Heidi Köngäs: Vieras mies

Iiris on silmän värikalvo. Iiris on kurjenmiekka. Minä olen ne molemmat.

Heidi Köngäksen kirjassa Vieras mies (Otava 2002) nainen on myös hän, joka ei ole koskaan odottanut mitään, eikä ketään. Hän ei unelmoi olemattomia, hän ei taivu haihatteluun. Hänen raajarikko jalkansa on tehnyt hänestä elämän syrjästäkatsojan, joka näkee valokuvaamossaan ja sen ulkopuolellakin kaiken kuin linssin läpi: tarkasti, turvallisesti, kaukaa, etäisyyttä pitäen, hieman ylimieltä huokuen.


Pikkukaupunki läähättää elokuun hellettä, lapset uimahousuissaan pyöräilevät rantaan, pienimmät vispaavat seisoviltaan, ampiaiset imevät itsensä tainnoksiin ylikypsissä luumuissa, ruusujen tahmea tuoksu tarttuu iholle. Kulkumies, vieras mies, repussaan hävityn sodan muistot ja niihin apunaan vain pillu ja pullo, astuu valokuvaamoon ja kysyy töitä. Nainen kaihtaa katsetta, kaipaa kameran linssiä, rintaliivin alla hikoilee ja korokepohja painaa ikävästi, ottaa miehen kuitenkin apulaiseksi, sillä töitä on sodan jälkeen ollut paljon, liikkeellä menee hyvin. Mies kuin autiomaa täynnä särkynyttä hiekkaa, äänetöntä huutoa sekä nainen, joka on kumittanut itsensä ääriviivattomaksi alkavat tehdä töitä aamusta iltaan pienessä kuvaamossa siinä kuussa, kun helle ryömii pitkin talojen seiniä, linnut vaiti nokat auki kuumasta.


Heidi Köngäksen kirja Vieras mies on tunnelmaltaan kuin piinaava, nautinnollisen hidas esileikki, jossa eniten merkitsee kaikki se, mitä ei tehdä, mitä ei sanota. Hipaisu, äänen väri, yksi kyynel, katse peilin tai kameran linssin kautta, vaitonainen kaksinolo, äänettömyys, ennen kaikkea äänettömyys. Tulee mieleen helteessä kylpevä Viettelysten vaunu ja Marlon Brandon hiestä kastunut paita. Tulee mieleen nähdä tämä kirja mustavalkoisena filminä ja hikiläikät miehen paidassa, tuntea iho.

Vieraan miehen rakenne on tyylikkään yksinkertainen. Köngäs hallitsee sekä pienen tilan että harvojen henkilöiden kuin myös yksinkertaisuuden ylittämättömyyden: Koko kirja on vuoropuhelua, jossa hyvin tasavertaisina kertojina Nainen ja Mies. Nainen on Iiris, valokuvaaja, joka tallentaa muille linssin kautta tarkkaillen heidän ilonsa ja surunsa, syntymäpäivänsä, häänsä ja hautajaisensa. Mies on mikä lie lentojätkä, Vasama, jolle naiset lakoavat kuin kypsä vilja, mutta Iiris vain vaikenee pimiössään, kaipaa katsoa miestä linssin läpi vaaleansinisessä paidassa. Tietenkin vain valokuvaajana, valoja tarkentaakseen. Iiriksen vahvuus on lapsesta asti opittu riippumattomuus, erillisyys, jonka hintana on täydellinen yksinäisyys. Miten hän saattoikaan aavistaa, että tulee hetki kun mies kuin autiomaa puhaltaa hänen niskaansa ja...

Olen appelsiinin kivi, avaat kaksi puolikasta ja löydät pienen kiven, kiellon kiven. Pidät siitä kiinni, painat niin, että se liimautuu ohutta kalvoa vasten. Kalvo melkein repeää, se venyy, mehu puristuu hedelmän lihasta, irtoaa sen syistä, mutta pysyy pussissa kunnes otat sen suuhusi, puret kalvon rikki, imet ja saat suuhusi kaiken mehun, appelsiinin mehun ja lihan ja minut ja minä huudan repeämää, huudan kipua ja nautintoa.

Kamera näkee Iiriksen kuvat särkyneistä, heistä, joita muut eivät katso. Kamera näkee, miten mies nostaa pienen pojan ilmaan ja kieputtaa tätä, kunnes poika huutaa ilosta. Kamera näkee, miten mies nousee junaan repussaan naisen huutoa ja antautumista, junaan pois pikkukaupungista.

Huone kuuntelee hiljaisuutta ja toukokuuta. Nainen palelee, ottaa hotapulverin, pukee ylleen lammasliivin. Maljakossa kurjenmiekkoja. Mereltä tuulee.

***


Suosittelen Vierasta miestä hitaan nautinnon ystäville. Vivahteiden ja yksinkertaisuuden tyylikkyyttä arvostaville. Upeaa kieltä, koskettavia nyansseja, todenmakuista, ihon alle menevää.

***

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Marjatta   Katja/Lumiomena  Pekka  ja Kirja vieköön!