Olen istunut St. Larsin odotushuoneessa työttömänä, tarjoilijana, hoitoapulaisena, opiskelijana, väitöskirjan laatijana, vt. lehtorina, etiikan tohtorina, kirjailijana, kulttuurikeskustelijana ja -toimittajana. Olen istunut psykiatrian päivystyksen odotushuoneessa sinkkuna, avovaimona, vaimona, eronneena, raskaana, kahden lapsen äitinä ja kolmen lapsen äitinä.
Hahmoton vuodenaika ikkunan takana. Olen ollut täällä jouluna, uutenavuotena ja juhannuksena. Olen ollut täällä syksyllä, lumituiskussa ja vasta puhjenneessa keväässä. Minua ahdistaa jokaisena vuodenaikana. Minun ahdistukseni ei suosi eikä hyljeksi lunta, auringonpaistetta, sadetta eikä poutaa. Se iskee täydellä voimallaan, kun luulen olevani turvassa.
Ann Heberlein on kirjoittanut kirjan En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (Jag ville inte dö, jag vill bara inte leva, Atena 2010, suomennos Ulla Lempinen), jossa hän mitään kaihtamatta, mitään kaunistelematta kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään, psyykkisestä sairaudestaan, epätoivotusta seuralaisestaan jo kahdenkymmenen vuoden ajalta.
Muistan kun luin hänestä haastattelun jostain lehdestä. Kaunis, nuori teologian tohtori, etiikan tutkija ja kolmen lapsen äiti, joka ei halua kuolla, mutta ei jaksa elää. Kirjassaan hän valottaa elämäänsä, sairauttaan ja montaa siihen liittyvää kysymystä laajasti. Mukaan tulevat myös kysymys itsemurhan oikeutuksesta, Jumalasta, luovuuden ja hulluuden avioliitto ja ne monet, monet kuuluisuudet, joita on piiskannut eteenpäin ja/tai itsemurhaan pukeva ahdistus ja/tai luova masennus. Ja se lista on pitkä…
Kuten arvaattekin, kirja vetää sielun vereslihalle. Ann osaa kirjoittaa, mutta se ei ole tässä nyt relevanttia, vaan tuskan syvyys, se taakka, jonka monet joutuvat kantamaan, monet, joista osa päätyy valitsemaan helpotuksen, tien pois: itsemurhan. On hurjaa lukea, että itsemurha on 15-45 –vuotiaiden yleisin kuolinsyy ja suurimmassa vaarassa ovat juuri kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät eli maanis-depressiIviiset. Nimenomaan tähän psyykkiseen sairauteen erikoistuneen professori Kay Redfield Jamisonin mukaan viidesosa kaikista maanis-depsessiivisistä kuolee itsemurhan kautta.
Anafranil. cipramil, zolofit, prozac, valium, stesolid, sobril, stilnoct, atarax, imovane, oxascand, litium ja topimax. Ann kertoo syöneensä paljon pillereitä, mutta hän myöntää, että ei olisi enää elossa ilman niitä. Ja lopultakaan hän ei halua kuolla, hän ei vain jaksa elää.
En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Aito apori, ratkaisematon filosofinen dilemma, ahdistava tilanne itsessään, jos unohdetaan että useimmiten oma ahdistukseni saa minut pitämään elämää arvottomana ja ajattelemaan että se pitäisi siksi lopettaa. Se sattuu liikaa. Joskus. Joskus se on vain sietämätöntä. Tämä arki. Tämä murhe. Tämä ruma elämä. Tämä latteus. Tämä typeryys. Kaikki mitä te ette ymmärrä. Anteeksi. se oli tarpeetonta. Anteeksi.
Annin ankkurit elämään ovat lääkkeet, lapset ja terapiat. Hän ei kestä oikeasti ajatella lapsiaan ilman häntä. Ann tuntee olevansa täysin epäonnistunut kaikessa paitsi äitinä. Hän tuntee olevansa taloudellinen katastrofi, sillä maanisina aikoinaan hän tuhlaa mielettömästi. Hän ostaa vailla harkintaa toisen talon, vaikka lasten pitkät kesälomat ovat hänelle kauhistus, koska lapset syövät kaikki ateriansa tällöin kotona ja se maksaa. Hän saattaa maanisena kautena pitää glögijuhlat kolmellekymmenelle hengelle, joissa kaiken pitää olla niin viimeisen päälle, että kaiken jälkeen kymmenien miljoonien kruunujen velat eivät loppua tule näkemään. Juuri oikeansävyiset savunharmaat kynttilät loistavat, talo pursuaa suklaata, satoja kanelipullia, glögiä, chévrepiirakkaa, paahdettuja pähkinöitä, stiltonia, itse leivottua leipää, briejuustoa, valtavia hedelmäasetelmia, uusia pöytäliinoja…iloinen puheensorina täyttää huoneet ja kaikki on täydellistäkin täydellisempää suureellisena iltana, jolloin maksamattomat laskut piilottelevat moraalifilosofian käsikirjojen takana.
Teen kaiken aina viimeisen päälle. Olen harvoin kohtuullinen. Yritän tosissani vastustaa itseäni, mutta se on vaikeaa. Erittäin vaikeaa. Ei, kohtuullinen en ole, mutta juhlia minä osaan järjestää.
Ihailen Heberleinin rohkeutta sanoa ja sitäkin, että hän kykenee analysoimaan omaa tuskaansa sekä suoraan että välillisesti kuuluisien filosofien ja vaikka Sylvia Plathin kautta. Myös jumaluus ja moraali ovat kirjailijaa kiinnostavia teemoja jo hänen koulutuksensakin kautta. Ann pitää kuitenkin, jaksaa vielä pitää, yllä fasadia, jossa jotkut pitävät häntä menestyjänä, mutta he eivät olekaan nähneet häntä käpertyneenä vessan lattialle sikiöasentoon kaikkea peläten, haluten kaikkea paeta ja ehkä he eivät ole ikinä kuulleet käsitteestä hymyilevä kuolema.
Minusta tämä oli satuttavinta:
Mietin onko maailmassa yhtä ainoaa ihmistä joka tietäisi, kuka olen. Mietin haluanko kenenkään tietävän, kuka olen. Sisimmässäni. Olenhan taitava valehtelemaan. Rakas Jumala. Olen niin uupunut.
Haluaisin suositella tätä kirjaa kaikille, mutta on aivan pakko varoittaa, että tiedossa on asioita, jotka kyseenalaistavat jopa sen, mikä on monille kaiken kantava voima: rakkauden. On myös todella rankkaa tuntea itsessään se tuska, jonka pian kolmekymmentäkahdeksan täyttävä nainen kokee, se varmuus, että hän varmasti tietää ainoastaan sen, ettei koskaan – koskaan – tule onnelliseksi. Ahdistus on uskollinen kumppani.
Dearest,
I want to tell you that you have given me complete happiness.
No one could have done more than you have done.
Please believe this. But I know that I shall never get over this:
And I am wasting your life. It is this madness.
Nothing anyone says can persuade me.
You can work, and you will much better without me.
You see I can’t write this even, which shows I am right.
All I want to say is that until this disease came on me
We were perfectly happy. It was all due to you.
No one could have been so good as you have been,
from the very first day till now. Everyone knows that.
V.
Will you destroy all my papers?
- Virginia Woolf -
***
Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Annika K Sanna ja Aili
***
Kiitos Hannelen löydämme Ann Heberleinin myös täältä
*****
Osallistun tällä kirjalla Nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen.
Hei Leena!
VastaaPoistaTuollaisilla ihmisillä ja heidän läheisillään, on mahdottoman raskas osa omassa elämässään. Ja usein se tuon sairaan osalta päättyy itsemurhaan...
Monesti taiteilijat kokevat tuon kohtalon. Onnekas on se, joka osaa kääntää sairautensa taiteensa käyttövoimaksi. Ainakin maanisina aikoina heillä on voimaa luoda taidetta, kirjoittaa kirjoja jne...
Vaikea dilemma, sanoisin..;/
Kiitos tämän teoksen esittelystä, se oli hieno<3
Oikein hyvää viikon jatkoa sinulle, Leena<3
Ahdistus on tosiaan näköjään uskollinen kumppani, valitettavasti.
VastaaPoistaai tuokin jo käännetty
VastaaPoistaHei Aili!
VastaaPoistaOlen vuoden pitänyt tätä kirjaa ja annoin sen vähän 'levätä'.
Monet taiteilijat näkevät tarkemmin, herkemmin, siksi syntyy helposti käsitys kaiken turhuudesta. Me painetaan täällä kuin viimeistä päivää ja pidetään tärkeänä, mitä teemme, mutta joillakin mitoilla se kaikki golfista hengittämiseen ja kaikki muu sen väliltä on vain suuri turhuuden turhuus.
Ole hyvä! En voi sanoa, että tämä oli ilo, mutta onnittelen itseäni, että pystyin. Etenkin käsitys, että rakkaus on vain harhaa...ja valhetta, on sietämätön.
Kiitos samoin sinulle!
Allu, ja se voi tappaa. Olen kokenut sen, en perheessä, mutta likellä.
VastaaPoistaHannele, jo viime vuonna. Päätin vain odottaa sopivaa hetkeä.
VastaaPoistaAnn Heberlein, kolmen lapsen äiti, treenaa ahkerasti:
VastaaPoistahttp://utmanareheberlein.blogspot.com/
Kiitos vinkistä! Seuraan jo hänen blogiaan, mitä nyt kieleltä kykenen - sanakirja apunani. Ei uskoisi, että selvitin joskus kauan sitten ruotsin yo kokeen hyvällä arvosanalla...
VastaaPoista(minä sain nelosen saksasta, mutta ymmärrän sitä :)
VastaaPoistaHannele, minä ymmärrän ruotsia parhaiten kirjoitettuna, mutta kun aikani menee englannin lisäopskeluun.
VastaaPoistaSaksan kieli olisi minun pitänyt lukea pitkänä, mutta se ei ollut 'muotia' silloin enää. Olen niin pilkun tarkka, että saksa selvine sääntöineen sopii minulle. Siis mikä dilemma: luonne sekä boheemi että vimpan päälle tarkka. Minun on pakko nyt keskittyä enkkuun, sillä haluan sinne enempi ja enempi.
Tämä oli milenkiintoinen, mutta rankka kirja. Kiitos blogilinkeistä, minäkin alan seuraamaan Heberleinia. ja kiitos linkityksestä Leena:)
VastaaPoistaSanna, ehdottomasti samaa mieltä.
VastaaPoistaOle hyvä ja alkakaamme nyt edes harjoitella ruotsin kieltä.
♥
Kiitos tästä arviosta, Leena! Minäkin luin jonkun Heberleinin haastattelun ja tämä kirjakin kiinnostaisi, mutta pitää tosiaan olla oikea hetki että jaksaa jotain näin rankkaa... Heberleinin tilanne on aivan uskomattoman vaikea; hän on sankari kun selviää noin hyvin.
VastaaPoistaMinäkin luin tämästä naisesta aikanaan lehdestä ja mietin, että haluan lukea kirjan. En ole kuitenkaan sitten etsinyt kirjaa käsiini, sillä aihe on minulle liian kivulias ehkä kuitenkin vielä tällä hetkellä.
VastaaPoistaHeberlein vaikuttaa rohkealta naiselta. Hänen kirjansa on tärkeä, koska hän osaa purkaa ahdistuksensa sanoiksi ja toivottavasti, vaikka ahdistus alati mukanaan, selviää paremmin kuin Plath tai Woolf. Selvästi unohtumaton kirja.
VastaaPoistaMaria, tiesin odottaa...Heberlein todellakin elää rankkaa. Ehkä tämän kirjan tekeminenkin oli osa jaksamista eteenpäin.
VastaaPoistaOle hyvä!
***
Susa, sitten kun aika on. Tämä on nimittäin tärkeä kirja. Minun mielestäni.
***
Katja, hänellä on niin vahva tarve selvitä, että hakeutuu välillä turvaan itseltään.
Niin unohtumaton, että jää kirjastooni.
Ahdistava aihe ja otsikko,mutta kutsuu lukemaan.Läheisenkin on joskus vaikeaa ymmärtää ahdistunutta läheistään,ja sellaiselle tämä kirja varmaankin tervetullut. Taas yksi kirja,jonka haluaisin lukea,aiheesta huolimatta.
VastaaPoistaJael, elämä ei ole kevätleikki, essu on Kevätleikki. Vaivaa ja ahdistusta ja niitä harmaiden päivien saattoa, joista Södergran runoili ja vain harvoin, joskus, erämaa kukkii.
VastaaPoistaErikoista, että hieman vastaavanlainen kirja, jonka omistan, on sekin Ruotsista eli Lage Johannossonin Försök förstå (Yritä ymmärtää). Viime mainitussa vain kirja on aviomiehen kirjoittama päiväkirja vaimon masennuksesta ja itsemurhasta. Mies hakee ymmärrystä vaimonsa teolle ja tietysti masennukselle myös.
Minä olin unohtanut tämän! Kuului ilmestyttyään ehdottomalle lukulistalle. Hesarissa oli sellainen henkilökuva kirjailjasta etten unohda sitä ikinä (no ainkaan kun muistutetaan).
VastaaPoistaOlen aiemmin lukenut Kay Jamisonin Levoton mieli kirjan, joka kuulostaa samanlaiselta. Suosittelen sitä myös aiheesta kiinnostuneille.
Täytyykin katsastaa tuo blogi.
Anni, ehkä luin hänestä myös Hesarista. Muistan miten viakuttunut olin nuo haastattelut luettuani.
VastaaPoistaMinä voisin ottaa lukuohjelmaani myös tuon Levottoman mielen...kuulostaa niin joltain jonka tunnen liiankin hyvin;-) Minua kiinnostavat kaíkki psykologiaa sivuavat asiat aina Minette Waltersin kuvanveistäjästä ja Läckbergin Merenneidosta Hustvedtin Vapisevaan naiseen ja tähän Heberleinin omakoettuun tarinaan.
Suosittelen!
Varmaan aika huimaava kirja. Minun täytyisi lukea tälläinen vahvana hetkenä, muuten voisi olla liian raskas.
VastaaPoistaKuvauksestasi minulle tulee sellainen mielikuva, että kirjailija onnistuu hienosti hyvin vaikeassa asiassa, eli kuvaa ahdistuksensa ydintä. Jotenkin kuitenkin kiehtovaa, että omaa pahaa oloaan voi suorastaan ulkopuolisin silmin analysoida ja tarkkailla. Vai olenko oikeilla jäljillä?
Varmasti raskas kirja joka jää pitkäksi aikaa mielen sopukoihin.
VastaaPoistaSen työstäminen vie aikaa.
Elämä ei ole helppoa tuohon tautiin sairastuneelle, eikä hänen lähiomaisilleen. Jollain tasolla omien ajatusten ja tuntemusten kirjaaminen paperille, purkaa sairauden aiheuttamaa tuskaa.
On varmasti lukemisen arvoinen teos. Kiitos upeasta esittelystä.
Jotkut kohdat nostattivat ihon kananlihalle.
Juuri äsken bloggauksen jälkeen tuli ajankohtaisessa kakkosessa raportti Somalian nälänhädästä. Ajattelin kuinka eriarvoisia me ihmiset täällä pallolla olemme.
Kuinka pienestä me valitamme, vaikka monella koko elämä on yhtä taistelua olemassaolosta.
Hyviä lukuhetkiä!
Kylläpä kuvailit osuvasti Heberleinin kirjan tunnelmaa! On se vaan rankka ja vavisuttava kirja. Heberlein on uskaltanut avata itsensä pohjia myöten, suorastaan vereslihalla välillä.
VastaaPoistaKurjaa, että hänellä tauti uusiutuu ja uusiutuu, kun iso osa maanis-depressiivisistä kuitenkin pärjää usein vuosikausia ilman mahdottoman suuria vaihteluja, hypomaniaa toki voi olla esim. keväisin valon lisääntyessä.
Mutta silloin, kun tauti on pahana, se on hirvittävää, ja Heberlein ei todellakaan kaunistele tilannettaan.
Läheisten osa on myös rankka. Joskus se voi olla liikaa. Tunnustettakoon, että itse en jaksanut pitkäaikaisen ystäväni "tempauksia" lopulta ollenkaan. Oli pakko laittaa kokonaan välit poikki, yritin kyllä väljempää ystävyyttä, mutta ei se onnistunut. Kaikki ne yölliset herätykset ja minun kiusaamiset, ehkä olisin ne jaksanut, mutta kun ystäväni rupesi häiritsemään maniassaan sukulaisianikin, oli mittani täysi.
En halua kuitenkaan leimata maanis-depressiivisä yleisesti. Joillakin pelkkä Lito-lääkitys tehoaa, ja aivojen kemia pysyy kutakuinkin tasapainossa, mutta sitten ovat he, huono-onnisemmat, joilla on useita rajuja niin maanisia kuin depis-kausia.
Lääketiede on antanut valtavan avun monelle maaniselle. Toivotaan, että lääkekirjosta löytyy tulevaisuudessa vielä useammalle maanis-depressiiviselle sopiva lääkitys, ja sitä kautta ehyempi elämä.
Kiitos kirja-arvioinnistasi Leena!
Terveisin, Ilona.
Anne, tosiaankin, tämän kirjan hetki ei ole aina. En uskaltanut jättää marraskuulle.
VastaaPoistaOlet jäljillä eli koska hän katselee välillä itseään kuin ulkoa mainiten mm. 'maasentuneet vaaleaveriköt, jotka istuvat psykiatrien odotushuoneissa' (tämä sitaatti muistin varassa) ja näkee myös itsensä heidän joukossa, on kuin hän katsoisi lasin läpi. Syvä epätoivo heikkoina hetkinä ilman suojalasia tulee enemmänkin esille minun mielestäni hänen vetoomuksessaan, että olisi joku, joka näkisi kuka hän on, että edes Jumala kuulisi, että hän ei jättäisi lapsiaan ilman äitiä...
Hanne, oli raskas ja ei ollut. Siinä missä Heberleinia kiehtoo paha, kuten hän kirjassa itse toteaa, minua kiehtoo tumma, surumilisyys ja kuolema. Kuolema ei ole minulle tabu. Siitä pitää voida puhua.
VastaaPoistaMinulla on likellä niin paljon henkistä pahaa oloa ja olen myös likeltä kohdannut itsemurhan, joten tämä on joltain osin kuin lukisi vanhan kertausta, paitsi että Heberlein toi esiin omalla persoonallaan asiaan uusia näkökantoja.
Niin Somalia...Suomen Kuvalehti teki siitä ansiokkaan artikkelin ja voin sen jälkeen huonosti. Tosiaankin me täällä valitamme kun emme löydä sitä sun tätä merkkituotetta, Ikeaan pääsy on maanpäällinen taivas ja taas istun perjantaina herkuttelemassa suosikkiravintolassani..., kun siellä kolmevuotias lapsi painaa kuin vastasyntynyt ja kohta kuvan ottamsien jälkeen kuolee nestehukkaan tiputuksesta huolimatta, sillä apu tavoitti hänet liian myöhään...Elämä on niin epistä. Kuuleko Jumala, vai missä sinä olet? (Suunnilleen näin etsi apua Ann ja etsii ehkä vieläkin, miksen sitten minä hakisi apua Somaliaan sieltä, mistä sen pitäisi tulla.)
Ilona, kiitos! Minusta ei olisi ollut samaan rohkeuteen. Viimeistään ajatus, miten lapsiin suhtaudutaan kirjan jälkeen, olisi laittanut stopin.
VastaaPoistaEpäilen itsekin välillä, että olen maanis-depressivinen, mutta niin väittää myös paras ystäväni itsestän;-) Tämä ei ole ihan vitsi, sillä marras- ja huhtikuut ovat kauheita, mutta sitten välillä menee tosi lujaa. Myönnän, että tämä ei ole aivan totta, mutta jos siitä vähän vielä pahentuisi, niin missä olisi raja!
Olen itsekin todennut, että mania vaihe on läheisille se kaikkein vaikein. Sairastunut itse ei tajua, että hän ei voi soitella öisin ja tehdä ihan mitä vain päätöntä, josta toinen näkee, että kohta tulaan alas ja lujaa. Myös oman kykenemisen raja on täysin hämärtynyt ja sen lisäksi siihen valitettavasti liittyy liian usein tuo, että rahahuolet eivät paina, jolloin maniavaiheessa oleva laittaa koko perheensä talouden sekaisin pitkäksi aikaa, ehkä jopa lopullisesti.
Minäkin jouduin laittamaan välit poikki erääseen, jonka kanssa oli yhteitä puutarha ja kirjoittaminen. En kestänyt hänen maanisia vaiheitaan, en puhelujen ja meilien tulvaansa, mutta en myöskään sitä asiaa mitä hän minulle masentuneena kertoi. Se oli liian rankka asia toisen kuulla. Olen vasta nyt tajunut, että hän ei voi selvitä...Se mitä häneltä sain, kun aikani kestin, oli täysin uskonmaton kirjan aihe eli jos joskus tulee kirja, siinä kaikki sitten on.
Niin...nythän pitäisi olla lääkitystä saatavilla. Jos puhutaan pelkästään masennuksesta, olen saanut seurata likeltä, että siitä ei aina apua irtoa kaikille. Mutta maniaahan on pystytty hoitamaan jo aika kauan...Katsoin elokuvan Frances, pääosassa Jessica Lange, enkä tiedä olenko vieläkään toipunut...
Ilona, ei sitä voi itseään sillä tavalla unohtaa, että antaa itsestään kaiken. On lupa suojella myös omaa jaksamistaan. Olen huomannut, että omaan jaksamiseen vaikuttaa eivan mielettömästi, kenen kanssa seurustelee. Luojalle kiitos lääkkeiden, kunhan kaikki vain ottaisivat heille määrätyt, niin ympäristökin jaksaisi paremmin.
Ole hyvä ja mukavaa elokuun jatkoa sinulle!
Kirjaesittelysi oli todella vereslihalla... Uskon lukevani kirjan, varsinkin, kun se antaa syventävää kuvaa muutamasta lähelläni olevasta ihmisestä.
VastaaPoistaSurullisinta on se, että draivi-vaiheessa nämä ihmiset ovat suunnattoman luokseen kutsuvia, suorastaan lumoavia, mutta matalavaiheessaan kerta kaikkiaan kestämättömiä. Ilmeisesti heidän läheisensä kestävätkin heitä nimenomaan näiden huippuhetkien tähden, siitäkin huolimatta, että isoja laskuja on tulossa kasapäin, perästä. Kiitos upeasta kirjan sisällön sekä kirjailijan avaamisesta ennen ostopäätöksen tekemistä...:)
Pitsit sekaisin, joskus jo se auttaa, kun kokee ymmärtävänsä asiasta enemmän. Eikö se ole jo melkein vertaistukea.
VastaaPoistaDraivi-vaihe voi olla tyköottavaa aluksi, mutta kyllä se voi myös uuvuttaa, koska se on täysin vuorokauden ajoista riippumatonta ja vaikka hulvattomuus on joskus hauskaa, niin sairaidesta ponnistavana mielestäni aika harvoin, jos joutuu olemaan siinä liki pääsemättä pois muuta kuin katoamalla.
Mutta näinhän monet taiteilijat ovat eläneet ja tuottaneet meille huippuelämyksiä niin kuvataiteessa kuin kirjallisuudessa kuin myös musiikissa. Ja heiltä ei kysytty, olisivatko halunneet olla toisin. Joku muu päätti.
Olen huomannut itsestäni, että ne harvat omat runot, joita vielä siedän ovat syntyneet teityn melankolian vallassa, vaikka niissä suru soikin niin kaukana, että lukija ei ehkä huomaa ellei ole mielttömän intuitiivinen. Siis valitettavasti inspiroidun melankoliasta...
Enpä olekaan tästä ennen kuullut, mutta alkoi kyllä kiinnostaa. Pelkkä otsikko kuvaa hyvin omaakin elämääni silloin, kun on aallonpohjakausi.
VastaaPoistaOikeastaan se kuvaa myös masennusta hyvin: Periaatteessa haluaisi elää, mutta ei vain jaksa. Ei voi pakottaa itseään tuntemaan, ei voi pakottaa itseään tuntemaan kiinnostusta elämään.
Kirjoitit kauniisti tuosta kirjasta, kiitos arviostasi!
Elegia, luovan ihmisen taakka. Sitä me kannamme. Koita hankkia tämä kirja. Tilaa vaikka Atenalta suoraan, jos et muualta saa.
VastaaPoistaNe hirveät aamut, kun ei löydä mitään syytä, miksi nousta. Minulla ne kyllä 'onneksi' liittyvät vuodenaikoihin eli marraskuu ja huhtikuu, ovat ne pahimmat.
Ole hyvä. Näkyyhän siinä takana, että en ihan oudoista kirjoita. Likellä monenlaista ja välillä itsekin heilahtelen uupumuksesta energiapiikkeihin. Tunnen myötätuntoa Heberleinia kohtaan - syvästi.
Ja taas yksi kirja, jonka olemassaolosta en tiennyt mitään, mutta joka on pakko saada käsiin. Kiitos!
VastaaPoistaAbsolutely white, minäkin hankkisin tämän ellei jo olisi.
VastaaPoistaOle hyvä.
En noteeraa sen kummemmin mutta keväällä tai alkutalvesta luin vai oliko syksyllä ja luulin että olin osaksi itse kirjoittanut niin oli välillä tuttua:(
VastaaPoistaMustaleski, sama täällä, sama täällä...
VastaaPoistaKirjavinkkisi puri, nappasin tämän kirjastosta mukaan äänestysreissulla. :)
VastaaPoistaHanna, tämän kirjan haluaa omistaa. En anna ikinä pois.
VastaaPoistaLuin toisenkin Heberleinin, Pieni kirja pahuudesta, mutta se vaati minulta oudosti enemmän...aikaa. Meri vei sen mukanaan Hesaan. Hän opiskelee uskontotieteissä, filosofiassa ja etiikassa pahan kysymyksiä.
Heberleinissa on jotain, joka sopii minulle. Hänen tyylinsä kirjoittaa alastomana, alttiina, muista piittaamatta.
Kun olet saanut sen tehtyä, anna minulle vinkki, ellei minua kuulu. Olen välillä muissa maailmoissa eli riippuu vähän siitä mitä luen. Sama koskee McEwanin kirjoja;-)
Ei saa olla itse masentunut kun lukee tätä Heberleinin kirjaa!
Minäkin luin tämän kirjan suorastaan ahmimalla, heti kun kuulin siitä. Aihe oli minulle hyvin ajankohtainen ja koskettava. Minua kiehtoi kirjan kieli ja minusta psyykkisessä sairaudessa on muutenkin jotakin nurinkurisen mahdottoman loogista ja kiehtovaakin. Kaikki sairastuneet ovat kuitenkin yksilöitä ja asiat menevät kullakin omaa rataansa ja omalla tavallaan. Psykoosit ovat kuin unia, kunkin omia ja yksilöllisiä, eivät mitä tahansa sattumanvaraista. On niitäkin, jotka tunnistavat itsessään manian, yliampuvat ideat ja tuhlaamisvaaran, mutta eivät tunnista masennusta vaan näkevät oman synkkyytensä ja ahdistuksensa ja epätoivonsa(kuvitellut) syyt järkähtämättömiksi tosiasioiksi ja realiteeteiksi, joita muut eivät vain tajua eivätkä myönnä. Ymmärtäisin, että se on jo hengenvaarallista masennusta.
VastaaPoistaAnn Heberleinilla on kyky poikkeuksellisen hyvään ilmaisuun. Mietin, tekeekö se ilmaisukyky sairauden jotenkin keveämmäksi vaiko päinvastoin kiihkeämmäksi ja raskaammaksi verrattuna niihin, jotka eivät ole samalla lailla verbaalisia ihmisiä mutta sairastavat samaa sairautta.
Oli mielenkiintoista lukea kirjan esittely täältä, kiitos siitä.
Paula, sanotaanhan, että kirjoittaminen on lääke myös mielen sairauteen. Onhan Annin lääkeluettelokin jo niin pitkä, että hän taitaa tietää mistä kirjoittaa, mutta on silti vielä elossa.
VastaaPoistaKaksisuuntainen mielialahäiriö, jossa mania ja masennus vaihtelevat on hyvin rasittavaa sekä ympäristölle, että myös potilaalle itselleen. Mutta kuten itsekin toteat, siinäkin on useita tasoja ja on myös sairatuneita, jotka itsekin tunnistavat tilansa.
Jos tähän yhtään uskaltaa leikkiä heittää, niin minulla on hyvin itseni kaltainen ystävätär, josta piti tulla terapeutti, mutta tulikin koulukuraattori. Me naureskelemme, että olemme maanis-depressiivisiä, mutta onnenksi kummallakin vaiheet osuvat aina eri aikaan, jolloin toinen pidättelee toista;-)
Toisaalta, kun ystäväni oli tekemässä suljetulla osastolla opiskeluunsa kuuluvaa harjoitusta, hän tajusi, että itsemurhassakin ja sen kaipuussa on ihan tietoista ja perusteltua oikeutusta. Ja että, jos joku päättää lähteä oman käden kautta, hän sen myös tekee - enemmin tai myöhemmin.
Miten kiinnostavaa, että tämä kiinnosti sinuakin! Luin viimeksi Heberleinilta Pieni kirja pahuudesta. sen tosin annoin luettuani tyttärelle, joka opiskelee teologiaa, mutta soitti juuri, että siirtyy syksyllä uskontotieteisiin. Äiti pettyy...hän on aina halunnut sukuun papin;-)
Kirjan nimi antoi nimen omalle ololle, ihan justiinsa.
VastaaPoistaAamu, minusta tuntuu, että aika monille on ollut tämä olo aika ajoin.
PoistaToivon, että tämä olo ei jää sinulle 'päälle'. Jokaisen tunnelin päästä näkyy pieni valo...ennemmin tai myöhemmin, usko pois.
Kurkkasin blogiisi. Takanasi on joku iso muutos tai useampia. Ne nostavat stressitasoa, vaikka muutos olisikin pitkässä juoksussa hyväksi. Itse muutin niin monta asiaa elämässäni yhden vuoden aikana, että stresspistetestin mukaan minun olisi pitänyt olla jo kuollut, eikä vain uneton ja alakuloinen. Sopeutuminen siihen, että olin uskaltanut muuttaa kaiken otti minulta noin vuoden. Sitä vain joskus pitää uskaltaa hypätä löytääkseen valon.
Poista