Vuonna ’98 matkasin äitini lahjomana vihdoinkin hänen ja rakkaan, edesmenneen Hilma-mammani syntysijoille Valkjärvelle. Uin Valkjärvessä, jossa isoäitini suku oli uinut jo satoja vuosia. Uinti oli kuin kaste ja uni: Silmissäni vilkkuivat mammani ruskettuneet, paljaat pikkutytön jalat, aurinko oli vaalentanut hänen tukkansa hunajaksi, mammani kosketti paljasta ihoani vuotten lävitse. Olin yhtä, olin karjalainen, olin juurillani.
Äitini kotitalossa kohtasimme venäläisen ylenpalttisen vieraanvaraisuuden, jossa samppanjaa ja mansikoita ei säästelty. Toki kohtasimme myös slaavilaisen piittaamattomuuden, jossa rakennukset repsottivat, isot, raavaat miehet makoilivat suvinurmella, kun kypsä vilja suorastaan huusi tulla korjatuksi ja ihan kaikki oli vähän miten sattui. Se sitten otti satakuntalaiselle luonnolle, mutta onneksi oli niin kuuma, että jaksoin vain hymyillä.
Sitten Viipuri. Mammani tarinoitten, unelmien ja ilon Viipuri, jonne ajettiin kilpaa Valkjärven kieseillä. Viipuri, Monrepos, Pyöreä torni ja tori. Kuljin kuin kuumeessa. Dejá-vu? Olinko ollut täällä ennenkin? Ostin kauniita liinoja, kantarelleja, lasia. Söin, mitä myytiin. Surin pienissä häkeissä paahtuvien myyntikoirien kovaa kohtaloa. Kuin usvan lävitse kuulin äitini selitykset ja venäjänkieli katosi. Kuulin suomea, ranskaa, saksaa, ruotsia. Naiset muuttuivat vaaleammiksi, tytöt iloisemmiksi, hevosten kupeet kiilsivät, Viipurin rinkeli teki kauppansa, korsetti puristi ihanasti, ilmassa oli sitä jotain...Oli hyvin kuuma kesäpäivä, mutta jostain tuntui levoton tuuli... Ehkä juuri sinä päivänä Edith Södergran, lempirunoilijani, vuokrasi aidot Valkjärven kiesit aloittaakseen riehakkaan ajonsa Raivolasta kohti Terijoen valkeita santoja.
Unista tietenkin herätään, vaikkapa siihen, että aviomies kuivan proosallisesti huomauttaa, että ruplat loppuivat nyt.
Ruplat, mitkä ihmeen ruplat? Viipurihan on suomalainen kaupunki, vartti juuristani on täällä ja tänne minä palaan aina. Ja jos en muuten pääse, niin unissani ja unelmissani. Kaikkein sinisimmässä unelmassa Viipuri on suomalaisten kaunis kaupunki, joka on hellyydellä ja pieteetillä restauroitu sille kuuluvaan arvoonsa. Viipuria odotellessa valmistan perheelle Varttikarjalaisen paistia, jossa sika ja nauta ovat ohuina suikaleina, runsas sipuli pienenä hakkeena ja porkkanat ohuina veneinä, sitten vain runsaasti pippureita, kuumaa vettä, ripaus suolaa ja kolmen tunnin haudutus.
On rikkaus olla satakuntalaisen isän ja hämäläis-karjalaisen äidin tytär. Rikkaus se on myös hämäläiselle miehelleni, joka väittää nuorekkuutensa salaisuudeksi joka hetkistä epävarmuutta: Hän ei koskaan tiedä, onko vaimo tänään järkevä, harkitseva, tiukka satakuntalainen vaiko nopeakäänteinen, vilkas karjalainen, jonka sielu liitelee Karjalan laulumailla. On siinä hitaalla hämäläisellä ihmettelemistä!
Eräänä suvena taas korkoni piiskaavat Viipurin katuja ja kujia, askeleeni kohtaavat mammani kulun ja on kuin eilen olisi tänään.
Olen kait puolikarjalainen ja Viipurissa maksoin ruplilla.
VastaaPoistaTottakai ruplilla..., mutta unissa raha voidaan kuvitella Suomen rahaksi.
VastaaPoistaMinä olen vartti, koska pappani on hämäläinen, mutta meni Karjalaan kohtalokkain seurauksin eli rakastui seillä täsykarjalaiseen isoäitini Hilmaan.
Täältähän se teksti löytyi. Viipuri on ollut aivan mahtava kaupunki, isä on siitä minulle aikanaan paljon kertonut ja näyttänyt valokuvia. Se oli ennen sotaa varmaan suomen kansainvälisin kaupunki, siellä puhuttiin vaikka mitä kieliä ja isä osasi sen takia aika paljon erikielisiä sanoja. Siellä oli naamiaisia ja teatteria ja vaikka mitä. Minkähänlainen kaupunki se olisi JOS....
VastaaPoistaAllu, miten sinä löysit tämän, kun mullekin teki tiukkaa;-)
VastaaPoistaViipuri on tai olisi niin ihana kaupunki. Osa minusta jäi sinne heti. Sanoin siellä Reimalle,että jos Viipuri tulee joskus Suomelle, me ostamme sieltä pienen asunnon. Kaikki oli niin uskomatonta! Oli helppo todeksi eläytyä kaikki mammani tarinat.