Audrey Niffenneggerin Aikamatkustajan vaimo (The Time Traveler’s Wife, Gummerus 2005, suomennos Paula Korhonen) on kirja, jota voi lukea monena. Teos on suuri rakkauskertomus, mutta samalla myös sairaskertomus. Se on kertomus avioliitosta, jossa ollaan hyvin läheisiä ja kuitenkin välillä etäämpänä toisistaan kuin voidaan edes kuvitella: eri ajassa. Kirjaa voidaan lukea myös aikasiirtymänä vuosiin, jolloin Nirvana, Patti Smith, Clash ja Deborah Harry olivat ’se kova juttu’. Jonkin verran on myös lainauksia Rilkeltä, Dickinsonilta, Shakespearelta ja Homerokselta. Ja aivan pakosti mukaan tulee myös seikkailun elementtejä johtuen siitä että:
Kirjan päähenkilö Henry kärsii geenihäiriöstä, jonka takia hän kärsii aikasiirtymähäiriöstä. Hän on vastoin omaa tahtoaan pakotettu siirtymään ajassa vuosia tai vuosikymmeniä ja ilmestyy uuteen aikaan aina ilman vaatteita. Tästä asiasta saadaan kirjaan humoristista säväystä, mutta myös kirjan lopussa sen suurin suru. Aikamatkustajan vaimo ei sinällään ole ollenkaan surullinen, vain ainoastaan eräät pariskunnan menetykset kantavat muistosurua, jonka olen itsekin kokenut ja jota ei ymmärrä kukaan muu kuin sen kokenut.
Audrey Niffennegger osaa kirjoittaa. Hän kertoo tarinan kirjastovirkailija Henrystä ja Claresta, joka on taiteilija ottaen kuitenkin kantavaksi voimaksi paitsi rakkauden myös tämän aikasiirtymän. En pidä kovin epätodellisista kirjoista, vain sellaisista, jotka ovat melkein mahdollista tapahtua, joten kirja hipoi alkuun sietokykyni rajoja. Niffennegger osaa kuitenkin viihdyttää, joten pääsin yli ’ufomaisuuden’ ja myös sen, että tarinaa kertoo liian lyhyissä jaksoissa vuoroin Clare, vuoroin Henry, mikä rikkoi jonkin verran kirjan taiteellista täydellisyyttä. Jos jo samalla sivulla kertoja vaihtuu toiseksi kirjassa, jossa myös kahden sivun sisällä siirrytään vuosikymmenestä toiseen ja teos on yli kuusisataasivuinen järkäle, olisi Niffeneggerin kannattanut hieman hidastaa faarttia ja säästää lukijaa. Tässä on kuitenkin kirja, jota ei pysty jättämään kesken, kun sen on aloittanut ja minä luin tämän kirjan Lumiomenan suosituksesta. Eli kirja ei ole aivan ominta minua, mutta oli kuitenkin antava ja vaihtelua, joten kiitos Lumiomena! (Suosittelen nyt niille, jotka eivät yleensä lue dekkareita, tuhtia jännityspakettia;-)
Aikamatkustajan vaimossa on samaa nerokkuutta kuin Richard Powersin Muistin kaiku –teoksessa, mutta kepeämmin; siis nerokkuutta yliluonnollisen sitomisessa reaaliaikaan ja –paikkaan. Molemmissa on myös kaiken alkuna harvinainen sairaus, molemmissa on yllättävä loppuratkaisu ja yllättävän paljon tietoa. Muistin kaiku on tosin tiedollisesti antavampi, mutta sen Niffennegger korvaa viihdyttävyydellä, mihin Powers ei lankea ikinä (vrt. Laulut joita lauloimme ja Muistin kaiku). Tietysti on suhteellista ja lukijan mausta riippuvaista, mitä pidetään viihdyttävänä. Itse viihdyn ns. puolititeellisen tekstin parissa, kuten edelliset Powersit ja sitten hirveän hyvänä esimerkkinä Geraldine Brooksin Kirjan kansa.
Kirjan ehdoton ainoa tosirasitus on se, että kaiken huipuksi on kaksi Henryä. Toisaalta tästäkin pääsee yli, kun tajuaa sen asian loistokkuuden, että on ihmeellistä seurata Henryä tarkkailemassa omaa itseään, maailman menoa, omia vanhempiaan, Clairea sivusta ja kaikkina vuosikymmeninä. Tämä kirja kieltää kaikki ajan kahleet!
En pääse nyt vertailusta pois, vaan löysin Audrey Niffenneggeristä myös jotain samaa kuin John Irvingissä on: hulvattomuutta, mustaa huumoria ja mistään rajoista piittaamattomuutta, jossa tahtipuikkoa heiluttaa lahjakas kirjailija antaen solisteilleen soinnillista syvyyttä näin ryöväten lukijan täyden mielenkiinnon. Tämä on kiintoisa aikuisten satu, joka tarjoaa runsaasti viihdyttävyyttä, elämyksiä ja epätodellisuutta, mutta myös todellisen ’love storyn’ ja vahvan annoksen tragediaa.
On jo pimeä minua väsyttää. Rakastan sinua aina. Aika ei merkitse mitään.
Upea arvostelu Leena! Kirjahan vei minut sekä lumiomenan kerrassaan ja jätti meihin molempiin jälkensä:)
VastaaPoistaTäytyy antaa tunnustusta, että olet kirjoittanut tästä näin tarkan ja ammatimaisen arvostelun, sopivan hellästi kritiikkiä, mutta myös selvästi myös innostusta, kiinnostusta!
Minussa on palanen uskoa vähän yliluonnollisiinkin juttuihin, mutta olen silti, varsinkin kirjoissa niiden suhteen aika kriittinen. Tässä kirjassa onneksi jotenkin pieninkin kriittisyyteni katosi taka-alalle ja annoin kirjan tunteen viedä!
ps: Enää vain muutamiakymmeniä sivuja Aslamia jäljellä;)
Susa, nyt muistinkin, että tein sinulle kysymyksiä...hmm...kohta käyn. Ja piti jälleen sanomani: Älä lue Aslamia 'siinä sivussa'. Minä keskityin siihen sataa.
VastaaPoistaTämä kirja oli positiivinen ja tavallaan ihmeellinen siltä osin, että NÄIN yliluonnollinen harvoin minuun uppoaa, mutta kirjailija on huomattavan taitava ja osaa viedä tarinaa niin, että vaikka olisin jo tarvinnut aikaa kirjauutuudelle, en voinut tätä lopettaakaan. Ei paha. Ja tämähän on myös kaunis rakkaustarina. Aivan kuten Oma taivasta voi lukea myös vähän dekkarina, jos haluaa. Vaikka Aikamatkustajan vaimo ei ollut varsinaisesti surullinen, niin kai perimmäinen pohja tässä kuitenkin on suuri tragedia ja minä olen sellaisten juttujen ystävä. Loppuhan oli kuitenkin suruvireinen, vaikka toivon valoa väläyteltiinkin.
(Nyt en saa unta sun Aslam -arvostelusi takia;-)
Ihan ensiksi asia, jonka sinulle toisaalla jo sanoin: Kiitos, että annoit tälle kirjalle mahdollisuuden ♥ Ja samalla kiitos tarkkanäköisesti arvostelusta, joka sopii aika lailla yhteen oman ajatusmaailmani kanssa.
VastaaPoistaKaikesta viihteellisyydestä huolimatta on Aikamatkustajan vaimo omalla suosikkikirjalistallani korkealla. Tässä, kuten muissa (mistä oli mm. Nadeem Aslamin kirjan yhteydessä puhetta) lukukokemuksissa konteksti vaikuttaa paljon siihen, kuinka kirjan kokee. "Huoraan" (hauska termi tässä yhteydessä) itseäni sen verran, että aloin lukea Aikamatkustajan vaimoa sairaalassa todella rankan ja ison menetyksen kokeneena. Kirja jäi kesken yli vuodeksi ja sen alku ei minuakaan sytyttänyt. Palasin kirjaan erään ulkomaanmatkan yhteydessä ja se piti minut otteessaan niin, että minulla oli kiire päästä hotellihuoneeseen tai puistoon jatkamaan lukemista! Matkustimme ilman lapsia, joten oli aikaa syventyä lukemiseen monen muun puuhan ohella. Ja tuon matkan aikana Niffenegger vei minut tekstillään.
Kaikki epäloogisuudet, scifimäisyys ja yliluonnollinen unohtuvat Claren ja Henryn tarinaa lukiessa. Tarinassa on paljon surua, mutta myös hauskuutta ja iloa. Niffenegger ei kikkaile kielellisesti, mutta kirjoittaa sujuvasti. Minun kohdallani myös nuo nopeat näkökulmanvaihdokset sujuivat, niinhän ne vaikuttivat Henryn ja Clarenkin elämässä, rikkoivat arjen rytmiä. Kaunis kirja, ja tosiaan toivoa täynnä. Pystyn myös samaistumaan Clareen, joka voisi - kuten Susan blogissa joskus sanoin - olla eräs fiktiivinen alter egoni.
Valitettavasti Niffeneggerin uudempi teos, Hänen varjonsa tarina, ei ole näin onnistunut. Kävin kuuntelemassa Niffeneggeriä Akateemisessa keväällä. Symppis, sellainen villatakkihumanisti.
Vielä pikaisesti dekkareista ja tieteellisistä kirjoista. Joskus luin valtavasti dekkareita, mutta ne jäivät 2000-luvun alussa. Pitäisi testata ;) Pidän kyllä kirjoista, joissa on mukana dekkarimaisuutta, kuten vaikka Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjossa. Tutkijana (sitten taas marraskuussa) luen työkseni tieteellisiä kirjoja, mutta romaaneissakin sellainen tieteen ja fiktion sekoitus kiinnostaa. Odotan edellen Kirjan kansaa, jonka tulen lukemaan tämän vuoden aikana. Se olkoot lupaus.
Kiitos aikamatkustelusta!
Lumiomena, minusta villatakkihumanistit ovat 'yes'.
VastaaPoistaSiis todellakin, tuo rytmi oli tiukka, mutta niinhän se oli Claren ja Henryn elämässäkin. Olen vian enempi makustelija ja ehkä hidaskin (kulen naurua!), mutta kyllä tämä sujui,koska oli niin kiinnostava.
Minäkin luen matkoilla, kun ei enää lapsia mukana. Lähdemme aina akateemisen kautta;-)
Se oli siinä ja siinä, kumpaa aloin lukea, tuota Zafonia vai Claudelia. Kuka kumma kirjabloggaaja suositteli minulle Paul Claudelia...Varjojen raportti liimasi minut lukemaan alakerran siniseen talonpoikaissänkyyn päivälläkin...Ja jo Harmaat sielut ennakoi paljon, sillä tyyli oli niin erikoista ja kuin usvan läpi ja niin minua...
(Taisin käyttää tuota huorata verbiä eilen ja huomaan, että tajusit heti...Arvaan mitä koit. Minäkin. Se kohta tässä kirjassa oli rankka ja sitten loppu.)
Minusta sinun arvostelusi vastaa sitä mitä itsekin olisin voinut sanoa tästä kirjasta. Olen samanlainen myös tuon yliluonnollisuus osaston kanssa (joka muuten häiritsi Oma taivas-kirjassa minua!) mutta tässä se oli ihan ok. JÄnnä juttu, mutta en muista yhtään miten tämä kirja loppuu.
VastaaPoistaAnni, hurjaa ettet muista kirjan loppua...kolme/neljä sanaa: amputaatio, lähtö/kuolema, toivo.
VastaaPoistaMinulla taas Oma taivaassa se yliluonnollinen ei häirinnyt yhtään, en edes huomannut;-) Mutta siis yleensä kartan NÄIN yliluonnollista.
Hieno arvio (taas)!
VastaaPoistaItse useimmiten pidän yliluonnollisista asioista kirjoissa, toki niiden pitää olla siinä kirjan maailmassa uskottavia. Tässä ne olivat ja toimivat mielestäni hyvin, luin mielelläni niitä erikoisia tilanteita joita aikasiirtymät saivat aikaan.
Satu, kiitos!
VastaaPoistaToiset tykkää yliluonnollisesta, tosiet ei. Kyllä minä sitten taas kauheesti pidän vähän mys´tisistä kirjoista kuten vaikka Regina McBriden Ennen sarastusta, joka kertoo Galwayn rannoille nousevista hyljenaisista...siis niinkuin kelttimytologiaa ja silleen.
(Täällä on taas kauhean kuuma..., eikö tämä piina ikinä lopu!)