ROBERTO BOLAÑO: JÄÄKENTTÄ

”Olen haavoittuvainen rastas helvetin porteilla”, laulaa lihava Carmen vaeltaessaan Z:n kaduilla. ”Olen kello lumen keskellä, ding-dong”, kaikuu auringon jo laskettua hämärtyviltä kujilta. Samanaikaisesti Palacio Benvingutin kentältä alkaa kuulua Manuel de Fallan Tulitanssi ja vaalea nuori nainen luistelee kuin näkymättömille jumalille, nainen, jonka liikkeet väreilevät tilassa vielä kauan hänen lähdettyään, nainen, jonka nimi on Nuria ja joka tuoksuu vaniljalta, laventelilta ja surulliselta tuulelta…

Roberto Bolañon tarina Jääkenttä (La Pista De Hielo, Sammakko 2012, suomennos Einari Aaltonen) saattaa olla rikosromaani yhtä hyvin kuin kirja hullusta rakkaudesta, unelmien särkymisestä ja ihmisistä elämän kuilun reunalla. Minulle tämä on rikosromaani, joka kertoo älykkäästi kolmen kertojan toisiaan leikkaavilla tarinoilla samasta Z:n kaupungista, murhasta, rakkaudesta sekä kertojien itsensä osallisuudesta tapahtumiin. Bolañon lauseet viiltävät tajuntaa kuin luistinten terät Palacio Benvingutin jääkenttää. Tai ne ovat kuin rakastelu tuntemattoman kanssa hikisissä lakanoissa iltapäivän kuumimmalla hetkellä: hellä, outo, arveluttava, mutta ehdottoman kliimaksin tarjoava. Jälkeenpäin muistelet hämmästyneenä, mutta myönnät kohdanneesi verbaalista ylärekisteriä, hämmästyttävää intelligenttiyttä ja hellänkarheaa latinotempoa, etkä ole enää varma, olitko ollut Nuria Martin vai olitko vain lukenut hänestä…ainoa varma oli, että nautit joka hetkestä. Minä pidän Roberto Bolañon kirjassa kaikesta!

Kolme miestä ristivalottavat samaa tarinaa. Remo, chileläinen melkein kirjailija, Gaspar, juureton meksikolainen runoilija sekä Enric, Z:n kaupungin pormestarin oikea käsi, lievästi sanottuna korruptoitunut poliitikko. Tavalla tai toisella he kaikki ovat yhteydessä taitoluistelija Nuria Martiniin, joka on pudotettu pois olympiajoukkueesta, mutta hulluimmin käy Enric Rosquellesin, joka

Ensimmäisen kerran sydämeni johdatti minua aivojeni sijaan, ja minä seurasin sitä kuuliaisesti ja riemuissani. Silloin oli muistaakseni kevät, enkä minä missään vaiheessa lakannut aavistelemasta, että kuljin kohti kuilua ja romahdusta, mutta en piitannut siitä.

Jääkentän pimennoissa heitä kuitenkin seuraa Gaspar Heredia:

Omaan maailmaansa uppoutunut nainen jatkoi luistelemista. Paksukainen puhui uudestaan, tällä kertaa pidemmän pätkän, ja takaperin luisteleva nainen vastasi lyhyellä lausahduksella, ikään kuin asia ei olisi kuulunut hänelle.

Remo Morán sen sijaan muistelee:


Hän rakasteli hiljaa, mutta kliimaksin lähestyessä hän alkoi aina puhua. Ongelmana ei ollut se, että Nuria puhui seksin aikana, vaan se, että hän jankkasi aina samoista asioista: murhasta ja luistelusta. Pahinta ei ollut se, että hän puhui samoista asioista, vaan se, että hän tartutti tapansa minuun, ja ennen pitkää me molemmat aloimme orgasmin lähestyessä tehdä tunnustuksia, puhkesimme pöyristyttäviin voihkinan säestämiin yksinpuheluihin jääkentästä ja…

Jääkenttä on Roberto Bolañon esikoisteos, jonka tapahtumat on sijoitettu pieneen Z:n rannikkokaupunkiin Costa Bravalle Barcelonan lähelle. Kertomus voisi olla se ikiaikainen tarina vanhan miehen himosta saada itselleen pala nuoruutta nuoren naisen kautta, mutta Jääkenttä on paljon enemmän tai oikeastaan se on kaikkea muuta. Se on lahjakkaan Bolañon mustan huumorin sävyttämä surumielinen kertomus, jossa jokaisen luvun otsikko on virkkeen alku ja jokaisen luvun loppu on ’durasmainen’ lopetus kolmeen pisteeseen, jotka jättävät kaiken kuin kesken, ilmaan leijumaan surulliseen tuuleen…


…tai lauluun joka kuuluu rannalta, tai runoon joka ei tuo lohtua…

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta T. ja Oksan hyllyltä