maanantai 27. heinäkuuta 2009

JÄÄHYVÄISKIRJE PABLO NERUDAN TYYLIIN

Rakkaani, minä lähden taisteluun. Minä vyötän itseni kuunvalolla ja juon unohduksen maljasta. Sinä olit kauan sitten sieluni valtias, mutta pakotit minut lähtemään luotasi. Sinä vedit minua luoksesi kuin tuli yökiitäjiä ja tunsin sielusi voiman ylläni kuin raskaan taakan. Yritin lähestyä sinua halulla ja ilolla ja avasin sylini voidakseni tehdä kanssasi kaiken sen, minkä kevät tekee kirsikkapuille, mutta raskas talonpoikaisvartalosi musersi minut alleen ja liikkumattomaksi ja ruumiisi vastaus oli itsekäs ja mykkä.

Sinä tulit takaisin. Sinä valloitit minut nopeammin kuin valkoihoiset intiaanien preerian. Halusit näyttää, kuka vieläkin on sieluni valtias. Yritin vetäytyä, mutta kerran join viiniä kanssasi ja silloin sormesi hipaisi nilkkaani: Olin mennyttä. Olin tulessa. Silloin tiesin: Ei ole unohdusta sinusta! Tiesin: On pieni polku, joka vie siimekseen, jonne minulla ei ole lupa.

Rakastan sinua aina, mutta en tiedä miten. Vain sen tiedän, että uskollisesti, mutta kaukaa, sillä nyt lähden taisteluun. Kovat veripellot odottavat minua. Niiden peltojen yllä eivät lennä halun perhoset. Vain yksinäinen suruvaippa liihottaa siipipölyään varistaen ja yökiitäjät tarjoavat minulle lohtunektareitaan.

Minun taistelukentilläni on nimetkin, mutta tuskin ne sinua kiinnostavat. Kuitenkin ne tahtovat savukirjaimin piirtyä yötaivaan pimeyteen: Olet toisen oma. Olen toisen oma. Nefernefer kutsuu minua. Vanha nainen sairastaa. Vanha koirakin sairastaa ja kohta kuolee pois. Sieluni on itkenyt lokakuusta saakka. Olen vajonnut kadun pölyyn ja yritän kuitenkin nousta. Rakas, salli minun nousta ja lähteä taisteluun.

Tammikuun pimeällä, vailla auringon lohtua, kirjoitin sinulle alastomana: 'Tämänkin hämärän' on meidän tarinamme ja tiedät sen, sinä, jonka karkea talonpoikaisvartalo haluaisi levätä ylläni kuin aamukaste. Sinä voit paeta jokiini ja minä teen paollasi mitä ikinä haluan. Senkun heität surusi verkot ja lähetät punaisia hätämerkkejä, minä olen syyllinen tähän julmaan leikkiin ja kulutan kaiken, kaiken..., mutta sinä teet tästä loputtoman muistojen korun, jota kannan ylläni kunnes taivas tulena palaa. Yöllä näin, että olit kirjoittanut nimeni tähtien sekaan savukirjaimin. Luota minuun. Minussa on päiviesi harha ja loppuelämäsi usvaviitta. Syksyllä kohtaat minut vihreässä baskerissani ja silloin vihdoinkin huomaat silmieni vihreät linnut. Unessani varjoperhoset laskeutuvat yllemme kun hukumme tähtien mereen ja majakan valot vilkuttavat hätämerkkejä. Herään märkänä suudelmiesi vaatteesta ja janoisena, koska olet tyydyttänyt palavan janosi ruumiistani. Sieluni täynnä syksyn lehtiä. Valkea mehiläinen nousee lentoon valkeiden reisieni sylistä ja ihollani viipyy painosi keveänä kuin perhosen siipipöly. Nyt valkea mehiläinen surisee sielussasi.

Olit lomalla. Olen toisen oma. Hän kirjoitti minulle kirjeen:

Et antanut minun kärsiä, vain odottaa.

Juuri sellaisina
hämmentävinä hetkinä,
jotka kihisevät käärmeitä,
jolloin olin tukehtua
ja sydämeni melkein pysähtyi,
tulit alastomana, naarmuisena,
verta vuotavana vuoteeni luo,
sinä, valittuni,
ja silloin
vaelsimme koko yön
unissamme,
ja kun heräsimme,
olit entisesi mutta myös toinen,
ikään kuin unissamme tuivertava tuuli
olisi sytyttänyt hiuksiisi taas tulen,
upottanut vartalosi vehnänkeltaiseen ja hopeaan
ja saanut sen kauttaaltansa loistamaan.

Minä en kärsinyt, rakkaani,
odotin vain.
Sinun oli uudistettava katseesi
ja sydämesi
sen jälkeen kun olit käynyt
sydämeni merensyvänteessä.
Sinun oli noustava vedestä
yhtä puhtaana kuin
öisen laineen ilmaan
lennättämä pisara.

Valittuni, sinun täytyi
kuolla ja taas syntyä; minä odotin sinua.
En kärsinyt etsiessäni sinua,
sillä tiesin sinun palaavan
uutena ihmisenä,
naisena jossa on kaikeea mitä jumaloin;
joka on jättänyt taakseen sen mistä en huoli;
jolla on sinun silmäsi, kätesi ja suusi,
mutta jonka sydän on toinen;
joka heräsi rinnallani
kuin olisi alati ollut siinä
valmiina jatkamaan
rinnallani,
aina.

Luettuani kirjeen hän katsoi minua ja näin hänen silmiensä pedonkeltaiset täplät, mutta myös siniset surun lammet. Hän päätti kaiken, kaiken. Hän sanoi, että minä lähden hänen kanssaan Chileen. Hän sanoi: Ei ole toista. Minun on ainoa. Kun vaellan Chilen rannoilla, pelkään, että muistan sinut, mutta hän ei salli. Hän rakastelee minua yöllä rantahiekalla ja suutelee huuliani, kunnes ne vuotavat verta. Olen hänen!

Jonkin ajan kuluttua. Kymmenen tai sadan kuunkierron jälkeen, kuussa, jossa ponit pudottavat karvansa, voit kirjoittaa minulle:

Tuskin olet minut jättänyt,
kun olet taas sisässäni
kirkkaana tai värisevänä,
rauhattomana, sanojeni satuttamana,
taikka täynnä rakkautta, kuten silloin
kun suljet silmäsi tajutessasi
millaista elämänlahjaa
kannan sinulle lakkaamatta.

Rakkaani,
kohtasimme janoisina,
imimme kaiken
veden ja veren toisistamme,
kohtasimme nälkäisinä,
ahmimme toisiamme
tulenlieskojen lailla, kunnes kumpikin jäi
nuolemaan haavojaan.

Mutta odota minua,
säilytä minua varten suloisuutesi.
Jonakin päivänä tuon sinulle
ruusun.


Ja silloin minä vastaan sinulle syyskuussa:

Tänään, tämä päivä oli täysi malja,
tänään, tämä päivä oli suunnaton aalto,
tämä päivä oli koko maailma.

Tänään myrskyävä meri
kohotti meidät yhdellä suudelmalla
niin korkealle että salaman valo
sai meidät vapisemaan
ja me laskeuduimme, arastellen,
ja vajosimme syvyyteen toisistamme erkanematta.

Tänä päivänä ruumiimme avartuivat
ja kasvoivat maailman ääreen saakka
ja kiertyivät sulaen
yhdeksi ainoaksi vahapisaraksi
tai meteoriksi.

Sinun ja minun välille avautui uusi ovi
ja joku, vielä kasvoton,
odotti meitä sen takana.


Valkean mehiläisen päivänä A.D. xxxx
Turkoosi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti