maanantai 29. lokakuuta 2018

Kate Quinn: Koodinimi Alice


Le Lethe oli tyylikkyyden keidas ankeassa, alistetussa Lillessä, kristallikruunuista heijastui himmeä kimallus, syvän viininpunaiset matot vaimensivat askelten äänet kokonaan ja pöytäliinat pöydissä, jotka olivat niin kaukana toisistaan, että yksinäisyys oli taattu, olivat tahrattomat kuin vastasatanut lumi. Etuikkuna oli erikoisen kaareva ja kullalla koristeltu, ja siitä oli näkymä Deûle-joelle. Eve ymmärsi, miksi saksalaiset halusivat syödä siellä päivällistä. Se oli sivistynyt paikka rentoutua, kun oli alistanut valloitettua kansaa koko pitkän päivän.

Kate Quinnin romaani Koodinimi Alice (The Alice Network, HarperColllins 2018, suomennos Päivi Paju) tuli minulle lukuun kauniin kantensa takia, joka on hyvin cinemaattinen. Tämän tarinan näkeekin helposti lukiessakin kuin elokuvan. Kirja on todellisuuteen perustuvaa fiktiota ensimmäisen maailmansodan naisvakoojista ja etenkin vakoojien kuningattaresta Lilistä, jonka oppilaaksi tulee kirjan toinen päähenkilö, brittiläinen Eve Gardner. Hän haluaa kiihkeästi taistelemaan saksalaisia vastaan ja pääseekin Ranskassa koulutuksen jälkeen soluttautumaan vihollisen lähipiirin. Hänestä tulee tarjoilija saksalaisia hännystelevän René Bordelon ravintolaan Le Lethe, josta tavallaan tulee koko tarinan keskusnäyttämö. Eve osaa hyvin ranskaa ja saksaa, mutta saksantaitoaan hän ei saa paljastaa, sillä rentoutumaan tulevat sotilaat haluavat keskustella turvassa  herkkujen ja alkoholin äärellä. Eve esiintyy väärillä papreilla ja uudella nimellä, kuten hänen kollegansa Lili ja Violette. Työ on äärimmäisen vaarallista eikä Evellä ole aavistustakaan, mihin hän joutuu vielä taipumaan ja miten pitkälle René Bordelon tulee hänen elämässään vaikuttamaan. Evellä ei kuitenkaan ole varaa pelkoon, sillä pelko on ylellisyyttä, johon voi vajota vasta jälkeenpäin.

Quinn kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa, jotka ovat 1915 ja 1947. Tarinan toinen päähenkilö yhdysvaltalainen opiskelija Charlie St. Clair on raskaana ja perheen maineen kannalta on tärkeää päästä ’ongelmasta’ eroon. Äiti lähtee tyttärineen kohti Englantia 1947 tarkoituksena jatkaa sieltä Sveitsiin. Luvassa on kuin täkynä Pariisi lyhyesti ja palattua Pariisissa pidempään. Lontoossa serkkunsa Rosen toisen maailmansodan melskeissä kadottanut Charlie tekee kuitenkin oman ratkaisunsa ja lähtee etsimään henkilöä Eve Gardner mukanaan lappu jossa lukee Le Lethe. Kaksi naista kohtaavat. Alkoholisoituneen Even kiinnostus herää Le Lethen mukana, sillä hänellä on vielä yksi työ kesken. Even ystävä Finn lähtee mukaan sekä autonkuljettajana että tukena. Lopulta hän on täysillä osallisena sekä etsimässä Rosea että...

Koodinimi Alice on aiheestaan huolimatta kirjoitettu varsin viihdyttäväksi eli löytyy romantiikkaa, epäuskottavia käänteitä ja suurta draamaa kahden maailmansodan varjoissa. Siitäkin huolimatta viihdyin etenkin Evessä ja hänen kollegoissaan, sillä pelko oli yhtä kauhistava kuin eräät Baudelairen runot, joista kirjassa on otteita. Kauhistava ei ole kauhea, sillä luen itsekin Baudelairea, mutta kun runoista irrotetaan säkeitä sopivasti tiettyihin tilanteisiin, syntyy ’kauhistuttava’. Historian harrastajalle kirja tarjoaa ainakin erään faktan, josta minä en ollut tiennyt: Oradour-sur-Glanen joukkoteurastuksen, jolloin kaupungista tuli hetkessä aavekaupunki. Natsit sulkivat ihmisiä etenkin kirkkoon ja sytyttivät kaiken palamaan sekä ampuivat pakenijoita. Jäljelle jäi vain palaneita taloja ilman kattoja, luotien jälkiä seinissä, hylätty auto...Kuolleet vaeltavat siellä saamatta rauhaa, niin hirveä oli natsien isku paikkaan. Tämä on vähän tunnettu tapahtuma Ranskan ulkopuolella. Myös Lilillä oli todellisuudessa vastineensa: Louise de Bettignies. Jouduttuaan vihollisen kynsiin hän ei paljastanut mitään eikä ketään. Kiitettävästi Kate Quinn teoksen lopussa arvostelee, miten vähän arvostusta naisvakoojat todellisuudessa saivat. Ääniä menneisyydestä: kirjeitä ja oikeuden pöytäkirjoja avaa lukijalle todellisuutta. Mukana on mm. Louisen persoonaa kuvaavia kirjeitä sekä aikalaistodistajien lausumia vakoojien kuningattaresta.

Viimeinen oikeuden pöytäkirja on vuodelta 1953, jossa Oradour-sur-Glanen surmasta selvinnyt nainen, madame Rouffanche puhuttelee oikeutta:

”Pyydän, että oikeus toteutuu Jumalan avulla. Minä selvisin hengissä krematorion uunista; olen pyhä todistaja kirkosta. Olen äiti, joka on menettänyt kaiken.”

13 kommenttia:

  1. Tässä upea kansi, niin brittiläinen. Mutta jotenkin tuntuu, ettei ole kuitenkaan ihan minun kirjani. Voih!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, eikö vain! Olen samaa mieltä, että tämä ei ole 'sinun kirjasi'. Ei uusi Paluu Rivertoniin...

      Poista
  2. Mä ihailin tämän kirjan kantta arvonnassasi. Todella kaunis! Laitan lukulistalle, nyt kun lukemiselle on aikaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, juuri oikea tyyli kannessa, ehkä se sopiva aikakausikin...Lukuromaani, joka vie.

      ♥♥

      Poista
  3. Nyt tuli sellainen tunne, että tämä pitäisi lukea! Tietenkin jo tuo kansi - ja sitten sinun upea tekstisi houkuttelevat. Luulen, että otan tämän lukuun. Lämmin kiitos tästä, Leena! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, lukuromaani, jonka vahvuus etenkin aikamatskustuksen vanhemmassa osassa eli 1915. Kansi on vaikuttava. Ole hyvä Kaisa Reetta!♥

      Poista
  4. Tätä kirjaa oli vaikea päästää käsistästään...

    VastaaPoista
  5. Mä rakastuin tähän kirjaan ihan täysin - ensin kirjastossa kanteen, sitten kotona sisältöön ja olisi tehnyt mieli hotkaista koko tarina yhdeltä istumalta. Olen tänä vuonna lukenut tämän lisäksi kaksi muutakin tarinaa sodasta, "Kaikki se valo jota emme näe" ja "Elämä elämältä", ja nuo taitavat olla koko myös koko vuoden kolme parasta kirjaa. Ihan huikeita lukuromaaneja kaikki!

    (Sen verran muuten pakko kommentoida näin historioitsijan vaimona, että natseja vastaan taisteltiin vasta toisessa maailmansodassa, ei vielä ensimmäisessä. ..)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, kansi aiheuttaa kaipausta aikamatkustukseen. Minä pidin erityisesti Evestä ja siitä aikakauden kuvauksesta, mutta hyvä oli kokonaisuuskin.Hyvä sinä!: Kaikki se valo jota emme näe on unohtumaton! Elämä elämältä en saa nyt mieleeni...

      (Onko minulla joku virhe? Minusta oli tulossa historiaopettaja ja olen oikein erikoistunut nyt harrastamaan historiaa. Silloin pitää puhua vain saksalaisista ja saksalaismielisistä ranskalaisista, kuten oli po. ravintoloitsijakin. Mikä muu on niin kiinnostavaa kuin historia!)

      Poista
    2. Laura, oooh, nyt huomasin: Kiitos♥ Käyn koko tekstin vielä läpi, kun olen purkanut päivän ostoskassit:) Ja terkkuja historioitsijalle kiitoksin♥

      Poista