotenkin niin kiinni aina yllättäen joissakin todella arkisissa asioissa mitään kaihtamatta. Tuo kuin kaiken kertominen tekee sen, että alkoi joitakin kertoja naurattaa tosissaan. Saaran sisukkuus toisaalla ja toisaalla kaikki draaman enteet. Ja kun hän huomasi oman mielentilansa pahaksi, se olikin hyeena, ei hän.
Suomessa on niin loistavia naiskirjailijoita näiltä blogivuosiltani mitenkään miehiä sortamatta, mutta etenkin naiskirjailijat ovat vihdoinkin nousseet suorastaan Tatran ylimmälle huipulle. Siellä Turunen mielessäni missä vaikka Riikka Pelo, Riitta Jalonen, Eeva Joenpelto, Sofi Oksanen, Venla Hiidensalo etc. ja jokainen heistä ja kaikista, joista tiedätte minun pitävän, kirjoittaa niin omaa ääntään. Toisaalta tarinassa sen salaisuus, mutta ellei se kulje juohevasti, voi itku! Siitä ei ole huolta Hyeenan päivissä. Lukekaa ihmeessä jokainen tämä kirja! Myös miehet, jotka lukevat vain prosentin verran naiskirjallisuutta! Minun vävyni ainakin lukee tämän. Ja murumme. Kun yllätys oli syntynyt, äitinsä halusi pitkien opiskeluvuosien jälkeen jo vakituiseen ja koulutustaan vastaavaan työhön. Hän haki paikkaa vatsa pystyssä, sillä vähän vaikea sitä oli piilottaa. Ja sai mitä halusi. Aloitti etätöinä kotona ja oli sitä ennen äitiyslomalla joitakin kuukausia, sillä isä halusi viettää suurimman osan vanhempain vapaasta. Pojilla meni hyvin ja murunen sai toteuttaa omaa itseään vauvasta huolimatta, kuten kirjan nainenkin. Ei vauva mitään vienyt! Toi paljon iloa ja taapero vielä enemmän. Ukkikin on ihan onnesta soiva saadessaan olla taaperon kanssa. Ja usein taaperolle kelpaa vain Ukki. Se on ihanaa nähdä ja elää siinä mukana.
Kevät on idättämisen aikaa, mutta kyllä kai ehditte ensin lukea Saara Turusen Hyeenan päivät♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti