NAISEN SILMIN

Emma Lusina oli ylpeä sukumme vauvoista: ”Meillä on kovin kaunis pään malli”, hän huokaili ja tarkasteli suvun vastasyntyneitä, kuin olisi posliininukkien asiantuntija. Sitten hän antoi nuorelle äidille tarkat ohjeet siitä, miten lapsen päätä piti hoitaa, jotta malli säilyisi somana pikku munana. Tyyny oli tarkka juttu, sillä lapsi ei saanut nukkua samalla kyljellä vaan vauvaa piti käännellä kuin karitsaa vartaassa. Siten muodostuu kaunis pää! Kaupungilla hän oli näkevinään nelikulmaisia tai pitkulaispäisiä lapsia. Ei ole osattu käännellä.

Lähetin Emma Lusinalle terveisiä tarkastellessani kaljuani kylpyhuoneen peilistä. Onpa hyvä pään malli, kehuin. Ei ryppyjä, lommoja vaan täydellinen Fabergémuna!

Olen nauraen ja kyynelehtien lukenut Pirkko Arstilan kirjaa Naisen silmin (Minerva 2012) kulkien hänen kanssaan lävitse hänen rintasyöpänsä, poikansa menetyksen, kadonneen lapsenlapsen löytymisen, miehen tuoksun, äreät vanhat äijät, käsilaukkujen koot, ensirakkauden, sisustamisen, nivelrikon turhmaisuushoidon, Etelä-Mantereen ikijäätikön, jossa jäävuoret kelluvat unina usvasta…

Olisin niin halunnut olla mukana tämän kirjan tekemisessä niin, että minä olisin saanut keksiä jokaiselle tarinalle hulvattomat otsikot, sillä jokainen luku on niin Pirkkoa ja sanon tämän sillä varmuudella, jolla hänen sekä Antti Arstilan kirja Vahvaa elämää aikuinen nainen on kulkenut mukanani kuin talismani, josta olen ammentanut voimaa jo vuodesta 1988! Jossain Porin kaduilla meidän korkojemme jäljet ovat kulkeneet toistensa sivuitse ja olemme myös kirjoittaneet samaan satakuntalaiseen lehteen, vain eri vuosikymmeninä. Pirkko on kuin tuttu, vaikka ei oikeasti olekaan ja siksi tämäkin kirja oli minulle niin vahva ja piristävä kokemus, että haluaisin juuri nyt ojentaa teille jokaiselle yhden kappaleen tätä kirjaa, josta nyt tarjoilen teille vain muutamia kohtia ja aloitan siitä, mistä sitaattikin kertoi eli rintasyövästä, tuosta niin monen naisen suurimmasta pelosta.

Mitään kaihtamatta Pirkko kuvailee tuntojaan, kun ei jaksa mitään, menettää maku- ja hajuaistinsa sytostaattihoitojen takia. Mutta hän ei olisi Pirkko ellei asiasta löytyisi jotain muutakin kuin säälissä rypemistä. Ensinnäkin Emma Lusinan lupaama kaunis päänmuoto on totta. Toisekseen Pirkko muistelee kauniisti syöpään kuollutta isäänsä


Ajattelin isää paljon, hän on hyvä majakka tällä oudolla merellä.

Hän muisti myös, että isä kuihtui miltei läpinäkyväksi. Pirkko päättääkin, että hän syö etukäteen niin paljon, että moista ei hänelle tapahdu: rapsakat croissantit, suklaiden taivas ja kermaiset kastikkeet ovat nyt sallittua nautintoa. Tosin hän ei sitten heti laihtunutkaan, mutta moni ruoka lakkasi tyystin maistumasta, kuten kävi äidillenikin. Muistan kuin eilisen sen päivän, kun äitini söi koko päivänä vain puolikkaan prinssinakin. Siinä hetkessä itkin huhtikuisessa puutarhassa fasaanien ihmetellessä…Onneksi Pirkko löytää jäätelöt ja suklaan, joiden rasva kuin hyväilee suun limakalvoja ja vaikka uupumus tulee välillä kuin kuolema, niin ajatukset leikkivät

Yritin muistella kuuluisia hiuksettomia, historiallisia naisia. Löysin yhden: Mika Waltarin Sinuhessa oli Nefernefernefer, jonka suloista nahkaista päätä Sinuhe sai sormillaan hyväillä. Missä olisi minulle Sinuhe?

Kun Pirkko sairastuu syöpään, jotkut yrittävät jopa syyllistää, mikä on varmaan hyvin tavallista etenkin jos ihminen on eloisa ja ei ole osallistunut vaivojen valitteluun. Luultavasti syy oli sama kuin minulla melanoomassani, mutta tätähän ei moni usko, että stressi ja/tai tuska voi laukaista syövän. Kuten minulle sen sanoi hoitava lääkärini, niin kävi myös Pirkolle:

”Mistä sinä sen sait? jotkut kysyivät. ”Mistä minä sen tietäisin?” vastasin. Lääkärini tunsi minut hyvin vuosien takaa. Hänen mielestään olin joutunut kestämään niin paljon tuskaa, ettei kehoni pystynyt kaikkea käsittelemään. Jostakin sen tuskan on tultava ulos.


Pirkon iso menetys oli pojan kuolema. Kaikki, kaikki muistuttaa Akista, kuten Siri Hustvedtin kirjassa Kaikki mitä rakastin, kun perheen poika kuolee ja


isä, taidehistorioitsija, purskahtaa itkuun kesken luentonsa nähdessään vesilasin. Hänen poikansa yöpöydällä oli aina vesilasi.

Pirkolle syttyy kuitenkin kirkas tuikku pimeän tunnelin toiseen päähän sillä hän löytää poikansa pojan, kadonneen lapsen, joka viskaa mummonsa surukuorman alta huikeaan iloon.

Naisen silmin on kirja, joka on täynnä elämän mukanaan tuomaa viisautta, joka ei tärkeile, ei pakota, ei uhkaile, vaan juttelee naiselta naiselle kuin istuttaisiin vieretyksin suvisessa puutarhassa parhaan ystävän kanssa, jolle voi kertoa ihan kaiken niin surut kuin seksiasiatkin. Pirkko istuu nyt minua vastapäätä ja meillä on pöydällä viileää chablista ja katkarapusalaattia. Pori on jo käsitelty kuin myös suru ja syöpä. Siinä me istumme Pirkon kanssa ja meillä on molemmilla yllämme t-paidat, joissa lukee: I love Lupins ja Pirkko kertoo:

Sitten tuli kylään ilonpilaaja, sellainen viherihminen, joka sanoo, että voikukka on tärkeä, hyödyllinen, terveellinen, lehtiä voi syödä, juuresta tehdä kahvinkorviketta ja värjätä vaatteita. Voikukkia pitää ymmärtää. Hölynpölyä, minun pihallani voikukista ei tehdä liito-oravia.


Sitten erehdyn kehumaan lupiinien villiä rehevyyttä. Vaarallinen aihe – lehdissä rähistään jatkuvasti lupiinien oikeudesta elää Suomessa. Kiihkeys osoittaa rasismin syvyyden. Emme halua maahanmuuttajia, emme edes maahanmuuttajakasveja. Suomessa saa kasvaa vain alkuperältään suomalaisia kasveja. Jotkut rotuoppienkannattajat soittavat ilmiantoja poliisille, että naapurin pihalla kasvaa nyt ”niitä”.

Nauramme hulluina keskellä lupiinimerta ja kaadamme lisää chablista.

Oi, naurunkyyneliä pyyhkien kerron teille, että olkaa naiset turhamaisia, sillä Pirkon kirjassa todistetaan, miten turhamaisuus parantaa jopa nivelrikon ja ajatukset voivat vanhentaa enemmän kuin selluliitti, ientulehdus, osteoporoosi, syöpä, kihti ja kolotukset. Aivot pitävät kaikesta uudesta ja siihen sopivat hyvin kirjat, elokuvat, uudet ruoat, uudet ihmiset, uudet tavat…

Kun kaksi näin vilkasta kohtaa, ei meinaa tulla loppua, mutta en mitenkään saata olla muistuttamatta, että kirjassa on aivan mainio luku äreistä äijistä, joille minä tuikkaisin testosteronipiikkiä kankkuun, mutta Pirkko suosittaa jättämään änkyrät kiukuttelemaan yksin eli naisen ei kannata jäädä uhrautumaan ellei mies hae hoitoa. Puhutaan pahoista akoista, mutta:


Onneksi pahat akat ovat katoava laji. Naiset hakevat apua vaihdevuosioireisiin ja mielenterveysongelmiin. Vuosien myötä osaamme avata vielä uusia ikkunoita. Mutta äreä, onneton mies sulkeutuu luolaansa kuin ”kuoleva peto”.

Äreistä miehistä pääsemme nuoriin miehiin ja siihen, miten tuoksu, miehen tuoksu vaikuttaa siihen, kuka meitä vetää puoleensa. Muistelemme myös ensirakkauksia ja sitä miten Pirkko Anni Polvan sankarittarien ja minä Vihervaaran Annan innoittamana, annoimme nuorille miehille ’litsareita’. Kaavan mukaan miehen piti sen jälkeen haluta temperamenttisen kaunottaren kanssa naimisiin, mutta minä unohdin, että kädessäni oli ratsupiiska ja Pirkko lätkäisi väärää poikaa, sillä sankari ällistyi niin, että moksautti takaisin…

Naiset muistakaa kehua nainen päivässä, suitsuttakaa tähtisadetta ystävänne ylle kertomalla, miten kaunis ja hurmaava hän on. Nyt on kohta julma huhtikuu, joten voitte ilahduttaa parasta ystävää viemällä hänet ulos syömään ja /tai ojentamalla hänelle hauskan ja oivallisia neuvoja pursuvan Naisen silmin kirjan. Tällä kirjalla voitte sitten muistaa myös äitiä toukokuussa.

Pirkko, mitähän Emma Lusina sanoisi, jos noutaisin kellarista toisen valkoviinin? Ilta on vielä nuori ja meidänhän pitää vielä sopia, kummalle matkalle lähdemme, keskelle jäävuoria vai valitsemmeko terapeuttiset, suorastaan eroottiset junat ja nousemme Orient Expressiin…

Aivan selvästi kuupuutarhani, joka sai alkunsa valkoisesta lupiinista ja valkoisesta akileijasta, hymyilee.