maanantai 15. lokakuuta 2018

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina


Omertà. Elena unohti omertàn kirjoittaessaan kirjojaan itseensä ja elämäänsä tyytyväisenä päästyään vihdoin yhteen haluamansa miehen kanssa. Kaksi suloista tytärtä ja sitten vielä kolmaskin. Tyytyväisyys omaan uskallukseen tehdä naisena suuria siirtoja miesten hallitsemassa kulttuurissa. Näin hän teki päästyään ulos Napolista ja etenkin kauemmas ystävästään Lilasta. Näin hän jatkoi palattuaan takaisin Napoliin ja kaiken vanhan vaikutusvaltaan. Hän tulvi yli kirjoissaan, kun Lila teki sitä käytännön arjessaan. Minäkin unohdin vaieta, kun kirjoitin kolmannen Napoli -kirjan jälkeen toivovani tulivuorenpurkausta ja kaikkien aikojen finaalia. Omertà!

Elena Ferranten huikean tetralogian neljäs osa Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta, WSOY 2018, suomennos Helinä Kangas) on sarjan raastavin. Ferrante on rakentanut kolmessa aiemmassa kirjassaan kuvaa kahden naisen ystävyydestä, jossa toki on paljon ristiriitoja, mutta myös ymmärrystä ja tuttuuden suomaa etua tai – haittaa, aina lapsuudesta saakka. Minusta Elena ja Lila ovat viimeisessä tarinassa niin erillään kuin voivat henkisesti olla juuri kun lopulta asuvat Napolissa samassa talossa! Monista syistä johtuen vauraan Airota –perheen miniä asuukin yllättäen melkein kotikorttelissaan. Hän on kuuluisa kirjailija, joka tarvitsee Lilaa hoitamaan lapsiaan eli Lila mahdollistaa Elenan uran, minkä hän tekee tarkasti myös selväksi viestien:

se, mikä sinä olet ja mikä sinusta tulee, riippuu siitä millainen minä uhrautumisellani sallin sinun olla ja millaiseksi tulla.

Tätä Elena on pelännyt. Tätä hän on monet vuodet paennut. Nyt heidän lapsensa kasvavat yhdessä ja mikä outo sattuma saa niin monet luulemaan Lilan vilkasta, kaunista Tinaa Elenan tyttäreksi. Jopa Panorama –lehden valokuvaaja istuttaa Tinan Elenan tyttärenä lehtikuvaan kehuen lapsen kauneutta. Vieressä katsoo oma tytär Imma, joka aivan liian usein on jäänyt ja jää syrjästäkatsojaksi. Elena keskittyy omaan uraansa ja sen edellyttämään matkustamiseen. Hän tajuaisi, jos pysähtyisi, mutta saada olla Elena Greco, kuuluisa kirjailija on hänen elämänsä täyttymys. Toki äitys myös on tärkeää, mutta sen aiheen arjen hoitaa Lila. Katse kirkastuu, mieli kauhistuu, kun Elena tajuaa, minkä virheen on tehnyt kirjoitettuaan kuin huomaamatta realistisen kirjan kotikorttelistaan Napolista.

...epäilemättä olin  mennyt liian pitkälle, tasapaino todellisen ja kuvitteellisen välillä oli järkkynyt: nyt jokainen katu, jokainen rakennus oli tunnistettavissa, ja ehkä myös ihmiset ja väkivallanteot.

Kaikki huutaa nyt kostoa. Tapahtuneet murhat, camorraperheiden sodat, korruptiot, huumekaupat, katukivet, entiset ja nykyiset miehet. Oliko Elenan kirja se joka laukaisi katastrofin, sen suuren finaalin, joka oli aivan erilainen kuin olin odottanut? Turvasiko Elena liikaa koulutukseensa vaikka selvästi huomasi Lilan kyvyn selviytyä vahvemmaksi? Julkisuus Napolin ulkopuolella nousee seisomaan taputtaen: encore! encore! Elena Grecon nimi on kaikkien tiedossa ja hän unohtaa Napolin aina ollessaan sen ulkopuolella, jossa uudet miehet, uudet maisemat, uutta kaikki. Niin uutta, että välillä hän unohti jopa lapsensa.

Elenan äiti ei näe tyttärensä menestyksessä mitään kiitettävää vaan langettaa jantelaista tuomiota:

”Älä yritä rehvastella minulle, et ole kukaan. Se, mitä kuvittelet olevasi, ei merkitse tavallisille ihmisille mitään. Minua ei kunnioiteta täällä siksi, että olen synnyttänyt sinut vaan koska olen synnyttänyt Elisan. Hänestä, joka ei ole opiskellut, joka ei ole käynyt edes keskikoulua, on tullut hieno nainen. Mutta sinusta, jolla on yliopistotutkinto, mitä sinusta on tullut? Minua surettaa vain noiden tyttöjen takia, jotka ovat niin suloisia ja puhuvat niin hyvin. Etkö ajatellut yhtään heitä? Isänsä kanssa he kasvoivat kuin lapset joita näkee televisiossa, mutta mitä sinä teet, tuot heidät tänne Napoliin?”

”Napoli-sarja on sekä lohdullisen perinteinen että radikaalilla tavalla tuore. Se ei anna lukijoille vain sitä mitä he odottavat, vaan jotakin, mitä he eivät tienneet kaipaavansa.” (The Economist)

...entä jos 'kaipaavansa' kohdalla olisikin ollut sana ’pelkäävänsä’?

Ferrante totisesti viiltää itsensä finaalissa lukijan ihon lävitse. Hänellä on vaikutuksen tekemisen taju. Hän altistaa lukijansa yhä uudestaan ja uudestaan odottamattomalle. Juuri kun lukija odottaa kahden naisen ystävyyden ehkä harmonisoituvan vanhuudessa, samalla mudanvärinen kuorma-auto lähestyy ja lopulta kukaan ei tiedä miksi?mistä?minne?

Kaikki haipuu kuin usvaan, uneen ja unohdukseen. Ei ole vertailua menneeseen. Ei aikaisempiin. Tulevaisuus tuntematon. Tyhjällä puistonpenkillä kirja, Eräs ystävyys...Tuuli liehuttaa sen lehtiä ees ja taas, ees ja taas. Kadonnut on unta vain...

*****



4 kommenttia:

  1. Vau,kuulostaa taas niin upealta lukukokemukselta. En ole vielä kuitenkaan lukenut yhtäkään Ferranten kirjaa, eikä niitä ole täällä suomalaisessa kirjastossakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, pitäisit! Muistatko, miten ennen toimitimme sinne kirjoja? Mitään ei toinna lähettää, kun aina ei edes tule perille ja toisaalta maksaa niin hemmetisti.

      <3

      Poista
  2. Mahtavasti kirjoitettu... Minulla on tästä viimeiset sivukymmenet jäljellä ja ihan kunnon ahmintaahan tämä on. Suu on loksahtanut auki monta kertaa ja uskon, että loppukaan ei tule olemaan ennaltaarvattavissa.
    Mukavaa syksyn loppua teille! Menetteköhän messuille tänä vuonna? Minä skippaan, eka kertaa varmaan kymmeneen vuoteen. Olen ollut messuilla mahtavasti raskaana ja pienen vauvan äitinä, mutta nyt en jotenkaan saanut aikaiseksi lähteä. Elämä juoksee omia polkujaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. bleue, kiitos. Et voi arvata loppua:)

      Kiitos samoin teille! Mekin skippaamme, sillä se on kova ohjelma. Oli ensin aikomus, mutta sitten otin järjen käteen: tämä väsymys, sitten puutarha laitettava talviteloille, joka toinen viikonloppu taitaa nyt olla kävijöitä ja sitten on joulu...Toisaalta meidän pitäisi kai käydä myös länsirannikolla, mutta katsotaan nyt. Niin se tekee...ja ainoa varmuus on ajan katoava virta.

      Poista