Pirkko Soininen: Avataan siiven alta

Pesäpakoiset kuoriutuvat silmät auki, pesäviipyvät kuoriutuvat silmät kiini. Ei ole vaikea arvata, kumpaa lajia sinä edustat ja kumpaa minä. Lasken jotain mitä ei voi laskea: onko pienen linnun rohkeus yhtä kuin ihmisen tai leopardin?

Pirkko Soinisen runoteos Avataan siiven alta (Sanasato 2016) osui minulle vasta nyt, sillä viime syyskesä ja syksy katosivat jonnekin...mustan linnun siiven alle, mutta se oli viisas korppi... Sain kirjan vihdoin tänään, sillä Soinisen runoja en jätä lukematta. Kun luin Murretut päivät, sain niin vahvan intuition Soinisesta runoilijana, että kirjoitin:

Tässä vahva, uusi omaääninen runoilija. Yksikään teoksen runo ei jättänyt kylmäksi. Ei jättänyt paitsi. Runoilijoita kuten prosaisistejakin verrataan toisiinsa: luonnollisesti heissä kuullaan koettuja sekä luettuja eilisiä. Minulle tulivat mieleeni Aila Meriluoto, Mirkka Rekola, Sirkka Selja, myös aavistus Ahmatovaa ja Szymborskaa. Se miten runojen nainen teitittelee kuolevaa miestä, toi mieleeni Marguerite Durasin, jonka kirjoissa jopa rakastavaiset teitittelevät toisiaan.

Murretut päivät on ominta minua, mutta Avataan siiven alta on sitä minua, joka viipyy Ahmatovan ja Durasin säkeissä, niissä joissa sanat viiltävät kuin terävät esineet.Murretuissa päivissä naisen ääni, Viipuri-uneni ja erotiikka. Avataan siiven alta tarkoituksellista kliinisyyttä lintutieteilystä, samaa henkeä kuin kirjan sairaalavisiitit ja käytävillä kulkevat kärryt kolistellen täynnä muistoja ja unohtamisia ja etenkin eksymisiä

Eksyy merelle kuten eksyvät ne, jotka eivät enää tiedä suuntaa.
Mutta vielä hän pystyy kuorimaan
omenan yhdellä sulokkaalla liikkeellä.

....mutta myös

 Voi menettää sanat, muttei se tarkoita mitään.

...läsnä rakkaus, hellyys

 Aivan. Kertokaa minulle:
kuinka voin pidellä häntä itkemättä?

Pirkko Soininen itse kertoo, että 'kirja syntyi, kun hän pohti sitä, millaisia muistoja ja jälkiä jätämme toisiin ihmisiin ja miten eri tavalla asioita muistamme.' Tämä on todella kiinnostavaa ja siksi olenkin viime aikoina viihtynyt sellaisten kirjojen parissa, joissa samasta menneisyydestä kertovat useammat henkilöt. Joskus riittää vain kaksi kertojaa kuten kirjassa Sisar talossani, jossa sisarukset muistavat lapsuutensa tapahtumat aivan kuin lapsuus ei olisikaan ollut heidän yhteinen vaan aivan eri.

Ja sitten ovat muistot, oikeat tai väärät, ne eivät kysy lupaa

Kauan sitten oli hetkiä, jolloin näin sinussa
jotain mitä en tunnistanut.
Näytät salamyhkäiseltä, aiot viedä sen kaiken mukanasi,
kauhistuttavat salaisuudet.
Kyllä, salakuljetin sen portviinin.

...huuhdellaan kuitenkin alas portviinillä.

Miksi linnut? Miksei linnut? Olen lintuviipyvä ja unissani kuljen kasvihuoneessani kuin Felicia Venhaug alasti ja linnut hiuksissani. Tietysti juuri linnut, sekä elävät että kuolleet.


Pirkko:

Mietin myös sitä, mitä tapahtuu kun muistisairauden myötä kieli, jolla kommunikoimme katoaa. Toisaalta minua kiinnosti myös se, miten vaikea on laskea irti rakkaista ihmisistä - tässä mukaan astui täytettyjen lintujen symboliikka.

Linnut ja naiset, niitä on moneen lentoon.

On tomukylpyjä ottavia lintuja ja voimakasnokkaisia lintuja ja on
vaahtokylpyjä ottavia naisia ja voimakastahtoisia naisia.

Avataan siiven alta on eittämättä kirja myös surusta ja hyvästeistä, siitä jäljestä, jonka lentoon lähtenyt jättää, mitä hän viimeksi kirjoittaa taivaalle, minkä viestin antaa. Onko viesti peräti kirjoitettu vierailla kirjainmerkeillä, kuuluuko niissä krakowalainen sointi kuin enne jostain tulevasta? 

Runo on villilintu. Se tekee pesän minne huvittaa. Se tulee kun et sitä odota. Se pakenee, kun vaadit, mutta

"Karanneen linnun voi saada takaisin, joten toivoa ei
kannata menettää, vaikka lintu lentää ulos ikkunasta." En siis sulje
ikunoita edes talvisin, vaan pujotan kädet muhvin sisään. Istun
turkki päällä halkopinossa, suusta nousee huurua. Ihminen on
hassu sillä tavalla, toivoo viimeiseen asti.

Soinisen omaäänisyys on erottuvaa ja myös sivaltaa niin halutessaan. Hyvällä tavalla, sillä tämähän on selvää lääkettä suruun:

Koskaan ei tiedä, onko aikaa. Eilen vielä oli, mutta tänään istut
halkovajassa turkki päällä ja parut suoraa huutoa. Se on turhaa,
eikä kovin esteettistäkään. Ilmaantuvat lokit, jos tahdot. Hierty-
mät ajan reunalla. Katso: olisi juuri sellaisia peltoja, joihin kauriit
sopisivat. Haluan nyt kuitenkin neuvoa: siltä varalta että jäät auton 
alle tai jotain, vaihda alushousut ja työnnä appelsiinitikulla kynsi-
nauhat taaemmaksi. Sinuna en rääkyisi enää yhtään. Sellaista vain on.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Elina/Luettua elämää

*****

Runokirjat Leena Lumissa