Pirjo Rissanen: Äitienpäivä

Isoäiti, joka ei ollut mikään oikea isoäiti, nuori nainen, joka ei halunnut lapsia vaan kenties jopa inhosi niitä. Naisen aviomies, joka - . Äkkiä Ulpu ei tiennytkään, mihin lokeroisi Markuksen, poikansa, joka oli hänelle kaikkein läheisin ihminen maailmassa. Läheisin. Ainoa. Eikä ketään muuta tulisi, Ulpu ajatteli ja oli äkkiä täysin lohduton.

Pirjo Rissasen kirja Äitienpäivä (Gummerus 2011) vie elämää melkein viidensadan sivun verran niin lujaa kiinni iholla, ettei lukija tajua muusta mitään. Näin kirjoitetaan tasokasta suomalaista kirjallisuutta. En ole ikinä ennen lukenut Pirjo Rissasta, mutta kirjan liepeissä hänet esitellään vapaana kirjailijana, joka kirjoittaa etupäässä naisille suunnattuja romaaneja. Kirjat käsittelevät eri sukupolvien naisia, heidän kasvuaan ja rakkauksiaan ja elämäänsä oivaltavasti ja psykologisesti. Rissanen on opiskellut suomen kieltä, kotimaista kirjallisuutta ja kansanrunoutta. Ensimmäinen asia, joka minut herätti oli Äitienpäivän kieli. Ei mitään puhekieltä. Ei kankeita dialogeja, joissa lukijan pitää myötähävetä itsensä sängyn alle. Ei virheitä. Ja Äitienpäivän keskiössäkin on noin kuusikymppinen äidinkielenopettaja Ulpu, joka on kirjan ehdoton tarkkailija ja analysoija seuraten niin poikansa Markuksen kuin miniänsä Susannan avioliiton kariutumista, kerraten omaa eroaan Martista ja nähden lopulta myös itsensä hieman omahyväisenä ja roolinsa vangiksi jääneenä naisena.

Äitienpäivän punainen tapahtumalanka on Susannan ja Markuksen avioliitto. Markus ei tunne olevansa avioliitossaan koskaan oma itsensä. Hän ei voi sitä olla Susannan kanssa! Susannalle, sisustusyrittäjälle ja täydellisyyden tavoittelijalle, hylätyksi tuleminen on koko maailman kaatava tragedia, jota ei ollenkaan helpota oman äidin Irman vakava alkoholismi. Susanna saa äitinsä taas kerran hoitoon, mutta sulkeutuukin itse yksin tyhjään ja täydelliseen kotiinsa juomaan itseään hengiltä. Sitä hän todellakin yrittää päiväkausia, kunnes jokin vaisto, ohut elämännälkä tai puhdas kiukku, saavat hänet jaloilleen ja tajuamaan, miten kauan Markus oli riitelyn kautta hakenutkaan keinoa rikkoa hänen rakentamansa idylli ja paljastaa totuus kulissien takana.

Markus on löytänyt Mian ja nainen odottaa jo lasta. Lasta, jota Susanna ei olisi ikinä suostunut haluamaan. Ulpu seuraa sivusta yrittäen olla puuttumatta, mutta hänhän on aina rakastanut koota pienen perheensä yhteen ja niinpä vielä juuri ennen nuorten eroa, hän saa kaikki koolle perhejoulun viettoon. Hän kutsuu myös kuolleen tyttärensä aviomiehen uusine vaimoineen sekä lapsineen. Ja sitten hän kutsuu myös Martin, entisen aviomiehensä. Ja kaikki on kuin ennenkin, vaikka se kaikki onkin vain vaivoin pystyssä pideltyä kulissia. Ja tämän keinotekoisen tunnelman aikana Ulpu putoaa omiin muistoihinsa siitä, millaista oli jouluisin, kun Marianna ja Markus olivat vielä pieniä, Martin äiti Irene oli heillä joulunvietossa ja…

Heillä oli oma, kahdenkeskinen rituaalinsa, josta kenelläkään ei ollut aavistusta: kun Irene ja lapset varmasti nukkuivat, he hiipivät alas olohuoneeseen ja rakastelivat sen karhealla, tummanvihreällä karvalankamatolla kaakeliuunin vieressä. Ulpun kiihotusta lisäsi vähän perverssilläkin tavalla pelko, että joku heräisi, että Irene tulisi juomaan syötyään liikaa tekemäänsä erinomaista lasimestarinsilliä tai lapset olisivat sairastuneet suklaaherkkujen ahmimisesta oksennustautiin. Mutta koskaan niin ei käynyt, ja he saivat harjoittaa tätä rituaaliaan monen monta vuotta, rakastelua tutussa lähetyssaarnaaja-asennossa, liian kovalla ja karhealla alustalla, niin että Ulpun alaston takapuoli saattoi hankautua melkein verille. Mutta siitä viis. Juuri siitä paikasta Ulpu näki aina jouluyön taivaan. Silloin jouluöinä taivaskin oli aina tummansininen ja täynnä kirkkaita pieniä pisteitä, osa lähempänä suurina ja loistavina joulutähtinä, osa utuisempana tähtipölynä. Joskus Ulpu näki tähdenlennon rakastelun aikana, ja hän toivoi aina kiihkeästi samaa: että tämä kaikki jatkuisi ikuisesti.

Siis tämä Äitienpäivän joulumuistelo on niin koskettava, että aloin uskoa kirjan takakannessa olevaan lauseeseen, joka on Iltalehdestä:

Pirjo Rissanen on suomalainen vastine kanadalaiselle kirjailijalle Carol Shieldsille.

Ulpu on kuin Pikkuseikkoja teoksen Judith, mutta hänessä on opettajamaisesta omahyväisyydestään huolimatta jotain haavoittunutta ja lämmintä. Ja hän myös yrittää antaa muille tilaa, yrittää ymmärtää näitä, eikä ole vain viileä tarkkailija. Susannalle hän on tukena eron jälkeen ja vaikka hän on herkkä loukkaantumaan, hän ei maksata takaisin kostamalla, vaan pohtii paljon niin toisten kuin omiakin vaikuttimiaan. Lopulta Ulpu tajuaa, miten huonosti kaikki tunsivatkaan lopulta toisensa, miten helposti he ymmärsivät toisiaan väärin ja miten turhaan he kantoivat toisilleen kaunaa.

Ja sitten saapuukin äitienpäivä, joka on aina vietetty Ulpulla. Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Susanna on terhakoitunut ja ostanut uuden kiinteistön, jonka remontoinnissa on kiinni. Siitä on tarkoitus tulla paljon entistä hääpalveluyritystä suurempi, monipuolinen juhlapalveluyritys ja Markus on kiinni Mian perheen tavassa viettää äitienpäivät aina oman suvun piirissä….

Pirjo Rissasen kirja on paitsi hyvin todenmakuinen tarina perheen ja suvun ihmissuhteista myös kertomus roolien vangiksi jäämisestä. Markus on ollut kiltin aviomiehen roolinsa vanki. Susanna puolestaan on ollut kovan yrittäjän ja kaiken päättäjän roolissa voimatta olla hetkeäkään lämmin ja pehmeä. Irma ei olisi halunnut koskaan lapsia, mutta siihen aikaan omaehtoista lapsettomuutta olisi kavahdettu ja seuraukset ovat kovat, sillä kaikista ei ole äideiksi. Ei väkisin. Ja Ulpu sitten. Hänen on pitänyt olla kaiken tietävä opettaja, jokaisen kalenteriin merkityn juhlapyhän kestitsijä, loistava kattaja ja kokki, täydellinen äiti ja nyt isoäiti lapsille, joiden isoäiti hän ei oikeasti edes ole. Hänen pitää olla ikänsä mukainen, vaikka miltään iältä ei tunnu ja vaikka teki mieli heittää roskiin kaikki vanhat toimintamallit. Ja sitten Porissa on sisko Marja, joka ei ymmärrä mistään mitään, koska on vanhapiika ja suoraan puhuja ja vaikka mitä. Ja nyt karmea, kuoleman hiljainen äitienpäivä yksin…

Vai onko sittenkään?