BERNHARD SCHLINKIN VIIKONLOPUSTA VIELÄKIN...

Tein siis sen Huhtikuun kirjahaasteen jo aikaa sitten täällä. Siinä oli kohta, jossa kysyttiin, mikä oli se kirja josta muut eivät pitäneet, mutta itse pidit. Laitoin siihen Bernhard Schlinkin Viikonlopun Onneksi yksi hyvin kirjallinen lukijani eli Tuure on pitänyt kirjasta. Hän on tehnyt siitä nyt arvostelun kirjallisuslehti Scriptoriin ja minä sain myös luvan sen julkaista tässä:

Arvet eivät katoa

Menneisyyttä ei voi kokonaan jättää taakse. Se elää jokaisessa liikkeessä, ajatuksessa, eleessä, tavassa. Bernhard Schlinkin romaanissa Viikonloppu menneisyys on ankara vankila. Sitä ei voi paeta. Jotkin ratkaisut ovat peruuttamattomia.


Viikonloppu kuvaa terrorismin jättämiä arpia saksalaiseen yhteisöön, mutta myös itse terroristiin. Päähenkilö, vasemmistoterroristi Jörg armahdetaan terrorismista yli kahdenkymmennen vuoden vankeuden jälkeen. Hänen siskonsa järjestää Jörgille viikonlopun vanhojen ystävien kanssa ostamalleen rapistuneelle maalaiskartanolle.


Aika on kuitenkin pyyhkiytynyt ystävien yli ja muodostunut suurennuslasiksi vanhojen jännitteiden ylle. Monet heistä ovat hylänneet toiveet uudesta, paremmasta yhteiskunnasta ja muuttuneet porvareiksi porvareiden joukkoon. On myös niitä, jotka ovat jatkamassa taistelua, jota ei olisi koskaan pitänyt aloittaa.


Schlink seuraa hahmojaan vain yhden viikonlopun ajan, eikä jätä heitä hetkeksikään rauhaan. Teoksen voimakkuus perustuu sen intensiivisyyteen: tunnelma on latautunut menneisyyden ja nykyisyyden välisestä ristiriidasta.


Schlinkin ote tarinaan on kuitenkin etäinen. Hän ei kommentoi hahmojen käytöstä ja heidän valintojaan suorasti. Teoksen alku-ja keskivaiheilla etäisyys kirjailijan ja tekstin välillä tuntuu liian suurelta. Viikonloppu muistuttaakin rakenteeltaan paljon teatterikäsikirjoitusta. Ilmaisun kannalta tärkeimmät ovat hahmot ja heidän ajatuksensa, ei kirjailijan selostus.


Teoksen mielenkiintoisin hahmo ei kuitenkaan ole Jörg, vaan hänen siskonsa ystävä Margarete. Hän ei jaa samaa menneisyyttä kuin muut koolle kutsutut; hänellä ei ole taustaa vasemmistopiireissä. Margareten kaunis elämänasenne tuntuu puhtaalta voimalta kaiken ryvettyneisyyden ympärillä. Hän on ulkopuolinen tarkkailija, ymmärtävä ja anteeksiantava voima kaikkien vaateiden ympärillä.


Merkittävää teoksessa on päämäärien ja lähtökohtien suhde. Kirja sijoittuu Saksan yhdistymisen jälkeiseen aikaan, jolloin yksi yhteinen unelma tuli täytettyä. Se luo peilin Jörgin edustaman vasemmistolaisterrorismiryhmän Punaisen armeijakunnan ajattelumallille: tarkoitus pyhittää keinot. Toimintatapojen tarkasteluun ei ole aihetta, jos päämääränä on unelma paremmasta yhteiskunnasta. Tälläinen ajattelutapa tekee meistä muiden murhaajia, kunnes tuhoamme itsemmekin.


Lopulta kartanon maat valtaa sade: se ei ole raivokasta myrskyä, vaan verho, joka puhdistaa maailman tasaisesti. Schlink on onnistunut luomaan taianomaisen tekstin, jossa vuorottelee kaiken rinnalla myös rakkaus. Rakkaus ei ole tuhoava voima, ei liioin pelastusköysi menneisyyteen pudonnelle – mutta välittäminen on elämää eheyttävää. Se on raikas, sateen jälkeinen tuoksu, mudan ja mullan haju, likaisuudesta huolimatta toive.

- Tuure Niemi -

Kiitos Tuure!

PS. Myös kirjailija, kolumnisti Tuula-Liina Varis on kehunut tätä kirjaa. Asiasta kertoo tämän postauksen kommenteissa Ilona.