Herman Koch: Illallinen

Prologi

Tällaisina iltoina Claire ja minä otamme kaiken irti hetkistä, jotka saamme vielä olla kahden. Silloin tuntuu kuin kaikki olisi avoinna edessäpäin, sovittu ravintolaillallinen voisi olla pelkkä väärinkäsitys, ja me olisimmekin kaupungilla aivan kahdestaan. Jos minun pitäisi määritellä mitä onni on, sanoisin näin: onnelle on tarpeeksi itsessään, se ei kaipaa todistajia. Epäonni etsii aina seuraa. Se ei siedä hiljaisuutta, varsinkaan sitä vaivautunutta hiljaisuutta, joka laskeutuu, kun se jää yksin.

Aloitin edellisyönä Herman Kochin kirjan Illallinen (Het diner, Siltala 2012, suomennos Sanna van Leeuwen) ja jo heti alkulauseista putosin syvään suden kuoppaan, jos muistelin omaa onnen määritelmääni, jossa onnelliset pariskunnat ovat yhdessä, viihtyvät yhdessä, mutta ne onnettomat löytyvät vieraiden lähdettyä unettomina ja yksinäisinä purjeveneen eri päistä tai omakotitalon eri kerroksista. Toisaalta, onko mitään niin puuduttavaa, kuin jättää ihana yhteinen sametti-ilta kaupungilla ja liittyä yltiösosiaaliseen seuraan, jonka pariskunnat leikkivät sosiaalisia leikkejään, mutta kahdenoloa toistensa kanssa he eivät siedä.

Herman Kochin ensiluku vie tunnelmiin, joissa on paljon tunnistettavuutta, samaistumisen mahdollisuutta. Päähenkilö historianopettaja Paul Lohman rakastaa syvästi vaimoaan Clairea sekä heidän teini-ikäistä poikaansa Micheliä. Hän suorastaan rakastaa heidän perheonneaan, josta ei halua pisaraakaan tihkuvan esimerkiksi pääministeriksi tähtäävän veljensä Serge Lohmanin ja tämän vaimon Babetten pöydälle. Väistämätön on kuitenkin edessä, sillä Serge on kutsunut Paulin ja Clairen amsterdamilaiseen ravintolaan keskustelemaan lapsista, serkuksista Michel ja Rick ja jostain, mitä pojat ovat tehneet.

Tunnelmatilanne selviää lukijalle nopeasti, sillä Paul ei jätä haarukallaan sorkkimatta veljeään hovimestarin esitellessä pikkurillillään Sergen alkupalalautasta, jolla on kantarelleja ja jokirapuja, tilatessa chablista ja etenkin yrittäessään vaikuttaa muita kulttuurituntemuksellaan retostellen Woody Allenin filmillä Match Point, mutta pudotessa Scarlett Johnssonin rintojen vakoon. Hetki hetkeltä Paulin ylemmyyden tunne sekä vastenmielisyys kasvavat, mutta vakuutan, että alkupalat on kevyt juttu pääruokaan verrattuna ja jopa digestiivi on kuin veritihkuinen tartarpihvi, sillä Herman Koch todella näyttää, mistä on kiinnostavat kirjailijat tehty!

Nyt on aika tunnustaa, että olen suuri kulinaristi ja varasin juuri pöydän Siihen Yhteen Paikkaan, joka on kuuluisa viineistään ja erinomaisesta keittiöstään. Minun ei tarvinnut sanoa, minkä pöydän haluan, sillä hovimestari tietää sen jo. Minulla on ’oma pöytä’, kuten Sergellä ja jopa sama viini-ja alkupalamaku, sillä varmistin kantarellit ja jokiravut, mutta Match Pointista löydän aivan muita näköaloja kuin Scarlettin rintavaon. Tunnustan myös olevani päivä päivältä vaativampi lukija, sillä liian monet kirjailijat ikävystyttävät minua ja…

En saa ihmisjoukoissa ahdistuskohtauksia enkä ole juhlissa mikään erakko, kummajainen, jonka kanssa kukaan ei halua jutella ja jonka ruumiinkieli kertoo vain sen, että hän toivoo saavansa olla rauhassa. Ei se on jotain aivan muuta. Se liittyy siihen miten väliaikaista kaikki on, kaikki ne ihmiset olohuoneissaan, kodeissaan, kerrostaloissaan, kaavoitetuissa lähiöissään, joissa katu johtaa aina toiselle kadulle ja aukio on katujen kautta yhteydessä toiseen aukioon.

Kochin kirjan ranka on tapahtuma, jossa teini-ikäiset serkukset ovat syyllistyneet todella ikävään tekoon. Eräs on kuvannut rikoksen ja vienyt sen nettiin. Tulossa on rikosoikeudenkäynti, paljon ikävää julkisuutta kummallekin perheelle sekä etenkin nuorille pojille. Kaikki se tapahtuu ellei joku puutu asiaan. Ellei joku, jota vaimo rakastaa puutu asiaan. Elleivät he, jotka näkevät asian oikean laidan, puutu asiaan. He, joilla on oikea rakkaus ja hieman, vain hieman salattuja asioita, sillä mitä se kenellekään kuuluu, miksi Claire oli sairaalassa ja melkein kuoli, mitä se kenellekään kuuluu, että Paulilla on muistikatkoja, temperamenttiongelmia ja hän haluaa manipuloida muut koulujen rehtorit mukaan luettuna toimimaan tavallaan. Mikä helvetin oireyhtymä? Ja saatana: Michelissä ei ole mitään vikaa! Minussa, meissä ei ole mitään vikaa. Me olemme täydellisen onnellinen perhe ja tiedämme, miten kasvattaa lapsemme tajuamaan, miten Hollannissa eletään ja mitä hollantilaisen oikeuksiin kuuluu. Jos menee vaikka nostamaan rahaa pankkiautomaatilta, niin siellä kopissa ei voi maata kukaan, joka luulee voivansa niin tehdä. Ja kaikki Afrikan adoptiot ovat niin syvältä ja niillä haetaan vain median huomiota ja…

Minusta tuntuu, minusta tuntuu nyt hyvin syvästi, että olen lukenut erinomaisen kirjan henkilöistä, jotka ovat mahdollista tapahtua. He tietävät, mitä on oikea onni, mitä on laatukulttuuri, he eivät piereskele, he ovat harmonia ja äly, he ovat niitä, joista voidaan kirjoitta mukaälyllinen lehtijuttu narsistista ja hänen uhristaan, joka ei enää tajua mitä tekee, mutta itse asiassa toimittaja ei tiedä, mitä kirjoittaa. Hänkään ei tiedä mitään, joka uskaltaa ihmetellä: Mitä ihmettä Claire touhuaa digestiviin aikana? Ja mitä ihmettä he ovat tehneet pojalleen Michelille, joka vain kaiken jälkeenkin isikultaisikultaisikultaisikulta...

Sitten Michel otti askeleen eteenpäin, kiersi kädet ympärilleni ja painautui minua vasten.

”Isi kulta”, hän sanoi.

Epilogi

Olisiko onnen tuoksu, jota nyt nuuhkin vaimoni hiuksista, tuoksunut yksinkertaisesti vain onnelta eikä, niin kuin nyt, muistolta kaukaisesta menneisyydestä – joltakin minkä saattaa menettää aivan
yhtäkkiä?

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakiin Minna  Pihi nainen Kirjavalas Jokken kirjanurkka  Annika  Sanna/Luettua  Suketus  Sonja Norkku  Maria  Karoliina  Leena/Donna Mobilen kirjat  Erja  Rachelle Mari A.  Amma, Tuulia/Lukutuulia, Katja/Lumiomena,  ja Susa