SHAKESPEAREN SALAISUUS

Vuoks’ on ja luode ihmiskohtaloissa: Jos vaarin otat nousun, vie se onneen, Jos laiminlyöt se, koko elinjuoksus kareihin takeltuu ja kurjuuteen.

Jennifer Lee Carrellin teos Shakespearen salaisuus (Interrered with Their Bones, Bazar 2010, suomennos Laura Jänisniemi) on ehdottomasti kirja seikkailun, historian ja Shakespearen rakastajalle. Mahtavalla teoksellaan Carrell, joka on väitellyt tohtoriksi Harwardin yliopistosta aiheinaan Englannin ja Amerikan kirjallisuus, halusi kirjoittaa vetävän jännärin, joka viihdyttäisi niin Shakespearen lukijoita kuin myös heitä, joille Shakespearen tuotanto ei ole tuttua. Carrell synnyttikin suuren kertomuksen akateemisesta kateudesta, kilpailusta ja kaunasta, jossa ihmishenki on höyhenen arvoinen, kun on kysymys siitä, kuka löytää Shakespearen kadonneen näytelmän sekä kirjeet ja samalla selvittää, kuka Shakespeare todella oli. Syntyy verinen, kuuluisan kirjailijan sitaattien koristama kilpajuoksu ajan ja kuoleman kanssa. Tarina on niin hurja, että kirja vaatisi lisähuomautuksen: Muista hengittää välillä, älä lamaannu kauhusta!

Kirjan päähenkilö on Kate Stanley, joka on Shakespeareen erikoistunut kirjallisuudentutkija. Hän ohjaa Lontoossa Hamlet-näytelmää saadessaan kuulla tutkijakollegansa tietävän jotain aivan uskomatonta koskien Shakespearea. Roz joutuu kuitenkin surmatuksi Hamletin Ofeliana rosmariinin, keto-orvokkien, saksankuminan ja akileijojen ympäröimänä ehtien jättää Katelle vain korun ja viestin, joka kehottaa menemään sinne minne koru johdattaa.

Kirja kuljettaa kahta aikakautta sisältäen esinäytöksessä sekä välinäytöksissä historiallisia takaumia aina 1500-luvulle asti. Vaikka Carrell on selvästi halunnut tehdä myös viihdyttävän kirjan, niin teos on vauhdissaan, historian faktoissaan, kirjailijan fiktioissa ja pääosin Shakespearen näytelmiin sitoutuneena vaativa luettava ellei omaa kiinnostusta tai ollenkaan tietoa kerrotuista tapahtumista. Toki sarjamurhaaja, joka suunnittelee surmansa Shakespearen näytelmien innoittamana saattaa olla kaarisilta ylitse monimutkaisten ja hyvin shakespearelaisten viitteiden. Minä löysin viitteistä lumoa, sillä olen alkanut viime aikoina kiinnostua nimenomaan Shakespearesta.

Kevät 1598


”Käytä minun toista nimeäni”, rakastaja oli vastannut hymyillen. ”Shakespeare.” Ja sitten hän oli ehdottanut jotain muutakin, mistä oli vähän myöhemmin tullut runoutta. Ja lemmenaarteesipa Ville täyttää, sen täyttää villein villein villityksin, hän oli kirjoittanut. Sinä ”villiinnyt”, on Ville päällekin ja liika Ville. Hän sen itse asiassa oli muutama kuukausi sitten keksinytkin, että nainen viettelisi pojan. Hän oli rukoillut naista tekemään niin.

Ennen kuin huomaammekaan olemme Katen matkassa Kalliovuorilla, jossa kukoistavat vuorten omat kasvit: akileijat, kastiljat ja ritarinkannukset. Olemme Utahissa Shakespeare-festivaaleilla 150 maailman johtavan Shakespeare-tutkijan ja mesenaatin suorastaan maanisessa seurassa ja joudumme seikkailuun jonka aikana Katekin jo tokaisee: ”Herra isä, olinko minä jonkinlainen sekopäitä puoleensa vetävä magneetti?”

Ehdottomasti kaikkein kauheinta oli loppumattomissa luolastoissa, sillä kärsin suljetun paikan kammosta, mutta kestin senkin, sillä pitihän minun saada tietää

Kuka kirjoitti kirjeen Suloisimmalle Joutsenelle? Ja kuka oli tuo Joutsen? Kuka halusi tehdä Katesta Lavinian ja Athenaidesta Hamletin äidin, Gertruden, joka joi myrkytettyä viiniä? Ja missä on Shakespearen kadonnut näytelmä Cardenio? Ja kuka todellisuudessa kirjoitti kuuluisat näytelmät?

Kirjan lopussa Carrell tarjoaa luvun Kirjailijalta, jolloin saamme vastauksia moniin kysymyksiin, niihin avoimiksi jääneisiin. Väistämättä lukemisen aikana herää se suurin kysymys: Miksi ja mistä on lähtöisin edes epäillä etteikö Shakespeare olisi itse kirjoittanut näytelmiään?

Ja pahin kaikista, onnistuuko Shakespeare-sarjamurhaaja tarjoamaan Katelle Lavinian kohtalon?


Vilkaisin käden osoittamaa riviä, ja äkkiä minun teki pahaa. Se ei ollut vuorosana vaan paranteesi. Ei Hamletista vaan Titus Andronicuksesta, Shakespearen raaimman näytelmän raaimmasta kohdasta. Väkivalta oli niin raakaa, että se repi vatsaan mustan aukon. Niin raakaa ettei edes Shakespeare ollut yrittänyt pukea sitä runomuotoon:


Keisarinnan pojat, Chiron ja Demetrius, saapuvat tuoden raiskattua Laviniaa, jolta molemmat kädet ja kieli on katkaistu.


”Mitä nimellä on merkitystä?” vainoojani oli kähissyt. ”Ehkä sinunkin nimesi pitäisi vaihtaa.”


Laviniaksiko?

Pahat työmme usein eloon jäävät,/ vaan hyvät luiden kera haudataan.

- William Shakespeare -