Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Maria otti kiinni kureliivin luista ja väänsi niitä alaspäin kunnes nauhat alkoivat tuskallisen hitaasti irrota ja päästää vartaloa vapauteen. Maria tempoi korsettia yltään ja kiskoi sen pään yli kuin hyönteinen kotelonsa ja heitti sen ojanpenkalle. Hän veti keuhkonsa täyteen. Punnitsi rintojaan kaksin käsin ja hyväili vatsaansa. Oli helppo hengittää. Uusi onni, vielä kerran.

Tommi Kinnusen teos Neljäntienristeys (WSOY 2014) tuli lupaa kysymättä ja avautui ensimmäisiltä sivuiltaan lukijalle, joka ei useinkaan niin kovasti perusta kotimaisten miesten proosasta jälkeen Mika Waltarin. Lukija yritti löytää ikävystymistä, mutta muutaman sivun jälkeen antautui nauttien tarinan viemäksi.

Tässä hän on, omat ovensa avanneena ja sulkeneena, kulkeneena kätilökoulun ja apteekkarin ja pärjäämisenkin huoneet. Ja nyt hän huomaa vahingossa tuoneensa mukanaan tyttärentyttärensäkin, joka ei ymmärrä, mihin huoneeseen on päätynyt ja joka hääkirkon edessä kauniisti kysyy, mihin maailmassa miehiä tarvitaan.

Tommi Kinnusen kirja on kuin talo, pitkä, jossa länsirannikkolaiseen tyyliin huoneet peräkkäin huoneen seuratessa huonetta, kuin se talo, jonka Maria rakensi, ja jota hän aina vain jatkoi. Tai se on kuin talo, josta ei heti olisi tiedetty, mitä siitä tulee, mutta korkea sen pitää olla, kerros kerroksen päälle, kuten oli Marian vävyn, Onnin rakentama talo. Kummankin lopulta samaan kohtaloon ja samaan taloon heittämän asumukset olivat heidän menneisyytensä muisti ja pako. Kummankin piti yltää vähintään ohi ja yli oman itsensä, mutta ainakin ohi neljäntienristeyksen. Kirjan kaksi muuta päähenkilöä ovat Marian avioton lapsi Lahja sekä Lahjan pojan Johanneksen vaimo Kaarina. Lahja haluaa koota, säilyttää ja olla kuten muutkin, Kaarina huolehtia ja häivyttää kaiken menneisyyden ikävän, suojella myös miestään Johannesta. Näin Kinnusen kirja kertoo lomittaisia tarinoita neljästä ihmisestä, joiden kohtalot ovat yhtä ja eri. Tarina alkaa pitäjänkätilö Mariasta 1895 ja kaartuu Lahjan ja Onnin sovituksen kautta Kaarinan tarinaan 1996. Heidän tarinansa ovat teitä ja kujia, jotka risteävät, yhtyvät, eroavat. He syntyvät, rakastavat, rakentavat, vihaavat, pärjäävät ja salaavat Huppukujalla, Römppäkujalla, Jamatiellä, Onnintiellä, Kitkantiellä, Soidinpolulla, Alppijääkärintiellä, Ouluntiellä…Ennen kaikkia teitä on kuitenkin terveyskeskus ja lopulta kaikki päättyy vintille. Lopussa on sen alku ja anteeksiantamus, mutta emme voi väheksyä vintille kerättyjä vanhentuneita kahvipaketteja ja muovipussiin kerättyjä parsittuja sukkahousujakaan vähempinä todisteina eletystä elämästä kuin sieltä löytynyttä kirjettä, menneen paljastajaa.

Tommi Kinnunen on minulle täydellinen yllättäjä. Hän kirjoittaa upeita lukuja, kieli on tyylikästä, eläytyvää ja hienovireistä. Ja miten hän kuvaakaan niitä arjen pikkuasioita, jotka ovat olleet ja ovat naisille niin tärkeitä, kuten vaikka hyllypaperoituja kaappeja, joissa nastoilla kiinnitetyt paperipitsit reunoissa. Historianharrastajana nautin myös saada tietää enemmän pohjoisen oloista toisen maailmansodan jälkeen. Ehdottomasti suurimman vaikutuksen teki kuitenkin se syvä intuitio, mikä Kinnusella on naisten kuvaamiseen. Kaikki tarinan kolme päähenkilönaista ovat todenmakuisia, jokainen on niin aidosti tosi, että on pakko hämmästellä kirjailijan kykyä päästä naisen pään sisälle. Etenkin Marian kuvaus kasvaa mittasuhteisiin, jossa suorastaan koen, miten tästä kirjasta tehdään sekä elokuva- että näyttämösovitus. Verevä ja koskettava letunpaistokohtaus suorastaan huutaa päästä näyttämölle. Ja sitten: Miten Kinnunen kirjoittaakaan Onnista, joka on kiellettyjen tunteidensa raastama, miten hän kuvaa, kuinka paljon Onni on yrittänyt ja yrittänyt, mutta myrkky verestä ei lähde pois edes kunnanlääkärin pillereillä, miten hän antaisi mitä vain saadakseen olla kuin muut, eikä elämän syrjästäkatsoja.

Mietin kirjan luettuani, että kuka kirjailija minulla nyt vertautuu Kinnuseen tai mikä kirja: Heidi Köngäksen upea Vieras mies. Kumpikin kirja meni ihon alle niin että tuntui ja kumpikaan ei unohdu, kun kirjan kannet on suljettu, vaikka Siri Hustvedt väittää näin käyvän parhaimpienkin teosten kohdalla.  On vasta maaliskuu, mutta sain vahvan etiäisen, että Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista!

Maria laski katseensa ja näki, kuinka Ritva oli tullut takaisin sisään. Tyttö seisoi ovisuussa ja ojensi kädessään pestyä pottaa kuin lahjaa. Maria ymmärsi, ettei Ritva ollut koskaan nähnyt häntä kokonaan seisaallaan eikä kokonaan alasti. Hän katsoi itseään Ritvan silmin. Hän näki suuret rintansa, laajan värisevän vatsansa, joka levisi ja peitti häpykummun. Hän näki tukevat reitensä ja paksut säärensä. Hän katseli omien kyynärvarsiensa roikkuvaa lihaa.

”Paista”, hän pyysi vaimealla, paksulla äänellä.

Ritva ei tehnyt mitään. Hän oli jähmettynyt ovelle ja tuijotti Mariaa melkein pelokkaana. Maria horjahti. Hän tarrasi toisella kädellään hellan kaiteesta.

”Paista!” Tällä kertaa ääni oli käskevä, melkein vaaniva. ”Paista!”

Maria nosti tulikuumat ohukaiset suuhunsa ja pureskeli niitä. Hän antoi itselleen luvan päästää irti. Jalat sulivat hänen altaan ja valtava ruumis alkoi vaipua hitaasti kohti lattiaa. Toinen käsi piti tiukasti kiinni raudasta ja ohjasi…

”Paista”, hän itki. Vanhan kodin huonekalut leimusivat uhrinuotiona ja hänen aneleva äänensä kaikui muinaisen pyhäkön holveissa. ”Paista.”

*****

PS. En voi olla tähän lisäämättä osuvaa kommenttia Maijan blogista Kirjojen keskellä tämän kirjan arvioon, sillä niinhän tämä menee ,että me kaikki ihailemme, miten Kinnunen osaa kirjoittaa naisista. Maijan blogissa Anonyymi näin: "Kun Gustave Flaubertilta kysyttiin, kuka on Rouva Bovary, hän vastasi: Minä olen Rouva Bovary."

*****

Nuori Aleksis -palkinto Tommi Kinnusen Neljäntienristeykselle

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sanna/Luettua Omppu  Katri Paula/Luen ja kirjoitan  Arja Kirsi Katja Laura Kirjanainen  Maija  Anni Minna  Suketus  Pihin naisen elämää  Kirjasähkökäyrä  Kirjanurkkaus  Aili