maanantai 16. huhtikuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton


Lucy Barton varttui äärimmäisen köyhyyden ja latistavauuden lapsuudessa. Hän tuli Illinoisin Amgashista, jossa asui perheensä kanssa eristyneisyydessä, kaukana muista perheistä, kuin näkymätön lapsi. Isä poti sodan jäljiltä vakavaa posttraumaattista stressiä, teki sekalaisia korjaustöitä ja äiti ompeli, mutta ikinä ei tullut täyden vatsan tunnetta. Oli vain luonnollista asua autotallissa ja olla nälissään tai joutua viettämään koko päivä suljettuna kuorma-autoon milloin mistäkin syyystä. Sehän oli luonnollista, kun ei ollut mitään mihin verrata, eikä muusta tiennyt. Koulussa Lucy oli se tyttö, joka tuli ’haisevasta perheestä’. Kotona Lycy eli sisarustensa kanssa läimäyttelyjen ja lian maailmassa, elämässä, joka väistämättä jätti vaikenevat vanhemmat etäisiksi. Koulu ei tarjonnut aluksi parempaa, sillä kuudennen luokan opettaja muisti tavan takaa toistaa jantelaista mantraa: ”Älä ikinä kuvittele olevasi muita parempi, minä en suvaitse sellaista luokassani, kukaan teistä ei ole muita parempi...”

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, Tammi 2018, suomennos Kristiina Rikman) on vahva tarina, joka kertoo eniten siitä, mistä on vaiettu. Vaikka Lucy ainoana perheen lapsista saa kiitos erinomaisen koulumenestyksensä ilmaisen jatkokoulutuksen, hän ei elämänsä aikana kyennyt ymmärtämään vanhempiaan. Ei syitä heidän tavalleen elää, kun jotain muuta olisi täytynyt voida olla! Vailla vastauksia hän avioituu Williaminsa kanssa ja saa kaksi lasta. Siinäkin jotain meni pieleen, sillä viedessään Williamin vaatimattomaan kotiinsa käymään, isä menee niin tolaltaan, että välit kotiin katkeavat muutamia lapsenlapsille myöhemmin lähetettyjä kortteja lukuunottamatta täysin.

Odottamaton ja pitkä sairaalajakso vie yllättäen Lucyn vuodepotilaaksi ja ihme tapahtuu: Äiti saapuu valvomaan tyttärensä vuoteen ääreen. Äidin Lucy, äidin Rimpula, haluaisi kysyä monenlaista, mutta suoriin kysymyksiin vastaa hiljaisuus. Sen sijaan mitättömän pienenoloiset tapahtumat alkavat avata ikkkunoita Lucyn  menneisyyteen. Ikkunoista tulee niin iso kuva, että Lucyn on loppuelämä omistettava kirjoittaakseen sen ulos. Tarinasta tulee yhteiskunnallinen, mutta siitä tihkuu myös kätkössä ollutta perherakkautta, sitä rakkautta, jonka jokapäiväinen olemassaolon taistelu oli niin hyvin peittänyt. Äiti saa tyttärensä  myös näkemään tämän oman armottomuuden suunnistaa kohti päämääräänsä ’pitämällä pintansa ja syöksymällä päistikkaa elämään sokeana kuin lepakko, mutta syöksymällä silti!’ Matkalla kohti kirjailijuutta, Lucyn mantrana toimii hänen tapaamansa kirjailijan, Sarah Paynen, kirjoittajakurssin tiivistys: ”Teillä on vain yksi tarina. Te kirjoitatte tarinaanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne. Teillä on vain se yksi.”

Nimeni on Lucy Barton tyyli on toteavaa, herkkää, mutta myös armotonta. Pienistä yksityiskohdista rakentuu kokonainen perhe-elämä täynnä muutakin kuin nälkää, likaa ja läimäytyksiä. Siitä rakentuu myös syliä, kiintymystä, erityisyyttä, vahvuutta. Elizabeth Strout tekee loistavaa jälkeä sytyttäessään muistilyhtyjä Lucyn poluille hänen matkallaan itseensä ja muihin. Hintana tulee olemaan täysi omistautuminen, johon muuta tai muita ei mahdu. Siitäkin tämä tarina kertoo: Armottomuudesta.

Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja ja Tuulia/Lukutuulia

14 kommenttia:

  1. Tämä kirja kiinnostaa kovasti. onneksi se on kirjaston varauslistalla.
    Kiitos Leena hienosta postauksesta <3

    VastaaPoista
  2. Tämä kuulostaa niin hyvältä! Ja tiesinkin, että on. Onneksi kirja jo odottelee, aloitan sen pian.

    VastaaPoista
  3. tykkäsin tästä:
    http://hannelesbibliotek.blogspot.se/2017/08/mitt-namn-ar-lucy-barton.html

    VastaaPoista
  4. Vaikuttaapa kiintoisalta sittenkin. Olen siis kirjasta tietoinen, mutta olen jotenkin vain kohtauttanut sille olkiani. Nyt kuitenkin kun luin kirjoituksesi, alkoikin kiinnostaa. Eli heitänpä lukulistalle, kiitos! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, niin kävi minullekin enkä yhtään pelästynyt, vaikka liepeessä Stroutia verrattiin jollain tasolla Alice Munroon, joka ei ole mun juttuni. Ennemminkin mieleeni tuli Siri Hustvedt. Ole hyvä<3

      Poista
  5. Tämä oli oikein hyvä kirja, oikein hyvä. Mutta odotin melkein huumautumista jota ei ihan tullut, ei ihan.
    Leppoisaa lauantaita! Luen juuri Per Pettersonin Hevosvarkaita <3!!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, juuri niin eli samaa mieltä. Tavallaan jopa huumannuin, tavallaan en. Aloin yllättäen verrata Hustvedtiin ja Shieldsiin, mutta heidän kanssa minulla on usein sama juttu. Huuman sijasta sattui...

      Kiitos samoin sinulle! Oih, sitä en ole lukenutkaan, vaan sen Kirottu ajan katoava virta, jonka kohta taidan lukea jo kolmanteen kertaan<3!!!!

      Poista
  6. Tämä kirja on kyllä pakko minunkin lukea!

    VastaaPoista
  7. Nyt vasta kurkkasin blogiisi, kun aikani ei vain riitä seurata niin paljon ja usein kuin haluaisin. Aivan minun kirjani. Luultavasti on ostettava ihan omaksi! Ja tuo Sarah Paynen Lucylle antama mantra. Se on ollut (aika tiedostomattomasti ☺) oma mantrani myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. AilaKaarina, tämä on myös minun kirjani. Jotkut kirjat vain pitää saada omaan kirjahyllyyn:)

      <3

      Poista