Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Lucy Barton varttui äärimmäisen köyhyyden ja latistavuuden lapsuudessa. Hän tuli Illinoisiin Amgashista, jossa asui perheensä kanssa eristyneisyydessä, kaukana muista perheistä, kuin näkymätön lapsi. Isä poti sodan jäljiltä vakavaa posttraumaattista stressiä, teki sekalaisia korjaustöitä ja äiti ompeli, mutta ikinä ei tullut täyden vatsan tunnetta. Oli vain luonnollista asua autotallissa ja olla nälissään tai joutua viettämään koko päivä suljettuna kuorma-autoon milloin mistäkin syystä. Sehän oli luonnollista, kun ei ollut mitään mihin verrata, eikä muusta tiennyt. Koulussa Lucy oli se tyttö, joka tuli ’haisevasta perheestä’. Kotona Lycy eli sisarustensa kanssa läimäyttelyjen ja lian maailmassa, elämässä, joka väistämättä jätti vaikenevat vanhemmat etäisiksi. Koulu ei tarjonnut aluksi parempaa, sillä kuudennen luokan opettaja muisti tavan takaa toistaa jantelaista mantraa: ”Älä ikinä kuvittele olevasi muita parempi, minä en suvaitse sellaista luokassani, kukaan teistä ei ole muita parempi...”

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, Tammi 2018, suomennos Kristiina Rikman) on vahva tarina, joka kertoo eniten siitä, mistä on vaiettu. Vaikka Lucy ainoana perheen lapsista saa kiitos erinomaisen koulumenestyksensä ilmaisen jatkokoulutuksen, hän ei elämänsä aikana kyennyt ymmärtämään vanhempiaan. Ei syitä heidän tavalleen elää, kun jotain muuta olisi täytynyt voida olla! Vailla vastauksia hän avioituu Williaminsa kanssa ja saa kaksi lasta. Siinäkin jotain meni pieleen, sillä viedessään Williamin vaatimattomaan kotiinsa käymään, isä menee niin tolaltaan, että välit kotiin katkeavat muutamia lapsenlapsille myöhemmin lähetettyjä kortteja lukuunottamatta täysin.

Odottamaton ja pitkä sairaalajakso vie yllättäen Lucyn vuodepotilaaksi ja ihme tapahtuu: Äiti saapuu valvomaan tyttärensä vuoteen ääreen. Äidin Lucy, äidin Rimpula, haluaisi kysyä monenlaista, mutta suoriin kysymyksiin vastaa hiljaisuus. Sen sijaan mitättömän pienenoloiset tapahtumat alkavat avata ikkkunoita Lucyn  menneisyyteen. Ikkunoista tulee niin iso kuva, että Lucyn on loppuelämä omistettava kirjoittaakseen sen ulos. Tarinasta tulee yhteiskunnallinen, mutta siitä tihkuu myös kätkössä ollutta perherakkautta, sitä rakkautta, jonka jokapäiväinen olemassaolon taistelu oli niin hyvin peittänyt. Äiti saa tyttärensä  myös näkemään tämän oman armottomuuden suunnistaa kohti päämääräänsä ’pitämällä pintansa ja syöksymällä päistikkaa elämään sokeana kuin lepakko, mutta syöksymällä silti!’ Matkalla kohti kirjailijuutta, Lucyn mantrana toimii hänen tapaamansa kirjailijan, Sarah Paynen, kirjoittajakurssin tiivistys: ”Teillä on vain yksi tarina. Te kirjoitatte tarinaanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne. Teillä on vain se yksi.”

Nimeni on Lucy Barton tyyli on toteavaa, herkkää, mutta myös armotonta. Pienistä yksityiskohdista rakentuu kokonainen perhe-elämä täynnä muutakin kuin nälkää, likaa ja läimäytyksiä. Siitä rakentuu myös syliä, kiintymystä, erityisyyttä, vahvuutta. Elizabeth Strout tekee loistavaa jälkeä sytyttäessään muistilyhtyjä Lucyn poluille hänen matkallaan itseensä ja muihin. Hintana tulee olemaan täysi omistautuminen, johon muuta tai muita ei mahdu. Siitäkin tämä tarina kertoo: Armottomuudesta.

Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja  Tuulia/Lukutuulia  Luettua elämää  ja Villasukka kirjahyllyssä