torstai 9. heinäkuuta 2009

JA ME KAIKKI OLTIIN VIHERVAARAN ANNOJA...


Säkylä

Lapsuus tuoksui mummolan ruusupihalta. Amanda oli kaunis mummo ja minä olin hänen ainoa lapsenlapsensa. Sain touhuta Säkylässä järven rannalla lapsen mielikuvitusta inspiroivassa ympäristössä mitä mieleen tuli. Mummoni pihalla siilit tulivat iltaisin maitokupilleen: emo edellä ja poikaset perässä. Sain kammata mummoni mustia, pitkiä hiuksia ja kiertää ne sykerölle. Rakensin sadoista säilytetyistä joulu- ja onnittelukorteista taloja, jotka yksi lapsen puhallukseni pyyhkäisi kumoon. Usein upposin lapsenmaailmaani, jonne eivät yltäneet aikuisten sanat, ei mikään todellinen ympärilläni.

Kotona tuoksui usein maksalaatikolta ja lihasopalta. Koti-ihme Elli hoivasi, rakasti ja nauroi. Hänen iloinen naurunsa kietoutui ympärilleni kuin taikina kiertyi hänen ihmeen pehmeissä pullalonkissaan. Joka keskiviikko tuli Aku Ankka, jota kukaan ei ehtinyt minulle lukemaan ja usein seisoin nurkassa, kun tästä aloin kiukuttelemaan. Isän kanssa pyöräilimme pitkin Säkylää: isä ajoi ja minä istuin tarakalla ja pidin isästä lujasti kiinni. Naapurin Hannun kanssa ajettiin kaupan tasaisella pihalla punaisella polkuautolla. Välillä isä, joka oli kauppias, nosti minut kaupan tiskille ja laulaa lorautin jotain asiakkaille tai kerroin jonkun itse keksimäni tarinan. Tädit ja sedät nauroivat ja antoivat nallekarkkia. Amandalla oli aina kettukarkkia, mutta sitä oli vain mummolassa. Sitten sairastuin vakavasti auringonpistokseen ja olin sairaana kolme kuukautta, josta ison osan Turussa sairaalassa. Meni kauan kunnes pystyin taas kävelemään kaatumatta. Koko ajan huippasi. Isä nukkui kanssani olohuoneen lattialla patjoilla, koska en voinut olla sängyssä huimauksen takia. Sitten siirryin hetekalle. Kuulin uneni lävitse, kuinka isä puhui jollekin vieraalle sedälle, että ’nyt hankitaan likalle televisio’. Siitä alkoi Lassie ja Rintintin. Toisessa oli suomalainen selostus, mutta toisessa oli tekstitys, eikä kukaan ehtinyt lukea. Silloin, neljävuotiaana, avasin sanojen maailman ja opin ihan itse lukemaan ja sen jälkeen kaikki oli toisin. Kirjat alkoivat silloin viedä elämääni ja verbaaliakrobatiasta tuli myöhemmin lempilajini puutarhan hoidon ohella. Minua ei siis koskaan raahattu aamupimeällä tuuleen ja tuiskuun, ei viety päivähoitoon. Isäni sanoi, ettei koiranpentuakaan saa herättää kesken uniensa, miksi sitten ihmislapsen saisi. Minä sain nukkua pitkät aamut tai olla nukkumatta, ihan, miten halusin. Suojattu, suloinen lapsuus!

Kerimäki

Muutimme kahdeksi vuodeksi Kerimäelle, jonne isäni lähti pitämään leskeksi jääneen sukulaistädin kauppaa. Jälleen asuimme ihan järven rannalla. Yhtäkkiä sukelsin kirkkaaseen Puruveteen ja tunsin kuinka veden syli oli hyvä. Ensin uin veden alla ja sitten jo uskalsin pitää päätäkin pinnalla: minä uin! Naapurissa asui punatukkainen Katriina, ystävä kuin Vihervaaran Anna. Keksin leikin, että olemme intiaaneja. Riisuimme itsemme alasti ja minä otin kaupan varastosta punamultaa, jonka sotkin veteen. Sivelin Katriinan ihan punanahaksi ja itseni myös. Juoksimme intiaanihuutoja kiljuen pitkin pihaa, kunnes Katriinan tomera äiti näki meidät ja se oli sen leikin loppu. Pesu kesti vähän kauan ja Kati taisi saada piiskaa. Seuraavaksi otin muovailuvahaa ja pehmensin sen ihan lötsiksi kuuman hellan päällä. Sanoin Katille ja meitä nuoremmalle serkulleni Tintille, että ’laittakaa silmät kiinni ja vaikka mitä teen, ei saa avata’. Hieroin tyttöjen hiukset muovailuvahaan ja sitten annoin luvan avata silmät. Kati suhtautui asiaan asianmukaisen innostuneesti, mutta Tintti uhkasi mennä kielittelemään, ellen sotke omaakin päätäni. Se oli pakkotilanne, sillä muutoin olisi tullut selkäsauna. Samana päivänä minut ajettiin kaljuksi ja seuraavana päivänä menin kansakoulun ensimmäiselle luokalle. Olin hyvin persoonallinen näky ja ruustinna Sylvi Koskimies ei yhtään pitänyt siitä, että puhua pulputin koko ajan. Vietin elämäni ensimmäisen koulupäivän kaljuna nurkassa seisten. Ensimmäisen luokan luokkakuvassa minulla oli sentin sänki. Jälkeenpäin on hirvittänyt, kuinka töhrin Katriinan ihanat, pitkät hiukset, upeat palmikot. Kati vain nauraa jutulle vieläkin kuin ihan oikea Vihervaaran Anna, mitä hän ehkä onkin.

Luvia

Parin Kerimäen vuoden jälkeen muutimme pieneen merenrantakylään Luvialle. Perheessämme oli tällöin jo minua viisi vuotta nuorempi Merja ja lisäksi sain rankan ’vinkumisen’ seurauksena sekarotuisen koiran, jolle annoin nimen Honey.

Luvian suolainen merituuli meni suoraan veriin ja päähän. Rakastin ensi hetkestä kaikkea mereen liittyvää kampeloista uimisen keveyteen. Löysin uuden lettipääystävän Merin, jonka kanssa kiipesimme hänen kotitalonsa jättimäiseen vaahteraan mukanamme eväät ja Välskärin kertomukset. Siellä vienosti siilautuvan valon hohteessa luimme toisillemme vuorotellen jännittäviä kertomuksia. Välillä suljimme silmämme ja kuvittelimme, että olemme pienen lasipallon sisällä, jättiläinen pitää meitä kädessään ja tarkkailee. Välillä meitä huhuiltiin, mutta emme aina välttämättä vastanneet, sillä houkutus jäädä sadun maahan oli liian suuri.


Merillä oli Gotlannin poni Sammy, jolla teimme koko päivänkin kestäviä ratsastusretkiä. Joskus ratsastimme Merin perheen huvilalle ja joku onnellinen sai aina ratsastaa ponin mereen uimaan. Merin kanssa kävin myös ensimmäisen kerran teatterissa. Katsoimme Molierin Luulosairaan ja sen jälkeen fantisoimme näyttelijäuraa kauan. Rakensimme vintille kulisseja, joissa näyttelimme mm. Hannun ja Kertun. Sivuosiin kelpuutimme Merin pikkusiskon sekä jonkun muun pienemmän vaikka huhuilevan pöllön rooliin. Yleisöksi keräsimme aina paljon väkeä nimellistä maksua vastaan. Kuumina suvipäivinä pidimme näytökset pihalla, jonne vedimme pitkät narut puusta toiseen esiripuiksi. Kerran ratsastimme maatilan jättimäisillä sioilla ja olimme yltä päältä mudassa mätkähdettyämme maahan vastentahtoisen eläimen selästä. Mieleenkään ei tullut, miten vaarallista touhumme oli....Hyvin tunnelmalliset tallijoulut eivät unohdu koskaan, sillä vieläkin tunnen Sammyn heinien tuoksun, omenat, jotka ponille toimme, tulen, jonka sytytimme Porin Mattiin, kaakaon, jonka tallissa joimme…


Kasvoimme Vihervaaran Annan tahtiin. Kaikki Anna –kirjat luettiin ja paljon muuta. Äiti yritti valvoa lukemistani, että olisin joskus edes nukkunut, mutta kun valot oli sammutettu huoneestani, otin taskulampun ja jatkoin lukemista sen valossa peiton alla. Lukeminen toi väistämättä kirjoittamisen. Päiväkirja tosiensa jälkeen täyttyi. Niihin vuodatettiin ensirakkauden katkeransuloiset kyyneleet, kaikki mikä koettiin epäoikeudenmukaiseksi kuin myös muistoruno John F. Kennedylle. Niihin taltioitiin myös pieniä kauneusniksejä, arviointeja koulun pojista ja joskus katkeria vuodatuksia jonkun petoksellisuudesta. Tulivat ja menivät ensisuudelmat, kotihipat ja ensimmäiset poikaystävät. Housut olivat leveälahkeiset ns. merimieshousut ja ensimmäisiin liiveihin oli pakko laittaa vessapaperia, kun muuten olisi ollut liian tyhjää. Onneksi sitten tuli Twiggy, joka loi uuden nuorisomuodin laihuudesta ja pisamaisuudesta ja Qvint, joka lahjoitti meille ruipeloille sopivan minihameen. Meikki oli mustat kajalit silmän ympärillä ja pitkät hiukset ja jakaus keskellä päätä.


Tuota aikaa kuvaa mielestäni varsin osuvasti yksi lehtikirjoitukseni, josta tässä osa: Meidän lapsuutemme ja nuoruutemme oli eri kuin teidän. Meidän piti kuunnella sotajuttuja, syödä kalanmaksaöljyä, käydä pyhäkoulua, kirjoittaa raittiuskilpakirjoituksia, kerätä 200 kasvia ja opetella vielä nimet ja heimot latinaksi, kuunnella Markus-sedän Kaurapuurojuttuja radiosta ja talvisin hiihtää kouluun 10 kilometriä kovassa pakkasessa. Ei ollut koulukyytejä, ei laskettelulomia, ei ulkomaanmatkoja, ei videoita, ei viikkorahoja, ei muotivaatteita. Vaan mitäs siitä, sillä meistä tuli pirunmoisen sisukkaita ja kaikki otettiin takaisin teini-iässä ja myöhemmin vielä monin kerroin. Meillä oli E-pillerit ja vapaa sexi. Me olimme E-pillerien koekaniinit. Me taisteltiin Martin Luther Kingin ja Mustien Pantterien rinnalla. Meillä oli Che ja teiniliitto, punkku ja vallankumous ja pää täynnä huumaavia ihanteita. Meillä oli myös Beatles, CCR, Dylan ja jazz. Meistä tuli jotakin, oli ihan pakko tulla. Vaikka me laulettiin aamuun asti Blowing in the windiä, me saatiin valkolakit ja opiskelupaikat, avioliitot ja –erot, asuntovelat ja lapset. Meistä tuli kaupunginjohtajia, opettajia, kotirouvia, liikemiehiä ja –naisia, teollisuusjohtajia, lääkäreitä ja etenkin kunnon keskiluokkaisia porvareita, yhteiskunnan tukipilareita.


Niinpä. Tuli käytyä Porin Yhteislyseo, jonka käytävillä vaelsi samoihin aikoihin tuleva Kansallisbaletin johtaja Jorma Uotinen, joka jo silloin erottui persoonallisella tyylillään. Ensimmäinen toimitusharjoittelupaikka. Pyrkiminen lukemaan historiaa Jyväskylän Yliopistoon. Hyvä työtarjous, johon oli pakko tarttua. Ensimmäinen avioliitto. Lapsi. Oma talo. Avioero. takana monia lehtijuttuja ja tuhansia luettuja kirjoja. Ensimmäiset ulkomaanmatkat ja aina alppimaahan. Ja syöpä.

Melanooman jälkeen kirjoitin yhteen keski-ikäisiä naisia koskevaan kirjaan: Toisaalta kun sairastuin melanoomaan ja odotin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen tietoa mahdollisista etäpesäkkeistä, tajusin, että pahinta on elämätön elämä. Olin aina ollut tunnollinen, kunnollinen, ylivelvollisuudentuntoinen puurtaja, raataja. Olin koko siihenastisen ikäni maksanut jotain järkevää: opintovelkaa, tonttia, asuntoa. Vain puhtaasta tunnollisuudesta jatkoin vuosikausia avioliittoa, jossa ainoan lämmön soi hyvin tehty leivinuuni. Nyt haluan, että elämästä löytyy puurtamisen lisäksi paljon iloa. Nyt maksan välimerensinistä rättikattoautoa, kasvatan salaista puutarhaa, opiskelen italiaa, ja nykyisen kotini kuumin piste löytyy aivan muualta kuin leivinuunista. Silloin vuosia sitten syövän jälkeen oli aika hypätä ja se kannatti.


Muuratsalon saari

Se kannattaa vielä tänäkin päivänä. Kohtasin Elämäni Miehen 3.3.1984 ja kirjoitin silloin Kodin Kuvalehteen julkaistun pikkujutun Irti oravanpyörästä. Sama onni on jatkunut ja vain kasvanut. Intohimo vain lisääntyy vuosien myötä. Yhteinen lapsemme kirjoitti Jyväskylän Lyseosta ja hakee yliopistoon lukemaan uskontotieteitä tai sosiologiaa. Kotona on vielä Grande Diva Olga, novascotiannoutajamme. Puutarhamme ei ole enää salainen, vaan viidessä lehdessä esitelty ja monen kävijän kohde. Ensi keväänä se esitellään televisiossa Ihana piha –ohjelmassa. Nykyhetki on antoisa ja vahva: pidän blogia, jossa arvostelen kirjoja neljälle kustantajalle, tuon sinne myös puutarhaani ja elämäni tähtihetkiä. Pitkässä jatkumossa se muistuttaa päiväkirjaa, mutta pääpainotteena ehdottomasti kirjallisuus. Ratsastus on tullut takaisin elämääni issikkojen myötä. Myös uudet seikkailut odottavat nyt jo keski-ikäistä pariskuntaa. Kuulumme Savonlinnan oopperajuhlien vakikävijöihin, mutta yhtä hyvin bilettämme rockia. Haaveissa on asua eläkepäivien koittaessa jonkin aikaa ainakin Irlannissa, Englannissa ja myös alppimaat houkuttelevat… Puutarhamme saa villiintyä eli nurmikko väistyköön ja runsas rönsyilevyys kärhöineen ja sormustinkukkineen vallatkoon alaa. Minä kirjoitan paljon ja osallistun silloin tällöin myös kirjoituskilpailuihin, joissa olen pärjännytkin. Kielten harrastus on ilman muuta kuvioissa kuin myös oman kunnon vaaliminen ja ystävyyssuhteiden ylläpito. 40 vuoden jälkeen hain esille myöskin Katriinan, oman Vihervaaran Annani ja siitä me vain jatkoimme kuin ei vuosia olisi välissä ollutkaan. Suvella ajamme Carmenin jälkeen taas Kerimäelle ja pulahdamme Katin kanssa Puruveteen kuin silloin ennen. Ja vesi on kirkasta kuin silloin lapsena ja sukellamme silmät auki ja näemme kaikki veden ihmeet – ja toisemme. Ja taas olemme pieniä tyttöjä, joiden koko olemus huutaa: Täältä tullaan elämä!

Täyttäessäni pyöreitä kirjoitin lehteen pienen pätkän, ikään kuin tiivistelmän meistä suurista ikäluokista:

Me keski-ikäiset, varttia vaille tai varttia yli 5-kymppiset, olemme mieletön juttu! Me olemme ruuhkavuodet, pörssikurssi, 60 työtuntia viikossa; me olemme laatuaikaa puolisolle, ei vielä aikaa lapsenlapsille; me olemme e-pillereiden koekaniinit, vapaan rakkauden apostolit; me tapaamme toisiamme hyvän ruoan ja viinin merkeissä, me patikoimme alpeilla ja juhlimme pyöreitä laulaen aamunkoittoon Tom Dooleya tai Where have all the flowers gone?

Me opettelemme kieliä, osa meistä jo asuu unelmamaataan Me pissaamme Suomen kalleinta virtsaa, sillä emme usko saavamme raffinoidusta ruoasta kaikkea, mitä tarvitsemme. Varmuuden vuoksi syömme monenlaista omegaa, aata, beetä, ceetä ja deetä, kalkkia, sinkkiä, magnesiumia…

Meillä on murhetta lapsista, joiden vetelyys joskus ärsyttää ja joskus itkettää. Mutta vain yksin ja salassa: itkupilleiksi meistä ei ole. Meillä valo näkyy aina tunnelin päässä ja ellei näy, vahvin meistä vie sen sinne. Me osaamme nauttia elämästä. Meidän ovat kaikkien aistien juhlat!

8 kommenttia:

  1. Herranjestas mikä stoori! Istuin tässä ja luin, ja melkein aamupuuro paloi pohjaan..Kahvit on vielä keittämättä.

    Olet sinä aikamoinen lapsi ollut, ja sinun maailmasi on ollut mielikuvituksellinen!
    Minullakin on ollut lapsuudessani seikkailua ja tapahtumia, nyt mietinkin onko omilla lapsillani samanlaista. Tuntuu, ettei ihan ole. Maailma on muuttunut. Ja vaikka ihmisellä/lapsella olisi vilkas mielikuvituskin, se suuntautuu nykymaailmassa erilaiseen tekemiseen jne.

    Jäi mieleeni isäsi sanat, että nukkuvaa koiranpentuakaan ei saisi herättää, miksi siis ihmislasta..Tätä onneksi sain noudattaa suurimmaksi osaksi omien lasten kanssa kun olin heidän kanssaan kotona kun olivat pieniä. Minäkin sain olla. Kun äiti oli töissä, olin mummun hoivissa.

    VastaaPoista
  2. Juu, nyt tiedät, miten villi kauhukakara minä olin;-)

    Mutta ihan vakavasti: Jotain oli silloin hyvää eli oli aina kavereita, kun lapsia oli monissa perheissä paljon (meillä tosin vain 2), ei tunnettu semmoisia vaaroja, jotka olisivat estäneet lapsia kirmaamasta pitkin pihoja ja kylänraitteja ja tärkein kaikista: VANHEMMILLA EI OLLUT AIKAA TAI TARVETTA TEHDÄ LAPSILLE KAIKKEA VALMIIKSI JA VIEDÄ PUUHAMAAHAN. Viime mainittu asia antoi tilaa lapsen mielikuvitukselle ja lapsuuden seikkailulle!

    Minäkin sain Merin kohdalla toteuttaa unelman, että lasta ei tarvitse aamulla herättää klo 6, kuten oli esikoiseni kohdalla. Se on ollut yksi elmäni tärkeistä asioista!

    Sooloilija, valitettavasti joudumme monista syistä nyt vahtimaan/valvomaan lapsia enemmän. Onneksi Meri sai viettää lapsuutensa tällä saarella ja 'puuhamaaksi' riittivät saaremme vuoret, rannat, metsät ja luolastot.

    Olen onnellinen , jos tämä kolahti sinuun! Olen tätä vähän pantannut, koska en halua leimautua ikäni takia millekään vuosikymmenelle, mutta ensimmäinen komentti tulikin eri vuosikymmenellä syntyneeltä: ehkä jotkut asiat ovat kuitenkin ajasta riippumattomia...

    VastaaPoista
  3. Voi Leena miten ihanan lapsuuden kuvauksen kirjoitit! Aivan kuin lukisi jotain kirjaa!
    Minullakin oli aika mielikuvitusrikas lapsuus, en vaan osaisi sitä laittaa paperille niin hyvin.

    VastaaPoista
  4. Leenuska! Oletpa aikamoinen!

    Pidin kovasti tavastasi kirjoittaa. Välitit tekstilläsi lapsuuden valoa, joka on ilmeisen sammumatonta lajia.:)

    VastaaPoista
  5. Jael, kiva että pidit ja laita sinäkin vain muistot blogiin, että saadaan lukea. Nämä meidän jutut ja lapsuudet ovat jo mennyttä ja huomisen historiaa.

    Avatar, tämä olikin se Leenuskan valopuoli eli tällaista oli oikeesti ja todella. No, kyll' tää sammuu nopeestikin ellei tenkiikka helpotu tai mun aivot muutu teknisiksi;-) Toki näitä voi muistella, vaikka stopanneen tietokoneen äärellä, mutta miten saan nämä jutut sitten teille!

    VastaaPoista
  6. Kiitos Leena!

    Tämä oli NIIN suloinen.
    Olen Sinua vanhempi ja tiedän, kuinka paljon mielikuvitukselle jäi tilaa ollessamme lapsia. Olen siitä erityisen kiitollinen ja onnellinen!
    Minä kirjoitin myös, ja "jouduin" - silloin se tuntui siltä - aina lukemaan kaikki aineeni luokan edessä. Vihot ovat kymppejä täynnä. Äiti säästi ne. Äidinkieli oli minulle rakkain aine, ja olen edelleen suoranainen friikki! :) saksankieli toinen, musiikki kolmas.
    Nuoruuskuvauksesi oli myös ihana. Lähdin Saksaan 1967 ja elin tuon kuohuvan ajan siellä (yhteensä 10 vuotta). Sielläkin kuohui, mutta ei missään tapauksessa sillä tavalla kuin San Fransiscossa, josta näin vastikään ohjelman televisiossa. Se meno ahdisti minua.

    Nyt aikuisena elämä on täyttä ja ihanaa - sairaudesta huolimatta. Minulla ei ole rinnallani puolisoa, mutta yllin kyllin ystäviä, joiden kanssa jakaa ajatuksia. Ikä on tuonut tullessaan myös sitä seesteisyyttä ja ymmärtämystä, joita olen aina kaivannut ja etsinyt.

    Elämä on totisesti "ihmisen parasta aikaa!" :)

    VastaaPoista
  7. Eve, minäkin aina 'sain' lukea aineeni luokalle. Äidinkielen opettajani lukiossa sanoi: "Tytlöt, näin ei sitten kirjoita ylioppilaskirjoituksissa kukaan muu kuin Vähä-Mattila (minä), mutta haluan näyttää teille kuka on Suomen tuleva naispuolinen Waltari." Siis mun päälle alitettiin liian nuorena liina raskas viittaa. Waltarinna arvoa en koskaan pystynyt luanstamaan, mutta aina olen sekä lukenut että kirjoittanut.

    Katsoimme saman filmin San Fransiscosta. Osa siitä ahdisti, osa toi kaiputa. Osa minusta on ikihippiä.

    Seesteisyys! En tunne koko sanaa, sillä palan tulessa!

    Ehkä tyyni poukama tulee sitten aikanaan.

    VastaaPoista
  8. Ihmisen elämä on tarinaa, usein onneksi ihanaa... Ja oi ihana Anna vaeltaa ihanasti mukana näissä askeleissa. Lukijalle, erityisesti lapselle (mutta myös aikuiselle), on ihanaa kohdata itsensä kaltaisuutta, saada samaistua ja hengittää kirjan kanssa samaan tahtiin... Anna on varmasti yksi niistä hengettäristä, jotka ovat tehneet ikuisen pesänsä hyviin moneen sydämeen <3

    VastaaPoista