Carol Shields: Ellei

Alicia ei ollut niin onnellinen kuin hän olisi ansainnut.

Haluan aloittaa juuri tällä lauseella kertomuksen Carol Shieldsin kirjasta Ellei (Unless, Otava 2003, suomennos Hanna Tarkka), sillä sen on tarkoitus olla kirjailija Reta Wintersin Timjami itää kirjan jatko-osan aloitus. Olen sekaisin Carolista, sillä lukiessani nyt vuosien jälkeen uudelleen Ellei, tajusin, miksi olen lukenut häntä niin paljon. Sanotaan, jopa suuret kirjailijat ovat sanoneet, että hyväkin kirja unohtuu, kun sen kannet on suljettu, mutta Ellei kirja kantaa itsessään tarinaa, jota olen muistellut kauan muistamatta mistä kirjasta se oli: Nuori tyttö karkaa kotoaan, hän menee johonkin kaupunkiin ja istuu siellä kadunkulmassa kerjäämässä pakkasessa ja sateessa kuukaudesta toiseen kaulassaan lappu, jossa lukee ’hyvyys.’ Nyt tiedän: Hän on Retan tytär Norah…

Ilo sanoa, että Carol Shields kykenee olemaan aina yllättävä, aina erilainen, aina suora ja älykäs, aina pirstaleinen, joskus hämmentävä, mutta nyt meillä on tässä kirja, joka on sekä satuttava että mustalla, terävällä huumorilla taiten varustettu. Viimeisestä vähän tässä:

Toivoisin, että minulle tehtäisiin lobotomia, siisti toimenpide, sahattaisiin vai päälaki pois ja poistettaisiin tarkoin merkitty sisältö. Haluaisin päästä eroon esimerkiksi siitä viime kevään viikosta, jonka aikana…

Työ on arka puheenaihe. Viimeksi kun kysyin yhdeltä naiselta mitä hän ’tekee työkseen’ – joulujuhlissa parisen viikkoa sitten – hän katsoi minua pitkään ja sanoi: ”Minä en tee mitään.” Sitten hän vielä tiukensi tuijotustaan ja ilmoitti: ”Enkä ole millään kurssillakaan.” (Kun minulle tehdään lobotomia, pyydän poistamaan tämänkin keskustelun monien muiden seuraelämässä sattuneiden ohella.)

Tämän lisäksi kirjan päähenkilöllä Retalla on ystävä Gwen, joka on hulluna häntä pettävään mieheen ja kun mies sanoo tämän napaa haisevaksi, Gwen ompeluttaa napansa plastiikkakirurgilla umpeen ja alkaa elää navattomana. Helppo arvata, että juttu ei päättynyt hääkellojen soittoon, vaan Gwenin rajuun kasvuun, joka…

Kirjan kulissit ovat keskiluokkaiset sisältäen perheenisän Tomin, joka on lääkäri, kolme tytärtä, kultainennoutaja Murun sekä kirjailijana ja kääntäjänä toimivan 44-vuotiaan Reta Wintersin. Päivällispöytään ilmestyy joka päivä jälkiruokansa kanssa myös Oprahin ohjelmia rakastava, naapurissa asuva Tomin leskiäiti, Lois. Siis kaikki on harmonista ja Reta tuntee itsensä vahvaksi sekä kodista huolehtivana äitinä ja vaimona kuin esikoiskirjansa julkaisseena naisena, joka kaiken lisäksi kääntää huomattavan kirjailijan, 85–vuotiaan Danielle Westermanin teoksia ranskasta englanniksi sekä saa vielä tapaamisista kirjailijan kanssa paitsi vastavuoroisuutta myös inspiraation viettää perheen kanssa lomia Ranskassa Daniellen vanhoilla kotiseuduilla. Sitten tulee se toukokuun ensimmäinen päivä, Norahin syntymäpäivä, kun tytär katoaa ja Reta joutuu tosissaan vastakkain kaiken sen kanssa, mihin on aina uskonut mukaan luettuna hän itse.

Alkaa syntyä tarina, joka on Carol Shieldsin ehdottomasti älykkäin kertomus. Hän on siinä kaikellaan ja padot murtuvat. Ellei on kirjoitettu, kun Carol oli jo sairastunut rintasyöpään, mutta siitä on kirjassa vain pieni viite Retan raivostuttua erään mieskirjailijan professorityypistä, joka piti loukkaavana ja saastaisena kaupan näyteikkunassa esillä olevia mastektomialiivejä. Eräs Retan raivopäisistä kirjeistä on lähetetty tämän vuoksi Russel Sandorille ja tämä on kirjan kirjeistä ainoa, jonka hän allekirjoittaa omalla nimellään. Ei ja ei. Heikkoudesta ei tässä teoksessa ole merkkiäkään, vaan saamme lukea hyvyydestä ja moraalista, kirjoittamisesta, Norahista, miehistä ja etenkin naisen asemasta tässä miesten maailmassa.

Ellei on sekä älykkäin että feministisin lukemistani Shieldsin kirjoista. Tom ei ole alistava, mutta Reta on jollain tavalla jo aikaa sitten huomannut, että

”Naisia oli helppo loukata; loukata pahasti, ja niin tapahtui, jos uskalsi avata suunsa.”

Tämä lause pitää sisällään kaunaa, jonka näemme purkautuvan kirjan monissa kirjeissä, jotka on osoitettu huomattaville miehille, toimittajille ja kirjailijoille, jotka ovat kaikessa ohittaneet maailman parhaat naiskirjailijat yrittämällä vaieta heidät kuoliaaksi. Kuolleetkin naisen ohittajat Reta Winters, Rouva Raivopää, muistaa, sillä eräs arvostettu, kalliin, yksityisen collagen opettaja, Peter, ”Pete”, Harding saa tuohtuneen kirjeen kuolemansa jälkeen. Muistokirjoituksessa on lueteltu sairaan lohtuna olleet kirjat: Mark Twain, Jack London, Sinclair Lewis, Fitzgerald, Hemingway, Faulkner, Joyce, Beckett, T.S. Eliot…, joiden Harding oli sanonut olleen hänelle ’koko maailma’. Tähän eräällä Rita Hayworthilla Auringonkukkakaupungista on painava sanansa sanottavana.

Avioliitossaan Reta vaikenee siitä mihin uskoo elämässä ja antaa Tomin pitää omat ajatuksensa. Hän ei kerro, että ei usko Tomin maailmaan, vaan siihen toiseuteen, jossa hänen, Norahin, Danielle Westermanin, hänen äitinsä ja kaikkien maailman naisten 
puolenpitämiskyvyn ja määräysvallan omaan elämään syrjäyttää pakko panna ruumiin ovet kiinni ja tukkia suu, olla ei yhtään mitään verrattuna alkuräjähdykseen ja viuhuviin tähtiin.

Ellei on kuitenkin myös kirja, joka pitää sisällään rinnakkaistarinan, jossa Reta kirjoittaa uutta kirjaansa Timjami kukkii. Saamme lukea paljon siitä, miten kirjailija kehittää hahmojaan, antaa näille uskottavat ammatit, suunnittelee, useinko Alicia ja Roman rakastelevat ja pitäisikö loppuun tehdä todellakin vaikuttava yllätys vai ei. Koko kirjan työstäminen saa aivan räjähtävän käänteen, kun vanha, tuttu kustannustoimittaja kuolee ja tilalle tulee innokas Arthur Springer, joka sanoo puuttuvansa edeltäjäänsä enemmän kaikkeen. Ja ihan ensimmäiseksi hän puuttuu siihen asiaan, että Alicia, nainen, on saanut uudessa käsikirjoituksessa suuremman roolin kuin Roman, joka on mies…

Tämän huikean kirjan Carol Shields kirjoitti vuotta ennen kuolemaansa ja nyt saa pitkän loppupuheenvuoron Carolin luomus, kirjailija Reta Winters:

Tiedän, että minäkin liikun sukurutsaisilla alueilla, sillä olenhan naiskirjailija joka kirjoittaa naiskirjailijasta joka kirjoittaa. Tiedän erinomaisen hyvin, että minun pitäisi kirjoittaa hammaslääkäreistä ja bussikuskeista ja manikyristeista ja niistä sellaisista jotka suunnittelevat kahdeksankaistaisten moottoriteiden valumajärjestelmiä. Mutta ei, keskityn mieluummin kirjoittamisen impulssiin ja sen heräämiseen tai sellaisen elämän ”pitkälliseen pienuuteen” Frances Comfordin sanoin, jonka eläjä panee sanoja peräkkäin suurille tyhjille sivuille. Voimme tietenkin olla olevinamme toista mieltä, mutta monelle meistä kirjailijoista se on rikkain maasto mitä pystymme kuvittelemaan. Eräät romaanikirjailijat näkevät niinkin paljon vaivaa, että peittävät sankarinsa väljiin vaatteisiin tekemällä heistä taidemaalareita tai arkkitehtejä, mutta ei kukaan mene halpaan. Tällä on merkitystä, tällä että kestämätön maailma tehdään kynänterällä uudeksi; tällä on niin suuri merkitys, että en voi lakata tekemästä niin.


*****

Carol Shields Leena Lumissa

*****

Tämän kirjan ovat minun lisäkseni lukeneet ainakin  Omppu  Opuscolo  Disa Anni M   Rachelle Kirja vieköön!

*****

Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen