Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina

Olin syntymästäni saakka Janten lain leimaama ja yhtä omaperäinen kuin lyhtytolppa minkä tahansa ruotsalaisen pikkukaupungin nimettömällä torilla. Suurta kirjallisuutta? Henkilöitä jotka erottuvat joukosta? Sillä saralla minulla ei ollut yhtikäs mitään annettavaa.

Mattias Edvardssonin trilleri Melkein tosi tarina (En nästan sann historia, Like 2017, suomennosTiina Ohinmaa) osui minulle mitä suurimpaan dekkarinälkään, joten rikoin omaa lakiani ja annoin tarinan viedä aamukolmeen. Alussa ihmettelin, että miksi tätä, kirjoittamista ja valittamista kirjoittamisesta, sillä kirjan päähenkilö Zackarias Levin, Zack, kirjoittaa kirjaa kahdentoista vuoden takaisista tapahtumista samalla kun muuttaa äitinsä helmoihin asumaan ja synkistelee kuin koko maailma olisi jotain hänelle velkaa. Hän kiukuttelee äidilleen, hän ei ole kiitollinen mistään, hän on sellaista sarjaa, josta en niin syty etenkään kun masiskausien kanssa vaihtelevat ylettömät kirjailijuuteen liittyvät egoilut:

Menestyksen avain piili kokeellisuudessa. Loisin jotain ainutlaatuista, jotain upouutta, joka erottuisi kaikesta aiemmin kirjoitetusta. Pahin pelkoni oli tylsä ja toisteinen teksti. Tarinoilla jotka oli jo kerrottu, sanoilla jotka oli jo muotoiltu ei ollut olemassaolon oikeutta suuressa kirjallisuudessa. Minä murtautuisin ulos kaikista kehyksistä ja perinteistä.

Näin meidän ’suuri’ kirjailijamme, eikä edes ollut aineissa. No, miten sitten onnistuu kirja Syytön murhaaja, jonka on tarkoitus puhdistaa vankilasta vapautunut Adrian kuuluisan kirjailijan Leo Starkin murhasta, vaikka ruumista ei edes ollut vielä löytynyt. Se onnistuu erinomaisesti! Kirja kulkee vuosien 1995-1997 tapahtumissa ja Melkein tosi tarinassa saamme Syyttömän murhaajan väleihin vuotta 2008, jolloin vanha jengi on taas koossa ja alkaa paljastua yhtä ja toista. Myös sellaista, jonka takia aloin melkein pitää Zackista, sillä löysin hänen kipupisteensä ja niistä yksi oli Betty. Napakoin oli Zackin äiti, joka repäisi aikamiespoikansa maanpinnalle, kun tämä alkoi liikaa liidellä. Tilanne ei ollut Zackin luovalle työlle kaikkein otollisin, sillä sehän söi itsetuntoa:

Olin 32-vuotias ja täysin riippuvainen äidistäni. Rahat olivat loppu ja uskalsin tuskin ajatella ikkunallisten kirjekuorien pinoa, joka minua odotti jossakin Tukholmassa, tai viestien tulvaa, jonka entinen vuokraisäntäni oli jättänyt puhelinvastaajaani. Olin 32-vuotias orja, en päässyt edes ulos kylästä ilman äidin hyvää tahtoa.

Tämä on niin Zackin itsesäälistä liioittelua, että...kysehän on tietysti vain luvasta saada käyttää äidin autoa, joka hänelle kyllä suotiin, mutta marmatuksen kera. Niin, on vuosi 2008 ja jälleen he ovat koolla, Zack, Adrian, Betty ja Fredrik. Ja kun Zack on aloittanut kirjansa tapahtuu yllättävä löytö, joka toimii primus motorina Zackin kirjoittamiselle ja lukija saa huomata aikamatkustuksessa kahdentoista vuoden päähän, että ehkä Zack olikin vain estynyt, kipuileva ja kiltti poika verrattuna erääseen toiseen...

Melkein tosi tarina toimii erittäin hyvin. Nyt kun on muotia kuljettaa kahta rinnakkaista aikajaksoa romaaneissa, Edvardsson onnistuu upeasti. Takaumat erottuvat kuin neonvalo pimeässä Zackarias Levinin Syyttömän murhaajan luvuista. Ennalta-arvattavuuden kirous ei osunut nyt kohdalleni eli jännitys säilyi loppuun asti ja jotenkin vain...tämä on mitä täydellisin kesädekkari.

Illalla menimme Nytorgetille, lähelle lainaamaani kämppää. Ilta jatkui pitkään ja hilpeänä ja melkein kuin ennen vanhaan, paitsi paremmin. Suljimme kuluneen vuoden hakasulkeisiin ja painoimme deleteä. Oli uutta puhuttavaa, edessämme avautui vielä taivaltamattomia päiviä, uusi aika täytettäväksi elämällä, uusi totuus kirjoitettavaksi.

*****

Tästä ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin ja Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Dekkarit Leena Lumissa