VERIKALLIO

Nyt on viidestoista toukokuuta 1957.

Aurinko paistaa, mutta koillisesta tuulee viileästi. Tytöt kävivät päivällä pitkällä pyörälenkillä.


Sillä aikaa kun he olivat poissa sattui omituinen tapaus. Seisoin ulkona kuistilla katselemassa pelargoneja – ja näin pienen peikkopojan, joka käveli kivilouhokselta tännepäin.


Vai mikä se olisi voinut olla? (Ellan päiväkirjasta)

Johan Theorin lunastaa uusimmassa kirjassaan Verikallio (Blodläge, Tammi 2011, suomennos Outi Menna) kaikki ne odotukset, joihin Hämärän hetki ja Yömyrsky lukijansa haltioittivat. Kaikki alkaa nyt jo kirjan kannesta, joka on täydellisen tyylikäs jännityskirjan kanneksi ja Anders Carpelanin suunnittelema. Olemme tälläkin kertaa Öölannin maisemissa ja saaren oudossa lumossa, mutta tarina, tarina on aivan eri. Johan Theorin ei toista itseään. Ei, vaikka kohtaammekin jälleen sympaattisen merikapteeni Gerlof Davidssonin, joka tässä teoksessa lähtee pois vanhainkodista huolimatta korkeasta iästään ja vaikeasta nivelreumasta. Jotenkin tykästyin Gerlofiin aivan valtavasti jo ensi tapaamisella. Hänessä on isoa elämän ymmärrystä, sympaattisuutta ja kuitenkin vaaran tajua. Gerlofin vaimo Ella on kuollut syöpään runsaat parikymmentä vuotta sitten ja kun Gerlof nyt palaa heidän kotiinsa, hän löytää vaimonsa päiväkirjat ja alkaa huonoa omaatuntoa potien, mutta kuin uhmalla, lukemaan vaimonsa muistiinpanoja, joihin Ella oli kirjoittanut päiviensä tapahtumia miehensä ollessa pitkiä jaksoja merillä. Kauniisti kirjan lumous syntyykin kahden naisen kirjoituksista, Ellan päiväkirjoista sekä Vendelan, saarelle palanneen kuuluisan elämäntapavalmentajan Maxin vaimon, käsikirjoituksesta, jossa hän kertoo saaren keijuista.

Keijukaiset seuraavat maastossa olevia energialinjoja. Linjat ovat suoria, ja jos ihminen rakentaa talon linjalle, häntä kohtaa epäonni.


Älkää antako Aloysiuksen tulla sokeaksi. Antakaa sille vielä muutama vuosi lisää..

Keijukaisia ei pidä pelätä. Ne eivät ole ilkeitä. Ne eivät halua aina tavata meitä, mutta ne eivät myöskään halua meille pahaa. Jos me kunnioitamme niitä emmekä tuhoa luontoa, jossa ne liikkuvat, ne eivät tee meille mitään. Ne päinvastoin auttavat meitä etsimään kadonneita esineitä – tai löytämään itsemme.

Kirjan tarina alkaa tuhkakeskiviikosta ja päättyy vappupäivään eli siis varsin osuvasti tähän ajankohtaan nähden, missä nyt olemme. Kirjan rikoksellisessa keskiössä on Per Mörner, joka on perinyt mökin kivilouhoksen laidalta. Hänen tyttärensä Nilla sairastaa vakavaa syöpää, jonka ainoa apu on hyvin vaativa ja erikoinen leikkaus. Saman aikaisesti Perin isä Jerry, joka on kuuluisa pornokeisari heittäytyy Perin vaivoiksi sairaana ja vanhana, melkein puhekyvyttömänä, vaan ei aivan, sillä Vendelan ja Maxin pienillä kutsuilla hän saa tuoduksi julki, millä on itsensä elättänyt. Per on yrittänyt koko ikänsä pitää Jerryn erossa perheestään, mutta nyt kaikki tuntuu luisuvan hänen käsistään ja alkaa outo tapahtumasarja, joka vaatii uhrinsa. Täytyy sanoa, että harvoin tapaa niin kalseaa tyyppiä kuin on Jerry Morner. Hänen hajunsa, välinpitämättömyytensä, muutamat lausumansa sanat, egoisminsa ja tuhannet pornolle uhratut nuoret tytöt varjostavat jopa Öölannin saaren kauneutta, sen saaren, jossa Vendela on elänyt nuorena tyttönä hyvin oudossa talossa. Lapsuus ajoi hänet näkemään saaren peikot ja keijut. Ja keijuille hän esitti elämänsä isot toivomukset niin lapsena kuin aikuisena. Nytkin hän juoksee alvarilla mennäkseen keijukivelle, sillä hänen koiransa Alosyius on vanha ja sokeutumassa…ja samalla hetkellä Gerlof lukee, mitä Ella on kirjoittanut:

Nyt on 18. syyskuuta 1957.


Juuri nyt istun verannalla kirjoittamassa. Kun tytöt olivat lähteneet, tulin ulos ja löysin alimmalta porrasaskelmalta jotain omituista: joku oli jättänyt kiviportaalle korun. Ruusun muotoisen rintaneulan, joka näytti hopeiselta, mutta ei kai se sentään hopeaa voi olla? Se on varmaan lahja pieneltä peikkopojalta, mutta en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä sille, enkä pidä tästä ollenkaan.


Taitavasti Johan Theorin on kutonut yhteen kovan ja satuttavan pornotarinan sekä Vendelan keijut ja Ellan peikkopojan. Theorin kirjoittaa ällistyttävän omaäänisesti! Olen hänen takiaan hylännyt jo kaksi itseään toistavaa jännityskirjailijaa ja siirtynyt Öölannin saaren kummitusmaisten tarinoiden maailmaan. Sinne, missä Vendela juoksee nummilla, milloin ei popsi pillereitä, vie koruja toivomuskivelle huomatakseen jopa omaksi kauhukseen, että hurjimmatkin toiveet toteutuvat, sinne, missä todellinen ja epätodellinen syleilevät toisiaan aamu-usvassa. Theorin uskaltaa tuoda fantasian aikuisten rikosdraamaan ja se toimii. On kuin saisi välillä veitsestä ja sitten keijujen taika parantaisi kaiken kunnes vappuaaton yön roviot alkavat lähestyä ja tajuat, että takanasi on vain Verikallio, etkä pääse pakoon.


Kun aurinko on laskenut ja tuuli tyyntynyt, raja maailmojemme välillä muuttuu häilyvämmäksi. Mahdollisuudet kasvavat. Silloin se, joka on jättänyt kaikki huolet ja murheet kotiinsa ja lähtenyt ulos luontoon, saattaa kokea hetken jolloin aikaa ja tilaa koskevat säännöt muuttuvat ja portti toiseen maailmaan avautuu. Silloin on mahdollista, että avoimin mielin ympäristöönsä suhtautuva pääsee kohtaamisiin keijukaisten kanssa.

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirsi ja Susa